Anteeksi äiti, etten ole joutanut viime aikoina soittelemaan. Tässä on ollut kaikenlaista.
Mahtaa olla siinä isossa talossa aika hiljaista toisinaan, kun kukaan ei käy tämän taudin takia. Onneksi viihdymme niin hyvin omillamme. Meillä on tapahtumarikas mieli, siinä olen tullut sinuun.
Meidän piti nähdä äitienpäivänä rajalla, joka vielä kaksi kuukautta sitten oli maailman vapain. Se oli ihme, jota matkustettiin katsomaan. Sinun piti pyöräillä Haaparannan ja Tornion yhteiselle Viktoriantorille Suomesta, minun perheeni kanssa Ruotsista, ja olisimme jutelleet muutaman metrin etäisyydellä nauhojen takana, koska raja on kiinni.
Lapset ovat odottaneet kaksi kuukautta, että pääsisivät mummoloihin. Olen sanonut, että sitä ihminen aina kaipaa, mitä ei saa. Kannattaa nähdä asioiden hyvät puolet. Onhan tässä jäljellä arkea ja paremmat ajat koittavat vielä. Ei tauti ole ikuinen.
Sittemmin selvisi, ettei raja ollutkaan kiinni. Voisimme tulla käymään luonasi, sillä suomalaiset saavat kulkea. Suomalainen saa aina tulla kotimaahan ja poistua sieltä eikä meitä Ruotsin puolisia koskisi vapaaehtoinen karanteenikaan, mikä on muuten vekkuli termi. Vähän niin kuin vapaaehtoinen pakko tai vapaaehtoinen vankeusrangaistus.
Voisimme sittenkin juhlia äitienpäivää pihalla, turvallisen matkan päästä, ehkä paistaisi aurinko, peipot laulaisivat, sää antaisi viimein lupauksen kesästä. Toisin sinulle taas Prisman keltaisia tulppaaneita ja sinä näyttäisit kiitolliselta.
Kävi kai niin, ettemme vain osanneet tulkita viranomaisten ja poliitikkojen viestejä. Väylää paahtavan Dornier-tiedustelukoneen äänestä en tajunnut rajan olevan auki, ei sitä kertonut Super Puman siipien läpätyskään, ei Tornion teille ilmestyneet valvontakamerat. Sitä paitsi vihreät miehet rajalla sekä kaikki viranomaiset ja päättäjät sanoivat, että vain välttämätön liikenne sallitaan. Sellaisia ovat tärkeä työ tai hautajaiset, eikä nyt ollut sentään tulossa kuin äitienpäivä.
Perheet ovat kärvistelleet halkaistuna ja yritykset tehneet hidasta kuolemaa ilman asiakkaita, koska kaikki uskoivat, mitä sanottiin. Suomalaiset ovat sellaisia, nöyriä ja rauhallisia hallintoalamaisia. Kun esivalta töppää, täällä eivät pala kaduilla autot vaan makkaranuotiot korven kätköissä. Se on hieno ominaisuus, jonka soisi säilyvän. Se vaatii kuitenkin sen, että luottamus säilyy.
Viime viikkoina olen joutunut kuuntelemaan murheellisia tarinoita yksi toisensa perään.
Kun asiat alkoivat selvitä, olen hiihtänyt sohjoisella rajajoella edestakaisin kuin nälkäinen susi pitkin poroaitaa, katsellut aukeavaa Väylää ja kysellyt: Tuohon sulaanko upposivat pohjoisen ihmisen perusoikeudet, tuon jääpahkuran alleko solahti hyvä hallinto, entä missä se avoin tiedottaminen räpiköi? Näenkö tosiaan oikein, että merikotka nokkii Vähänärän alla sapelinokallaan oikeusvaltiosta noin rumia riekaleita?
Tietenkin minun pitäisi ymmärtää viranomaisia ja päättäjiä. Parhaansa he vain tekevät, että kamala tauti talttuisi eikä leviäisi. Mutta en vain voi. Perusoikeudet ovat olemassa siksi, että ne pitävät kaikkein vakavimmassakin tilanteessa. Niin kuin tällaisissa, tai vieläkin pahemmissa. Ne ovat vakuutus, joka pitää meidät pinnalla ja estää suistumasta mielivaltaan.
Mikään päivänpoliittinen tarve ei voi oikeuttaa unohtamasta oikeusvaltion periaatteita, jos haluamme sellainen olla. Jos oikeusvaltion ja vapauden haluaa pitää, sitä on haluttava joka päivä – myös silloin kun pelottaa.
Viime viikkoina olen joutunut kuuntelemaan murheellisia tarinoita yksi toisensa perään. Koronan varjolla tongitaan autojen peräkontit ja kauppakassit. Kukaan kansalainen ei tiedä, mitä saisi tehdä ja mitä ei. Tavarasäädökset ovat yhtäältä ennallaan, mutta kuitenkaan rajan yli ei saisi antaa tavaraa. Tulli sanoo, etteivät he tavaraviranomaisena sitä voi estää, rajavartiosto estää silti.
Ja kuitenkin välillä ihmiset saavat antaa tavaraa yli raja-aidan, sitten taas ei. Kaupallinen liikenne on sallittu, mutta yritykseltä yksityiselle ei saisi kuitenkaan viedä mitään. Kukaan ei tiedä mihin lakiin tai asetukseen se perustuu. Tullihan sanoi, että tavara sai liikkua vapaasti. Aivan niin kuin suomalaiset ja näköjään myös ruotsalaiset.
Kaikki saavat liikkua, mutta kaikkien liike on estetty. Sitä on hankala käsittää, ja aivan yhtä vaikea uskoa.
Kun raja maaliskuussa suljettiin ja rajavartijoiden vauhti kiihtyi, moni iäkkäämpi paikallinen alkoi muistella santarmeja, joista he olivat kuulleet tarinoita isovanhemmiltaan. Olin ehtinyt unohtaa koko sanan. Kun santarmit täällä Venäjän valtakunnan raukoilla vaikuttivat, touhuissa ei ollut enempää linjaa kuin lakiakaan. En olisi uskonut, että jouduin sen päivän itsekin näkemään.
Isoukkini Kaarlo kertoi tarinaa kauniista päivästä 103 vuotta sitten, jolloin santarmit nousivat Torniossa junaan viimeisen kerran. Hän kertoi, että sinä päivänä laiturille pakkautunut kansa taputti. Sen jälkeen Tornionlaakso alkoi elää elämäänsä, jota se on aina elänyt, suuren joen varrella joka yhdistää eikä erota.
Äiti, mikään ei enää estäisi minua tulemasta luoksesi äitienpäivänä, mutta minä en taida nyt tulla. En halua kohdata niitä vihreitä miehiä tuolla rajalla enää. En halua nähdä enää heitä täällä, vaikka monet heistä ovat herrasmiehiä, ja yksi heistä harmitteli minullekin, ettei ole tottunut suomalaisia rajoilla tarkastamaan. Nähdään myöhemmin, nähdään sitten kun santarmit ovat lähteneet.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva toimittaja.
Lue myös:
Rajan ylittämiseen helpotuksia: Muukin kuin välttämätön työmatkaliikenne sallitaan
Rajanylitysliikenne liki tuplaantui Torniossa – sadat ihmiset vetosivat rajalla perustuslakiin