Alkukesän auringossa kylpevä tuore nurmi maistuu Pyyvin tilan ylämaankarjalle. Leppeä tuulenvire liehuttaa vastapoikineiden emojen pitkää punaruskeaa karvaa ja vasikat ottavat keikkuvia juoksupyrähdyksiä maitohörppyjen välissä.
Ylämaan karja ulkoilee läpi vuoden ja kasvaa omilla pelloilla kasvatetulla rehulla. Silti tämänkin tuotannon pyörittäminen vaatii ulkomailta tuotuja materiaaleja.
– Ei voi ihan tarkasti sanoa mikä tässä on kotimaisuusaste. Eläinten ruoka kasvatetaan kotimaisesta siemenestä typensitojakasveja ja oman tilan lantaa hyödyntäen, mutta ainakin työkoneiden varaosat tulevat pääosin ulkomailta, pohtii tilan emäntä Marjo Marttinen.
Suomen ruoantuotannossa suo, kuokka ja Jussi -tekniikka on mennyttä aikaa. Nyt maatilan työt hoidetaan koneilla, eivätkä ne kulje ilman polttoainetta.
– Meillä menee vuodessa 5000 – 6000 litraa polttoainetta. Kenties toiseksi suurin tuontimateriaali ovat paalimuovit, joihin rehut kääritään säilöön, kertoo Pyyvin tilan isäntä Arto Karila.
Jos jokin iso kriisi panisi Suomen rajat kiinni ja pysäyttäisi tuonnin, Pyyvin tila pyörisi melko normaalisti noin vuoden.
Paljon nopeammin tyssäisi esimerkiksi maidontuotanto, joka on hyvin pitkälle automatisoitua. Lypsykoneen, traktorin tai niittokoneen varaosia on kotimaan varastoissa niukalti.
Suomalaisen energian raaka-aineet
Koronakriisin alkupäivinä ihmisten huoli ruoan riittävyydestä nousi konkreettisesti esiin. Kauppojen hyllyt tyhjenivät pikavauhtia kuivahiivasta, jauhoista ja säilykkeistä.
Ruoka-alan toimijat ryntäsivät nopeasti rauhoittelemaan kansalaisia, että ei ruoka Suomesta lopu (Keskisuomalainen) - omavaraisuusaste ruoassa on jopa 80 prosenttia.
– Pitää paikkansa, jos katsotaan paljonko ruokaa Suomessa tuotetaan kulutukseen nähden, sanoo Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Marja Knuuttila.
Knuuttila on tutkinut ja laskenut kotimaisen elintarviketuotannon riippuvuutta tuonnista.
– Alkutuotanto on kyllä vakaalla pohjalla, mutta meillä ei olisi ensimmäistäkään tuotetta ilman tuontia.
Knuuttila kertoo mielellään haastavansa ihmisiä miettimään, mikä ruoka voisi olla täysin ilman tuontipanoksia tuotettua.
– Paras ehdotus tähän mennessä on ollut metsästä haettava riista. Hirvi olisi juostava kiinni ja tapettava sekä nyljettävä paljain käsin. Lihan voisi valmistaa puukeppien tai piikiven avulla sytytetyllä tulella.
Kaikki tämä olisi tietysti tehtävä paljain jaloin ja ilman rihmankiertämää, sillä myös kengissä ja vaatteissa on tuontimateriaaleja.
Suurin yksittäinen rajojen ulkopuolelta Suomeen tuleva tuotantopanos on energia.
Liikennepolttoaineita valmistetaan Suomessa, mutta siihen tarvittavaa raakaöljyä ei meiltä löydy.
Viime vuonna suurin osa kotimaisesta sähköstä (Tilastokeskus) tuotettiin ydinvoimalla, jonka poltto-aine tuodaan maan rajojen ulkopuolelta.
Maataloudessa käytettävien typpilannoitteiden ammoniakki, kasvinsuojeluaineet ja eläinten valkuaisrehun soija ovat myös tuontitavaraa, ynnää Knuuttila.
– Kun näitä tuotantopanoksia katsotaan, pitää muistaa, että me tarkastelemme tässä nykymuotoista tavanomaista maataloustuotantoa.
Kotimaisuusasteen ratkaisevat globaalit hinnat
Yksi tapa vähentää tuontiriippuvuutta maataloudessa on esimerkiksi teollisten lannoitteiden käytön välttäminen, eli siirtyä kohti luomutuotantoa.
