Tuossa on punatulkku, tuossa urpiaisia ja tuossa on – joku harmaa pikkulintu.
Valokuvataiteen museon seinät ovat täynnä kuvia linnuista, lepakoista ja muista eläimistä. Nämä linnut eivät kuitenkaan keiku kuusen oksalla tai kahlaa rantavedessä. Ei, nämä ovat puhtaan valkoista taustaa vasten, kuin studiossa kuvattuja.
– Kyllä, nämä on kaikki kuvattu pienessä studiossa, jonne rakennan valot ja pystytän sopivan oksan.
Sanna Kannisto (s.1974) on yli 20 vuoden ajan työskennellyt samalla metodilla. Hän menee luontoon eläinten luo ja pystyttää sinne kannettavan valkoisen telttastudionsa.
On vain yksi ongelma – eivät eläimet sinne studioon vapaaehtoisesti lennähtele.
Siksi Kannisto työskentelee yhteistyössä tutkijoiden kanssa. Hän etsii sopivia tutkimusryhmiä, jotka ovat lähdössä kenttätutkimuksiin ja pyytää päästä mukaan. Niiden kanssa hän on matkustanut ympäri maailmaa.
– Minut on otettu aina erittäin hyvin vastaan. Toimin tietenkin tutkijoiden ehdoilla ja saan heiltä myös paljon tietoa.
Esimerkiksi lintuvalokuvat, jotka ovat enemmistönä Kanniston retrospektiivisessa näyttelyssä, on otettu rengastuksen yhteydessä. Tutkijat ottavat lintuja kiinni, rengastavat ja tekevät tieteelliset mittauksensa. Sen jälkeen lintu pääsee tai joutuu Sanna Kanniston kenttästudioon kuvattavaksi. Siellä lintu saa lennellä vapaasti.
Lentävä lintu on kuitenkin vaikea kuvattava, joten toiveena on, että lintu laskeutuisi Kanniston tarkoin valikoidulle oksalle istumaan. Kannistolla on oksakokoelma, josta hän valitsee linnulle sopivan ja kompositioon istuvan oksan. Välillä oksia on pitänyt haalia kasvitieteellistä puutarhaa myöten. Luvan kanssa tietenkin.
Oksien lisäksi Kannisto kantaa mukanaan suurta valikoimaa erilaisia pidikkeitä, joihin oksan voi kiristää. Kaikki on millintarkkaa ja hyvin suunniteltua. Sitten vain toivotaan, että lintu on yhteistyöhaluinen.
– Jopa saman lajin linnuissa on paljon yksilöllisiä eroja. Linnut ovat hyvin älykkäitä ja sopeutuvaisia. Ne hyväksyvät tällaisen kuvaustilanteen nopeasti ja monet jopa unohtavat olevansa studiossa.
Se on hyvä merkki. Silloin myös kuvasta tulee hyvä. Kuvaussessio kestää enintään 20 minuuttia, sitten lintu pääsee takaisin vapauteen.
Jos lintu jää kyyhöttämään tai pörhistelee paikoillaan, se on stressaantunut ja Kannisto vapauttaa sen heti.
– Olen oppinut aika hyvin lukemaan lintuja vuosien saatossa.
Kanniston suosikkilintu on pyrstötiainen.
– Ne ovat hauskoja ja seurallisia. Kun kuvasin muutamaa pyrstötiaista studiossa, parvi tuli ulkopuolelle odottelemaan, että koska kaverit pääsevät ulos ja matka voi jatkua.
Kannisto on kuvannut viime vuosina enimmäkseen lintuja. Suuri osa kuvista on otettu Hangossa, mutta kuvausretkiä on suuntautunut myös Venäjälle ja Italiaan.
Käärmetutka jäi päälle
Eniten Kannisto on kuitenkin reissannut Etelä-Amerikan sademetsissä. Hän ihastui jo taideopintojensa aikana sademetsien monimuotoisuuteen. Ensimmäisten kuvausreissujen aikana iski melkein epätoivo – miten tätä runsautta voi kuvata?
