Mikä yhdistää Olof Palmen murhaa, 19-vuotiaan Maire Vepsäläisen selvittämätöntä henkirikosta ja tapausta, jossa 15-vuotias Samir tunnusti murhanneensa äitipuolensa? Ilmiö on yleinen myös järjestäytyneessä rikollisuudessa.
Syyttömien ihmisten tekemät tunnustukset.
Palmen tapauksessa tunnustuksen antaneita on vuosien varrella ollut 133. Maailman kalleimpiin murhatutkintoihin lukeutuva tapaus on noussut jälleen tiiviisti otsikoihin viime viikkoina.
Mikä saa ihmisen tunnustamaan teon, jota hän ei ole tehnyt? Paneudumme väärien tunnustusten anatomiaan esimerkkitapausten kautta.
Asiantuntijoina ovat oikeuspsykologi, keskusrikospoliisin (KRP) rikosylikomisario, Sisä-Suomen poliisin komisario sekä rikollisjärjestö Natural Born Killersin (NBK) ex-johtaja, joka rinnastaa jengeissä tapahtuvaa rikosten “omimista” pyramidihuijauksen kaltaiseen järjestelmään.
Väärien tunnustusten tunnistamiseksi ja kitkemiseksi olisi yksinkertainen keino, mutta Suomessa poliisi ei ole ottanut siitä kaikkea irti. Oikeuspsykologi Julia Korkmanin mielestä tulisi tiedostaa, että pahimmassa tapauksessa syyttömän tuomitseminen voi johtaa oikeusmurhaan ja omaisille koituvaan henkiseen kärsimykseen.
Väärien tunnustusten anatomia on kiinnostanut tutkijoita ympäri maailman.
Korkman nostaa esille yhdysvaltalaishankkeen, Innocence projectin, jossa käytiin läpi vanhoja rikostapauksia. Selvisi, että huomattava määrä syyttömiä ihmisiä on tuomittu perusteetta.
– Ihan kärkipäässä ovat myös väärät tunnustukset, jotka hyvin usein kytkeytyvät poliisin vääriin kuulustelumenetelmiin, Julia Korkman kertoo.
Innocence projectista on tehty myös Netflix-dokumenttisarja.
Valitsemamme esimerkit kuvastavat perhesuhteiden, mielenterveysongelmien, julkisuuden tavoittelun, järjestäytyneen rikollisuuden ja poliisin painostamisen merkitystä väärän tunnustuksen antamisen kimmokkeena.
Lopuksi pohditaan tunnustuksia sekä asianosaisten kuulemisen problematiikkaa niiden kautta.
1. Perhesuhteet ja todellisen syyllisen suojeleminen: Kuka surmasi äidin?
Oikeuspsykologi Julia Korkman nosti hiljattain vääriä tunnustuksia käsitelleessä blogikirjoituksessaan (Image) esiin Ruotsissa tapahtuneen henkirikoksen, jossa tapahtumahetkellä 15-vuotias Samir tunnusti murhanneensa äitipuolensa.
Hänet todettiin syylliseksi vuonna 1986 ja tuomittiin hoitoon suljettuun psykiatriseen laitokseen. Parin vuoden kuluttua Samir veti takaisin tunnustuksensa ja kertoi isän olleen murhaaja.
Häntä ei uskottu. Tuomio purettiin vasta kolme vuosikymmentä tapauksen jälkeen, kun Aftonbladetin toimittaja otti sen käsittelyyn tutkivassa podcastissaan #Fallet (Aftonbladet).
Asia nostettiin uudelleen oikeuden arvioitavaksi.
Johtopäätös: Tapaus on vain yksi esimerkki perheenjäsenten tai sukulaisten suojelemiseen liittyvistä vääristä tunnustuksista. Ei ole myöskään tavatonta, että asetelma onkin päinvastainen, eli vanhempi kantaa jälkikasvunsa taakan.
Näin väitetään käyneen muun muassa tapauksessa, jossa Mannerheim-ristin ritari tunnusti surmanneensa vaimonsa ja kärsi tuomion. Seppo Porvalin ja Matti Parjasen Mannerheim-ristin ritareita käsittelevissä teoksissa kerrotaan, että syylliseksi äidin surmaamiseen paljastuikin myöhemmin isän hautajaisissa perheen poika.