– Luomun ytimessä on viljelykierto ja ravinteiden osalta mahdollisimman omavarainen ravinnekierto tilan sisällä, sanoo Luomuliiton toiminnanjohtaja Susann Rännäri.
Täysin ravinneomavaraiseksi eivät luomutilat Rännärin mukaan pääse, mutta maailmalta rahdatun väkilannoitteen sijaan voidaan turvautua kotimaisiin vaihtoehtoihin.
Kierrätyslannoitteita valmistetaan suomalaisen elintarvike- ja metsäteollisuuden sivuvirroista.
Lisäksi tuotantoeläimille syötettävä soija voidaan korvata viljelemällä herneitä, papuja tai lupiinia valkuaisrehuksi.
Mahdollisuuksia laajempaan omavaraisuuteen on useita, mutta useimmiten hinta ratkaisee, sanoo Knuuttila.
– Rajat ovat auki, tavaraa tuodaan ja viedään ja hinnat ovat globaaleja.
Jos kotimaassa kasvatetun valkuaisrehun hinta on huimasti tuontisoijaa korkeampi, on selvää, että maatalousyritys valitsee kustannustehokkaan vaihtoehdon.
Luomuviljelyä tai ei, maatiloilla on työkoneiden kautta väistämättä riippuvuussuhde fossiilitalouteen ja tuontiin.
Erikoistutkija näkee energiariippuvuuden uhkana ruokaturvalle.
– Liikennepolttoaineisiin ja sähkötuotantoon olisi hyvä pohtia nykyistä paremmat ratkaisut. Siinä riittää haasteita, kehitettävää ja tutkittavaa, sanoo Knuuttila.
Luomuliitosta väläytetään maatilakohtaisten biokaasulaitosten rakentamista energiaomavaraisuuden lisäämiseksi.
– Jos siihen suuntaan lähdetään, niin sieltä saisi kaasua traktorin tankkiin ja sähköä navettaan. Biokaasulaitokset myös parantaisivat ravinnekiertoa, toteaa Luomuliiton Rännäri.
Biokaasulle valmistui alkuvuodesta pääministeri Marinin hallitusohjelman mukainen kansallinen toimenpideohjelma, jonka täytäntöönpano on toistaiseksi antanut odottaa itseään.
Biokaasua edistävän Suomen biokaasu ja biokierto ry:n tiedotteen mukaan useat biokaasulaitosinvestoinnit odottavat toimenpideohjelman käynnistämistä.
Turvaa monimuotoisuudella ja osaamisella
Globaalissa markkinataloudessa toimiminen on muuttanut suomalaisen maatalouden rakennetta viime vuosikymmeninä. Vaikka suurin osa tiloista on edelleen perheyrityksiä, kannattavuutta on pitänyt hakea tilakokoa kasvattamalla.
Maatilojen määrä on vähentynyt jo pitkään noin tuhannen tilan vuosivauhdilla.
Luomuliitossa nähdään, että monimuotoisuus on valttia – myös tilakokoa tarkastellessa.
– Haavoittuvuus syntyy siitä että kaikki ovat samanlaisia. Kestävyys ja sopeutumiskyky tulee monimuotoisuudesta niin tilakoossa kuin ympäristössä, toteaa Rännäri.
Tänä keväänä on nähty, että moni kotimainen alkutuottaja toimii ulkomaisen työvoiman varassa (Valtioneuvosto).
– Se on myös iso huoltovarmuustekijä. Viljelijän ammatti on monialainen ja paljon tietoa vaativa. Tietyillä tuotannon aloilla ollaan jo ulkomaisen osaamisen varassa. Riskit olisivat pienempiä, jos tekeviä käsiä eli sitoutuneita yrittäjiä olisi enemmän, arvelee Arto Karila.
Karila toimii Pyyvin tilan isännyyden lisäksi talouden ja johtamisen erityisasiantuntijana ProAgria Etelä-Savossa.
Maatalous on pääomavaltaista yritystoimintaa. Jos tilan koneet ja infra ovat tasapainossa tuotantoon nähden, pienet tilat eivät ole niin arkoja markkinahäiriöille kuin suuret tuotantolaitokset.
Pienellä tilalla on velkaa isoja vähemmän ja sekin tuo vakautta. Varautuminen ja asioiden miettiminen on tarpeen tilan koosta riippumatta, sanoo Karila ja rapsuttaa Sirius-sonnin otsatukkaa.
– Jos Pyyvin tilalla isäntä saa aamulla housut jalkaan, niin firma rupeaa toimimaan ja asiat menevät eteenpäin.