Rasismia ja poliisiväkivaltaa vastustava Black Lives Matter -liike on synnyttänyt laajoja protesteja ympäri maailmaa ja saanut monet kysymään, miten syrjintää ja rasismia kohtaavia voisi auttaa. Usein hyvänä keinona pidetään lukemista ja opiskelemista.
Esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto avasi Antirasismin perusteet -verkkokurssinsa (siirryt toiseen palveluun) kaikkien saataville, ja kansalaisjärjestöt ovat jakaneet ohjeita syrjinnän vastaiseen toimintaan. Sosiaalisessa mediassa puolestaan on kiertänyt #valkoinenkirjahaaste, jossa valkoisia ihmisiä on kehotettu suosittelemaan ei-valkoisen kirjoittajan teoksia.
"Koska sillä on väliä, keiden ajatuksia täällä luetaan ja keiden tarinat nousevat keskiöön", saatteessa todetaan.
Silvia Hosseini: Kaikkien kirjojen pitäisi olla samalla viivalla
Mutta onko sillä väliä, minkä väristen ihmisten kirjoja luetaan?
Kyllä ja ei, vastaa esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini.
– Suhtaudun siihen hieman ristiriitaisesti.
Syy on seuraava.
Tavallaan Hosseinista on todella hyvä jos ihminen tulee erilaisten somehaasteiden myötä tutustuneeksi uusiin kirjoihin ja kirjailijoihin, koska käännöskirjallisuutta julkaistaan Suomessa kovin vähän.
Ylipäätään hänestä on hyvä lukea monenlaisten ihmisten teoksia ja katsoa monenlaisten ihmisten tekemää taidetta, koska maailmassa on monenlaisia ihmisiä, ja erilaiset representaatiot voivat auttaa purkamaan ennakkoluuloja.
Mutta Hosseini ei "kauheasti" pidä ajatuksesta, että joku tarttuisi hänen kirjaansa pelkästään Hosseinin etnisen taustan takia. Hosseini on puoliksi iranilainen, eikä hänen mielestään ihmisen ihonvärin, taustan ja ajatusten välille voi vetää yhtäläisyysmerkkejä.
– Silloin teos pannaan ad hoc -kategoriaan, että tämä on ruskean ihmisen kirjallisuutta.
Hosseinista on myös ongelmallista pitää vähemmistöihin kuuluvien yksilöiden kokemuksia edustuksellisina.
– Veikkaan, että kokemani rasismi on paljon vähäisempää ja erilaista kuin jonkun afrosuomalaisen.
Veikkaan, että kokemani rasismi on paljon vähäisempää ja erilaista kuin jonkun afrosuomalaisen.
Silvia Hosseini
Hosseinin mielestä kirjallisuuskeskustelussa näkyy viitteitä siitä, että aiheen tärkeys ajaa kirjallisten ansioiden edelle. Vähemmistöön kuuluvan ihmisen teosta voidaan pitää hyvänä siksi, että se tarttuu painavaan aiheeseen eikä siksi, että se on hyvä teos. Hänestä on ongelmallista, jos vähemmistöjen kirjoittamilta kirjoilta ei odoteta samanlaisia taiteellisia ansioita kuin muilta.
Ta-Nehisi Coatesin esikoisromaania, hiljattain suomeksi ilmestynyttä Vesitanssijaa kuvailtiin Helsingin Sanomien arviossa (siirryt toiseen palveluun) taianomaiseksi ja riipaisevaksi. Hosseinikin tarttui kirjaan suurin odotuksin: orjuuden ajan kuvaaminen maagisen realismin keinoin kutkutti.
– Kirja oli superlattea! En samastunut yhteenkään hahmoon, eikä siinä ollut mitään emotionaalisesti liikuttavaa, vaikka sen kuvaamat tapahtuvat ovatkin kauheita.
Hosseini korostaa, ettei halua ottaa kantaa arvioijan vaikuttimiin, mutta toteaa, että taiteilijoita pitää arvioida samoilla standardeilla taustasta riippumatta.