Lähes parikymmentä vuotta poliisina toiminut komisario Mikko Porvali työskenteli aiemmin pienellä paikkakunnalla.
Hän huomasi ilmiön korostuvan pienessä yhteisössä.
– Sukurakenteisiin liittyvissä tapauksissa haluttiin säästää teon todellinen tekijä seuraamuksilta myötätunnon tai muun syyn vuoksi, Porvali kertoo.
2. Mielenterveysongelmat ja alkoholi: Kaksi kuvitteli ehkä surmanneensa Mairen, molemmat kuolivat
19-vuotias Maire Vepsäläinen tuli huhtikuussa 1980 Jyväskylään tapaamaan hotelli- ja ravintolakoulussa opiskelevia ystäviään. Kolmikko nautti pari pulloa keskiolutta ja jatkoi lauantai-iltaa paikallisessa Matin pubissa, josta he siirtyivät nuorten suosimalle Asema-aukiolle. Siellä tiet erosivat.
Seuraavana päivänä kaverit etsivät Mairea turhaan sairaaloista. He eivät tienneet, että postinjakaja oli aamuyöllä löytänyt aseman laidalla sijainneen Hotelli Miltonin takapihalta nuoren naisen ruumiin.
Mairen tapaus sai julkisuutta paikallisissa lehdissä. Poliisi teki esitutkinnan yhteydessä poikkeuksellisen paljon epäiltyjen ja todistajien kuulusteluja, joista selviää, että iltaa oli vietetty huuruisissa tunnelmissa. Muistikuvia värittivät esitutkintamateriaalin mukaan keskiolut, viisi pulloa Aperitaa ja auton takapenkillä nautittu vodka.
Lehdistä luetut ja kaupungilla kuullut tiedot paikkasivat kahden miehen muistin aukkoja.
Syyllisyydentunto paisui niin, että miehet kuvittelivat mahdollisesti tehneensä teon itse.
Molemmat kuolivat melko pian tapauksen jälkeen. Poliisi sai kuulla heitä painaneesta syyllisyydestä, kun miehet eivät enää itse olleet vastaamassa kysymyksiin. Tutkinnassa selvisi, ettei kumpikaan heistä voinut olla syyllinen. Toisen nähtiin tulleen kotiin jo ennen tapahtumaa sellaisessa kunnossa, ettei hän olisi millään ehtinyt ja kyennyt surmaamaan Mairea.
Syyllinen on vielä tänäkin päivänä mysteeri. On selvää, että Mairen tapaus oli lopulta tappo, jonka syyteoikeus vanheni 20 vuodessa.
Johtopäätös: Oikeuspsykologi Julia Korkmanin mukaan julkisuudessa olleet tapaukset voivat vetää puoleensa ihmisiä, joilla saattaa olla mielenterveysongelmia ja vaikeuksia erottaa todellisuutta omista fantasioistaan.
– Se voi luoda virheellisen muistikuvan tai valemuiston, Korkman täsmentää.
Komisario Mikko Porvali on kohdannut urallaan joitakin tapauksia, joissa poliisia lähestynyt ihminen on kokenut rikostiedottamisen vuoksi niin voimakasta ahdistusta, että kuvittelee itse syyllistyneensä tekoon.
Porvalin mukaan vastaavat tilanteet vievät harvemmin tutkintaa väärille raiteille, mutta sekin on mahdollista. Pahimmassa tapauksessa puolivillainenkin tunnustus silti voi sokaista niin, että muut tutkintalinjat unohdetaan kokonaan.
Ihminen voi tokaista, että kirjataan sinne sitten, että minähän tämän tein.
Tero Haapala, KRP
Myös alkoholi vääristää muistikuvia. Korkman kertoo esimerkkinä baarin edustalla tapahtuneesta tappelusta.
Tilanteessa oli läsnä ihminen, joka oli aiemminkin joutunut poliisin puheille öykkäröityään humalapäissään. Hän oli poliisin ensimmäinen epäilty, ja myönsi teon, vaikkei hänellä ollut siitä muistikuvaa. Olihan hän ajautunut käsirysyyn niin ennenkin. Valvontakameranauhasta selvisi, ettei tekijä ollut hän.
Porvali muistuttaa, ettei tunnustus yksin riitä syyllisyyden toteamiseen. Tarvitaan tarkempia todisteita sekä motiivin ja teon kuvailua, jotta ihminen voidaan aukottomasti todeta syylliseksi rikokseen.
