Elinikäinen oppiminen on vuosikymmeniä vanha käsite, jolla on pyritty auttamaan ihmisiä sopeutumaan yhteiskunnan muutoksiin.
Kasvatustieteen tohtori Heikki Kinnari Turun yliopistosta on väitöskirjassaan tutkinut, miten elinikäisen oppimisen määritelmä on muuttunut vuosikymmenten aikana.
Hän jakaa elinikäisen oppimisen politiikan muutokset sukupolviin. Nyt on menossa neljäs, yrittäjämäisen talouden sukupolvi.
– Sen taustalla on yksilön kilpailukyky työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa ylipäätään. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen pitää kerätä erilaisia pääomia itseensä, että hän saavuttaa työllistettävyyden määreen, Heikki Kinnari sanoo.
Yrittäjämäisen talouden aikakausi alkoi Kinnarin mukaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin tienoilla, jolloin tietotekniikka alkoi voimakkaasti muokata yhteiskuntaa.
Tietotekniikan osaaminen ja hallinta tulivat aiempaa tärkeämmiksi kansalaistaidoiksi, joita ilman on vaara joutua ulkokehälle yhteiskunnassa.
– Meille on annettu vapaus valita, mutta on osattava valita oikein, Kinnari tiivistää.
Yhteiskunnan jakaantuminen vaarana
Hän huomauttaa, että yrittäjämäisen elämänasenteen rakentaminen alkaa Suomessa jo päiväkodista ja etenee sitten läpi koulujen ja työelämän.
– Jatkuvaa uuden oppimista pidetään itsestään selvänä hyveenä, jota ei edes enää kyseenalaisteta. Toisaalta ihmetellään heitä, jotka eivät enää jaksa oppia uutta, koska sellainen on merkki paikoilleen jämähtämisestä.
Tässä piilee myös yrittäjämäisen ”asennekasvatuksen” suurin vaara.
– Ihminen syrjäytyy, ellei hän pysty pitämään yllä taitoja, joilla kykenee työllistymään. Samalla luodaan yhteiskunnan kahtiajakoa, joka taas on otollista maaperää populismin leviämiselle.
Kinnarin väitöksen mukaan kilpailukyky – ja talouspainotteisuus ylipäätään – uivat elinikäisen oppimisen sisältöihin jo varhain.
Ensimmäisen sukupolven humanistiset ja yleissivistävät aatteet eivät kauan kestäneet, kun talous otti tukevan otteen periaatteita ohjaavana tekijänä.
Työmarkkinoiden tarpeet alkavat hallita
Kinnari kirjoittaa väitöksessään, että 60-luvun humanistinen utopia emansipoituneesta, kriittisestä ja demokraattisesta kansalaisesta sai ”viiltoja sydämeensä” jo 1970-luvun lopulla.
Sen jälkeen elinikäistä kasvatusta alettiin suunnata vastaamaan työmarkkinoiden tarpeita. Talouden sukupolvi onkin kestänyt useamman vuosikymmenen, vain sen muoto on matkalla vähän muuttunut.
Lievästi pehmeämpi kausi koitti aivan 2000-luvun alussa, mutta jo sen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä alkaa viimeisin, yrittäjämäisen talouden sukupolvi.
Kinnarin tutkimuksen pohjamateriaalina ovat olleet läntisten teollisuusmaiden järjestön OECD:n, YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon sekä EU:n lukuisat asiakirjat elinikäiseen oppimiseen liittyen.
– Läpi vuosikymmenten näissä asiakirjoissa esiintyvät toistuvasti samat teemat, kuten väestörakenteen muutos ja teknologian nopea kehitys. Perustelut ovat siis pitkälti samat, mutta ratkaisut ovat muuttuneet, Kinnari sanoo.
Suomi on ollut myös yksi tunnollisimmista elinikäisen oppimisen ”oppilaista”.
– Jos vertaa vaikka Suomea ja Ranskaa toisiinsa, niin kyllä Suomi on noudattanut paljon kuuliaisemmin näitä poliittisia linjauksia, Heikki Kinnari sanoo.
Perusta luodaan varhain
Työmarkkinajärjestöillä on ollut Suomessa perinteisesti vahva vaikuttajan asema, kun on määritelty elinikäisen – tai toiselta nimeltään jatkuvan oppimisen – sisältöjä.
– Yhteiskunnan ja työelämän muutos on nopeaa ja vastaavasti koulutusjärjestelmä kehittyy hieman hitaammin. Pidän hyvin tärkeänä työelämän ja koulutuksen välistä vuoropuhelua, Elinkeinoelämän keskusliiton johtava asiantuntija Mirja Hannula sanoo.
Työnantajien kattojärjestössä jatkuva oppiminen nähdäänkin läpi elämän kulkevana polkuna. Se käy kuitenkin kiviseksi astella, jos alussa saadut eväät ovat jääneet vajaiksi.
– Erityisesti koulupolun alkuvaiheeseen on panostettava riittävästi, että [Kinnarin kuvaamaa] polarisaatiota ei pääsisi syntymään. Hyvä luku- ja kirjoitustaito on perusta kaikelle myöhemmälle oppimiselle. Tämä on asia, johon meidänkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, EK:n Hannula sanoo.
Hannulan mukaan elinikäisen oppimisen perushyve on se, että se kuuluu kaikille eikä vain työelämässä oleville. Esimerkiksi vapaan sivistystyön järjestämät koulutukset ja kurssit ovat tärkeitä suurelle joukolle eläkeläisiä.