Onneksi mukana kulkevassa kuvausstudiossa yksittäiset kasvit ja eläimet pääsevät esiin, kun ne irrotetaan taustastaan. Sademetsissä Kannisto on kuvannut muun muassa lihansyöjäkasveja, käärmeitä, sammakoita, vyötiäisiä ja lepakoita. Kaikki pieniä ja vaatimattomia olentoja.
– Haluan kuvaustekniikallani nostaa esiin näiden pienten eläinten arvon ja saada ihmiset huomaamaan miten kauniita ja tärkeitä ne ovat.
Eniten Kannisto on hurahtanut lepakoiden kuvaamiseen. Sitkeä työ kannatti, sillä kuvissa näkyy pienen lepakon, kielileikon, hammasrivistö ja niiden takaa työntyvä pitkä kieli, jolla se imee mettä kukista.
– Niiden kanssa kului useampi yö. Onneksi ne ovat lempeitä, eivätkä pure.
Lepakoita varten Kannisto kehitteli kukkarakennelman, johon tulee letkulla jatkuvasti uutta mettä. Näin hän sai kuvattua lepakoita pitkään ja aseteltua niiden lentoreitit juuri sopivaan kulmaan kameraan nähden.
Eikö pienessä teltassa lepakoiden kanssa oleilu inhota?
– Ei suinkaan. Halusin kuvata nämä nappisilmät mahdollisimman hyvin, jotta ihmisten mielikuva lepakoista muuttuisi. Kielileikot ovat pieniä ja syövät vain mettä. Niitä voisi kuvailla kukkien yöllisiksi rakastajiksi, nauraa Kannisto.
Kannisto on kuulemma pienestä pitäen ottanut ötököitä rohkeasti käteensä. Ei siis ihme, että hän kuvannut myös käärmeitä studiossaan.
Vihreä tarhakäärme on kuvassa kietoutunut pitkän kukan ympärille. Hännänpää on somasti solmussa. Kuva on täysosuma.
– Tutkimusryhmä oli tutkinut käärmeen ja laittanut sen minigrippussiin. Työnsin pussiin kukan ja pian käärme oli kietoutunut sen ympärille. Sitten vain kukka kiinni telineeseen ja pussi pois päältä, Kannisto kuvailee tilannetta.
Lukuisista sademetsäreissuista on jäänyt päälle käärmetutka, joka toimii Suomenkin metsissä.
– Jos polulla on oksa, niin ensimmäisenä tulee mieleen käärme.
Monimuotoisuudesta puhutaan, mutta toimet puuttuvat
Kannisto on hyvin huolissaan luonnon moninaisuuden katoamisesta. Etenkin pieniä, huomaamattomia lajeja katoaa maapallolta kiihtyvällä tahdilla.
Kun Kannisto kävi pari vuotta sitten Costa Ricassa tutulla tutkimusasemalla, hän yritti löytää lasisammakoita – turhaan. Ne ovat yksi esimerkki lajista, joka kärsii ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.
Kannisto halusi tuoda Valokuvataiteen museon näyttelyynsä myös yhden menetetyn lajin.
Kultasammakko kuoli sukupuuttoon jo 1980-luvulla, joten seinällä oleva kuva on otettu formaldehydiniin säilötystä yksilöstä.
Kannisto on kuvannut myös sademetsän polttoa jo 1990-luvulla Perussa. Sittemmin sademetsien tuhoaminen on vain kiihtynyt.
– Lajit katoavat, ilmastonmuutos nopeutuu. Ennen kaikkea toiminta on hyvin lyhytnäköistä, sillä sademetsien ravinteet ovat karikekerroksessa. Itse maaperä on usein hyvin köyhää, joten polttamisen jälkeen se on vain muutaman vuoden hedelmällinen.
Etelä-Amerikassa luontoa tuhotaan urakalla. Mutta Kanniston mukaan tilanne ei ole täällä juuri kummoisempi. Luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä sentään puhutaan, mutta toimet puuttuvat.
– Nyt alkaa olla viimeinen hetki tehdä asioille jotain.
Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito Suomen valokuvataiteen museossa 10.6. – 13.9.