KRP:n Tero Haapalan mukaan on tyypillistä, että vakavan rikoksen yhteydessä tehdyissä kuulusteluissa kuulusteltavan tunnetilat käyvät korkealla.
– Saattaa tulla tuskastuminen. Ihminen voi tokaista, että kirjataan sinne sitten, että minähän tämän tein. Tällaisiin yksittäisiin tunnustuksiin tulee suhtautua äärimmäisen kriittisesti. Näitäkin tapauksia on silloin tällöin tullut eteen.
3. Julkisuuden tavoittelu: “Ruotsin pahin sarjamurhaaja” tunnusti kymmeniä veritöitä ja tuomittiin kahdeksasta – syyttömänä
Väärien tunnustusten tyyppiesimerkki on Sture Bergwall. Paremmin nimellä Thomas Quick tunnettu ruotsalaismies tunnusti 1990-luvulla lukuisia murhia, joista ensimmäisen hän väitti tehneensä jo 1960-luvulla.
Vaikka hänen syyllisyydestään ei ollut todisteita, Quick tuomittiin kahdeksasta murhasta. Vuonna 2008 hän perui puheensa ja valitti saamistaan tuomioista. Hän on perustellut tunnustuksiaan julkisuushakuisuudella, mielenterveysongelmilla ja käyttämillään vahvoilla lääkkeillä. Bergwallin tapausta on pidetty yhtenä Ruotsin oikeusjärjestelmän suurimmista epäonnistumisista.
Johtopäätös:
Monesti poliisilta ja oikeuspsykologilta kysytään, voiko syyllisen tunnistaa ulkoisesta olemuksesta: punoittavista kasvoista, änkytyksestä tai vapinasta.
Komisario Mikko Porvalin mukaan ei voi. Väärät tunnustukset tunnistetaan poliisin perustyöllä: hyvällä paikkatutkinnalla ja rajaamalla epäiltyjen piiri.
– Ihminen, joka ei ole itse tehnyt rikosta, tai ei ollut paikalla sen tapahtuessa, ei tunne yksityiskohtia niin hyvin, että hän veikkaamalla osaisi kertoa kaiken oikein, Porvali sanoo.
Oikeuspsykologi Julia Korkmanin mukaan Quickin tapauksessa oikeudessa todettiin, että hänellä on sellaista tietoa, jota vain rikoksen tekijällä voisi olla.
– Oikeus ei nähnyt poliisin tekemiä kuulusteluja. Myöhemmin ilmeni, että poliisi tarjosi kuulusteluissa Quickille oleellista tietoa hoksaamattaan.
Korkman kertoo, että Quick oli haka käyttämään poliisilta saamiaan tietoja. Esimerkiksi tunnustaessaan norjalaistytön surmaa Quick väitti siepanneensa pienen vaaleatukkaisen tytön pienestä kylästä.
Kävikin ilmi, että kyse oli tummaihoisesta teini-ikäisestä lapsesta, joka oli hävinnyt lähiöalueelta. Kuulustelujen edetessä hän onnistui kuitenkin muuttamaan kertomusta niin, että se sopi yhteen poliisin tietojen kanssa.
– Oikeudessa saatiin hyvin erilainen kuva, miten hän oli tekojaan tunnustanut, Korkman sanoo.
Oikeuspsykologin mukaan huomionhakuisuuden lisäksi väärän tunnustuksen tehnyttä voi myös vaivata syyllisyydentunto jostain muusta asiasta. Tunnustamalla halutaan saada anteeksianto.
Kun mennään itsenäisyyden alkuvuosikymmeniin, ei pystytty edes erottamaan, onko veri ihmisestä vai eläimestä.
Mikko Porvali, komisario
Nopea tiedonvälitys on komisario Mikko Porvalin mukaan omiaan lisäämään julkisuuslähtöisiä tunnustuksia.Tapaukset elävät keskustelupalstoilla.
Taas toisaalta aikaisemmin historiassa poliisin paikkatutkintakeinot ovat olleet rajallisempia kuin nykyisin. Väärillä tunnustuksilla on ollut parempi mahdollisuus menestyä, koska ei ole pystytty rekonstruoimaan tapahtumapaikkaa nykyisen kaltaisella tarkkuudella, saati tunnettu DNA:ta.