– On yhdenlaista rasismia kohdella jotakuta kiltimmin sen takia, että hän on ruskea tai musta.
On yhdenlaista rasismia kohdella jotakuta kiltimmin sen takia, että hän on ruskea tai musta.
Silvia Hosseini
Hosseinin toinen huoli liittyy kustannusalaan. Hän epäilee, että kustantajat saattavat pian huomata, että ruskeiden ihmisten kirjoittamat kirjat ja rasismi kiinnostavat lukijoita.
Se voi olla hyvä asia, jos saa kustantajat solmimaan sopimuksia eri taustoista tulevien kirjailijoiden kanssa, mutta metsään mennään silloin, jos värillisten ihmisten tehtäväksi annetaan käsitellä vain rasismia ja ihonväriin liittyvää identiteettiä, "vaikka he haluaisivat oikeasti kirjoittaa vaikka jalkapallosta".
– Ei mua kiinnosta kirjoittaa rasismista. En tarkoita, että vähättelisin aihetta, mutta se ei ole aihe, josta haluaisin kirjoittaa itse.
Maryan Abdulkarim: Isoin ongelma on tiedon puute
Toimittaja, kirjailija ja kolumnisti Maryan Abdulkarimin mielestä kysymys kertoo paljon yhteiskunnallisesta tilanteesta.
– Valkoiselta suomalaiselta tuskin kysyttäisiin, miksi valkoisten kirjoittamia kirjoja pitää lukea, Abdulkarim sanoo.
Esimerkiksi Pulitzer-palkitulta kirjailijalta Toni Morrisonilta kyseltiin, milloin hänen kirjoihinsa tulee valkoisia hahmoja. Abdulkarimin mukaan vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden teokset on tapana marginalisoida: ne eivät ole tavallista taidetta, vaan vähemmistötaidetta.
Abdulkarim vertaa tilannetta elokuva-alaan. Jos Hollywood-elokuvassa on tavallista enemmän tai näkyvämpiä mustia hahmoja, sitä pidetään mustille suunnattuna viihteenä. Valkoisten tekemä elokuva on suunnattu kaikille.
Valkoiselta suomalaiselta tuskin kysyttäisiin, miksi valkoisten kirjoittamia kirjoja pitää lukea.
Maryan Abdulkarim
Ongelmia on siinäkin, miten mustat hahmot on tapana esittää. Abdulkarimin mukaan mustat hahmot perustuvat usein stereotypioihin, esimerkiksi mustat naiset esitetään usein kärsivinä uhreina, joita väkivalta uhkaa jatkuvasti.
– Minusta on hienoa, että valtaväestöön kuuluvat haluavat kirjoittaa näytelmiin ja kirjoihin hahmoja, jotka eivät vastaa valtavirtaa, mutta se vaatii parempaa perehtymistä.
Monista steoreotypioista on Abdulkarimin mukaan tullut niin voimakkaita tarinoita, että jos teos poikkeaa niistä, sitä ei pidetä uskottavana eikä tunnistettavana – ja päinvastoin. Halle Berry sai ensimmäisenä afroamerikkalaisena naisena parhaan naispääosan Oscarin vuonna 2002. Se tuli Berryn roolisuorituksesta Monster's Ball -elokuvassa, jota on kritisoitu rasistisiin stereotypioihin pohjautuvaksi.
Mitä moninaisemmin meillä on tarinoita, sitä paremmin pystymme olemaan suhteessa toisiimme.
Maryan Abdulkarim
Abdulkarim toivoo, että taiteen tekijät tunnistaisivat entistä paremmin ihmisten taustalla olevaa moninaisuutta.
– Mitä moninaisemmin meillä on tarinoita, sitä paremmin pystymme olemaan suhteessa toisiimme.
Se on Abdulkarimin mukaan erittäin tärkeää yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Tarinoihin tutustumalla eri taustoista tulevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin.