– Kun mennään itsenäisyyden alkuvuosikymmeniin, ei pystytty edes erottamaan, onko veri ihmisestä vai eläimestä, Porvali huomauttaa.
4. Järjestäytynyt rikollisuus: “Jengitoiminta muistuttaa pyramidihuijausta”
“United Brotherhoodin Pähkinärinteen kerhotilassa tapahtui 8. kesäkuuta vuonna 2011 kaksoismurha. Kaksi tekijää paloittelivat ja kätkivät uhriensa ruumiinosat pitkin Etelä-Suomea. KRP sai varmuudella osoitettua kaksi tekijää paikan päälle. Kerhotilan jengin jäsen kiisti loppuun asti osallisuutensa tekoihin. Nuorempi jäsen, joka oli pyrkimässä jengiin, joutui ottamaan teon omiin nimiinsä ja kertoi tehneensä rikokset yksin. Kun juttua tutkittiin pidemmälle, myös toisen kerholaisen osalle saatiin täysi näyttö, ja lainvoimaisella tuomiolla molemmat tuomittiin yksissä tuumin kahdesta murhasta.”
Näin kertoo keskusrikospoliisin rikosylikomisario Tero Haapala eräästä urallaan kohtaamasta väärästä tunnustuksesta. Hänen mukaansa esimerkiksi ryhmään pyrkivät ehdokasjäsenet joutuvat osoittamaan lojaaliuttaan ryhmälle ottamalla raskaitakin rikoksia omiin nimiinsä.
– Vanha sanonta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, konkretisoituu järjestäytyneessä rikollisuudessa.
Tunnustuksen kontolleen ottamisen motiivi voi olla muun muassa jengin hierarkiassa nouseminen. Monesti jengit arvioivat myös sitä, kuka saa mahdollisesti teosta lyhyimmän tuomion.
Johtopäätös: Miten homma käytännössä toimii ja kuka käskee tunnustamaan tekemättömiä asioita?
Kolmesta murhasta tuomittu rikollisjärjestön ex-johtohahmo Lauri “Late” Johansson sanoo, ettei rikosten “omiminen” ollut tyypillistä Natural Born Killersissä hänen vielä toimiessaan alamaailmassa.
Kertomansa mukaan hän johti toimintaa “etulinjassa liipaisinmiehenä”, ja otti itse vastuun teoistaan. Nyt hän ei ole ollut tekemisissä alamaailman kanssa juurikaan 13 vuoteen.
Silti hän tunnistaa ilmiön.
– Tuo jengihomma on pyramidihuijaus, mitään jengejä nyt sen kummemmin nimeämättä. Johtajathan eivät itse koske mihinkään tai tee mitään. Kokelaat ja juoksupojat juoksevat. Ne, jotka tekevät, lusivatkin. Toki heitä suojellaan. Jos johtaja joutuu syytteeseen, alemmalla tasolla olevat omivat juttuja itselleen. Se pitää paikkansa, hän kertoo.
Johanssonin mielestä toinen osuva vertaus rikollisjengille on muurahaiskeko, jossa pätee pienimmän haitan periaate.
Eli arvottomampia pelinappuloita siirretään syrjään arvokkaampien pelimerkkien suojelemiseksi. Järjestäytyneessä rikollisuudessa tavoitellaan rahaa.
– Kuningatarta suojellaan viimeiseen saakka. Nuoret pojat vielä mielellään tekevätkin sen ihan ilmaiseksi. Se mua vähän ihmetyttääkin.
Viime vuoden loppupuolella koevapauteen päässeen Johanssonin mukaan tapoihin kuuluu, että toisten puolesta telkien taakse joutuneiden perheestä ja menoista pidetään huoli.
– Tiedän yhden MC-porukan, jossa tehtiin siten, että jos joutui lusimaan kerhon asioita, niin maksettiin noin 5000 markkaa kuussa siitä, että perhe sai ruokaa.
5. Poliisin painostus ja johdattelu: ”Eivät ole aivan harvinaisia väitteitä”
Ei ole tavatonta, että syytetty tai hänen asianajajansa väittää oikeussalissa poliisin olleen aktiivinen hankkimaan tunnustuksen painostamalla tai johdattelemalla. Todisteena käydystä keskustelusta on monesti vain poliisin kirjoittama ja kuulustellun vahvistama pöytäkirja.