Suurin este sen edessä on Abdulkarimin mukaan tiedon puute. Se näkyy Abdulkarimin mukaan myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi romaniväestön historia tunnetaan hänen mukaansa vielä kovin huonosti, ja siksi Riikka Tannerin ja Tuula Lindin kirjoittama Käheä-ääninen tyttö oli hänelle silmiä avaava kokemus.
– Olen kasvanut ja opiskellut Suomessa ja opiskelen nyt maisteriksi Helsingin yliopistossa ja silti en tunne romanien historiaa riittävästi.
Maïmouna Jagne-Soreau: Valkoinen suhtautuu ei-valkoisen kirjaan kuin turisti safariin
Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden tutkija Maïmouna Jagne-Soreau sanoo, että valkoiset tarttuvat ei-valkoisten teoksiin yleensä hyvin aikein. He haluavat oppia lisää itselleen vieraasta kulttuurista tai saada uusia näkökulmia. Hyvät aikeet voivat kuitenkin vaikuttaa lukukokemukseen ja johtaa lukijaa harhaan.
Jagne-Soreaun mukaan ei-valkoisten kirjoittamiin fiktiivisiinkin kirjoihin suhtaudutaan usein kuin elämäkertoihin. Niiden odotetaan olevan "totta", eikä huumoria, satiiria ja ironiaa välttämättä tunnisteta. Monet pohjoismaiset kirjailijat viljelevät niitä runsaasti ja pilailevat tietämättömän yleisön kustannuksella – esimerkiksi kirjoittamalla teoksensa tahallisen monitulkintaisiksi, Jagne-Soreau kertoo.
Esimerkiksi suomenruotsalainen runoilija Adrian Perera toteaa White Monkey -runokokoelmansa alussa, että kaikki tässä teoksessa on fiktiota, paitsi itse ongelma. Kokoelma kuitenkin kertoo suomenruotsalaisesta runoilijasta, joka muistuttaa kovin paljon Pereraa. Lukija ajautuu helposti lukemaan Pereran tekstiä kuvauksena hänestä itsestään.
Jagne-Soreaun mukaan kirjaimellisen tulkinnan taustalla voi vaikuttaa se, ettei ei-valkoisten kirjoittajien uskota olevan tarpeeksi fiksuja kirjoittamaan muusta kuin itsestään ja omista kokemuksistaan.
– Valkoinen voi kirjoittaa mistä vain, etenkin valkoinen mies.
Valkoinen voi kirjoittaa mistä vain, etenkin valkoinen mies.
Maïmouna Jagne-Soreau
Jagne-Soreaun mukaan valkoiset lukijat tarttuvatkin ei-valkoisten kirjoittajien teoksiin kuvitellen, että ne ovat jonkinlainen ikkuna monikulttuuriseen maailmaan ja maahanmuuttajien elämään. Vähän kuin turisti, joka menee safarille ihmettelemään eksoottisia olentoja, hän kuvailee.
Ikkunan sijaan kirjat toimivat Jagne-Soreaun mukaan pikemminkin peileinä, joista lukija katselee omia odotuksiaan ja käsityksiään rasismista. Lukija hakee vahvistusta omille käsityksilleen ja näkee vain sen, mitä haluaa nähdä.
Aina ei esimerkiksi ymmärretä sitä, etteivät kaikki värilliset ihmiset ole maahanmuuttajia. He voivat olla maahanmuuttajien lapsia, joilla on hyvin erilainen käsitys maailmasta kuin vanhemmillaan. Tällaisten konfliktien käsittelyä vähemmistöiltä ei Jagne-Soreaun mukaan kuitenkaan odoteta.
Miten ei-valkoisten kirjoittamia kirjoja sitten pitäisi lukea?
Jagne-Soreaun vastaus on yksinkertainen ja monimutkainen.
– Lue se kirja niin kuin mikä tahansa muu kirja. Ja lue se siksi, että haluat lukea sen eikä vain siksi, että oppisit jotain mustien elämästä.