– Nämä eivät ole aivan harvinaisia tilanteita, KRP:n Tero Haapala myöntää.
Oikeuspsykologi Julia Korkman sanoo väärän tunnustuksen riskin suurenevan, jos poliisi on varma kuulusteltavan syyllisyydestä.
– Kuulustelutapaan voivat vaikuttaa myös poliisin kiire ja paine saada rikoksen tekijä esille nopeasti, hän toteaa.
Suomen rikoshistoriassa kiireen ja paineen vaikutusta on pohdittu esimerkiksi Tulilahden tapauksen yhteydessä. Poliisilla oli Kyllikki Saaren tapauksen jälkeen hoppu löytää nuorten jyväskylälaisnaisten surmaaja.
Monet ovat pohtineet, kuinka se vaikutti syylliseksi sopineen Runar Holmstömin osuuden selvittelyyn.
Oikeuspsykologi Julia Korkman on kouluttanut poliiseja asianosaisten kuulemiseen liittyen. Hänen erikoisalaansa on lasten ja nuorten kuuleminen oikeusprosessissa.
Emme tiedä tarkasti, millaisia kuulustelut lopulta ovat. Olisi naiivia ajatella, etteikö painostusta esiintyisi lainkaan.
Julia Korkman, oikeuspsykologi
Työnsä puolesta hän on perehtynyt myös maailmanlaajuiseen tilanteeseen.
– USA:ssa edelleen koulutetaan reid-kuulustelumenetelmää, joka on itsessään hyvinkin johdatteleva ja painostava. Innocence Projectissa selvisi, että poliisi on voinut antaa kuulusteltavan ymmärtää, että heillä on varmaa tietoa, kuten esimerkiksi videotallenne, jota ei ole ehditty katsoa.
Tällaisissa tapauksissa kuulustelusta uupunut epäilty saattaa tunnustaa ajatellen, että totuus kuitenkin selviää.
– Tunnustuksen saatuaan poliisi toteaa, ettei heillä olekaan videota, mutta nythän meillä on tunnustuksesi, Korkman sanoo.
Bodominjärven jutussa Gustafssonin kohdalla oikeudessa ei muuta tehtykään kuin kinattiin, mitä hän oli sanonut putkassa.
Lauri Johansson, rikollisjärjestön ex-johtaja
Poliisi on voinut myös tentata kuultavaa yömyöhään tai antaa olettaa, että poliisilla on enemmän taustatietoa kuin onkaan.
– Suomessa tätä ei sallita ainakaan periaatteessa, mikä on tietysti hyvä, Korkman huomauttaa.
Ruotsissa ja Islannissa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että hyvin usein kuulusteluun tullessaan rikokseen syyllistynyt ei ole vielä päättänyt itsekään, aikooko tunnustaa vai ei.
– Yksi seikka vaikuttaa ylitse muiden siihen, tunnustaako tekijä lopulta: kuinka poliisi hänet kohtaa, Korkman kertoo.
Kuulustelu on tänäkin päivänä rikostutkinnassa erittäin keskeinen menetelmä.
Silti kuulustelutapoja ja -menetelmiä kehitetään Suomessa Korkmanin mielestä aivan liian vähän. Hänen mukaansa poliisilaitosten ja yksittäisten poliisien kuulustelutaidoissa on selkeitä eroavaisuuksia.
– Suomessa kuulusteluja ei pääsääntöisesti nauhoiteta, joten emme voi arvioida väärien tunnustusten riskitekijöitä. Emme tiedä tarkasti, millaisia kuulustelut lopulta ovat. Olisi naiivia ajatella, etteikö painostusta esiintyisi lainkaan, Korkman sanoo.
Videointi vai kirjoitettu pöytäkirja: “Riskinä on, että uusia uhreja tulee”
Oikeuspsykologin mukaan videoimisella vältyttäisiin isoilta väärinymmärryksiltä. Komisario Mikko Porvali ja KRP:n Tero Haapala ovat samaa mieltä.
Kuulustelujen videoimista tulisi lisätä. Nykyisellään se on vain yksi työkalu poliisin pakissa. Tallenne helpottaisi myös syyttäjän ja tuomioistuimen työtä.
– Ulkopuolinen voi arvioida kuulustelutilannetta, kysymyksiä ja kysymyksenasettelua. Katsoa, miten tunnustus on syntynyt, Haapala sanoo.
Pelkän kirjallisen kuulustelupöytäkirjan ongelma on sen yksisilmäisyys. Keskustelua käydessä tehdään tulkintaa. Kuulustelupöytäkirja saattaa siis olla yhdistelmä sanottua, ymmärrettyä ja tulkittua, joka ei tosiasiallisesti vastaa sitä, mitä on sanottu. Kirjoittaminen saattaa myös keskeyttää muistin prosessina.
Pöytäkirjan tekemiseen ei myöskään ole yhtä yhtenäistä ohjetta. Osa poliiseista tekee sen kysymys-vastaus-periaatteella.
– Toiset taas kirjoittavat sellaisia romaaneja, että näyttää kuin kuulusteltava olisi sanonut itse kaikki esille tuodut asiat, Julia Korkman sanoo.
Tästä muodostuu ristiriita: Kuulustelussa laveasanaisesti puhunut henkilö ei kykenekään oikeuden edessä muodostamaan kokonaisia lauseita.
Korkmanin mukaan poliisikuntaa voi yleisesti ottaen huolestuttaa, kuinka videoiminen vaikuttaa epäillyn alttiuteen tunnustaa. Tutkimustieto puhuu huolta vastaan. Yhdysvalloissa asiaa tutkittiin käymällä läpi 122 oikeaa rikostapausta. Kaikkien epäiltyjen kuulustelut videoitiin, mutta vain puolet tiesi siitä. Kaikki poliisit tiesivät videoinnista, mutteivät sitä, onko myös epäillyllä tieto.
– Videoinnista tienneet ainoastaan katsoivat vähän useammin kameran suuntaan, Korkman kertoo.
Mitä mieltä on ex-ammattirikollinen Lauri “Late” Johansson, olisiko videoimisesta hyötyä?
– Vakavissa rikoksissa varsinkin. Minun mielestäni niissä kaikki sellikeskustelutkin pitäisi dokumentoida videolle. Oikeudessa ei voisi vängätä. Bodominjärven jutussa Nils Gustafssonin kohdalla oikeudessa ei muuta tehtykään kuin kinattiin, mitä hän oli sanonut putkassa. Jos se olisi ollut videolla, olisi ollut helppo todeta, mitä hän sanoi ja mitä ei.
Väärien tunnustusten kohdalla tullaan myös kysymykseen: Onko Suomessa keskusteltu riittävästi oikeusmurhista? Jos tapauksia on, tunnistammeko niitä?
Julia Korkman nostaa esiin oikeustieteiden dosentin ja asianajajan Markku Fredmanin toteamuksen, ettei hiljaisuus tarkoita sitä, ettei Suomessa voisi olla oikeusmurhia. Fredmanin väitöskirja pureutuu puolustajan rooliin (Helsingin Sanomat), jonka tärkein tehtävä on estää oikeusmurhat. Syytön ei saa tulla tuomituksi teosta, jota hän ei ole tehnyt.
– Tapauksia on todennäköisesti meillä Suomessakin. Olisi varsin yllättävää, jos meillä ei olisi ongelmia, Korkman arvioi.
Länsinaapurissamme aihe on pinnalla usein. Korkmanin mukaan monet Ruotsissa keskustelua herättäneiden oikeusmurhatapausten oikean laidan julki tuominen on toimittajien tutkimustyön tulosta.
– Niihin on monesti käytetty ihan hirveästi aikaa ja vaivaa, Korkman sanoo.
Kun oikeusmurhaa ajattelee laajemmin, se pitää sisällään syyttömän ihmisen tuomitsemisen, mutta myös sen, ettei oikeaa ihmistä etsitä ja löydetä.
– Oikeusprosessissa oikeusmurha on yksi pahimmista seurauksista. Syyttömän tuomitseminen ei palvele uhria. Oikea syyllinen voi jatkaa toimintaansa ja tulee uusia uhreja, hän lisää.
Kirjalliset lähteet:
Seppo Porvali, Mannerheimin ässät, 19 ilmojen sankaria nimitettiin Mannerheim-risti ritariksi
Matti Parjanen, Itseään käskenyt mies
Maire Vepsäläisen tapauksen esitutkintamateriaali
Asiantuntijoiden kuvat: Niko Mannonen / Yle, Joni Tammela / Yle, Lauri Johanssonin kotialbumi, Teemu Mattsson