Rullaluistelu on Suomessa presidentillinen harrastus.
Kuvat rullien päällä viilettävästä Sauli Niinistöstä ovat lähes ikonisia.
Niinistön lajivalinta 1990-luvun puolivälissä oli trendikäs. On arvioitu, että tuolloin jopa 400 000–500 000 suomalaista omisti rullaluistimet.
Rullaluistelu ei ole mikään muotioikku, puhuttiin. Vielä vuosituhannen vaihteessakin rullaluistinten myynti oli Suomessa kasvussa.
Sitten maailma muuttui.
Sitkeimmät jatkoivat kuten ennenkin, mutta 2000-luvun kuluessa moni piilotti luistimensa kaappiin ja mikä olennaisinta: uusia luistelijoita ei tullut tilalle.
Kansan suosikkilaji hiipui marginaaliporukan kuntoilumuodoksi.
Niinistö vastaa sähköpostitse Ylelle, että hän kuuluu lajia yhä harrastavien joukkoon.
– Tänä keväänä olen ennättänyt vasta hakea tuntumaa Mäntyniemen edustalla – ei siitä montaa kilometriä kerry. Kesän saldoksi muodostunee muutama sata kilometriä.
Omien sanojensa mukaan presidentillä ei ole lempireittiä, vaan luistellessaan hän “yrittää hakea aina uusia suuntia”.
Niinistö kertoo aloittaneensa rullaluistelun noin 25 vuotta sitten.
– Laji tuntui heti omalta.
Vuosikausia näytti kuitenkin siltä, ettei rullaluistelusta ole enää liikuttamaan massoja.
Sitten tuli koronavirus.
Poikkeusolot pakottivat ihmiset keksimään uusia – tai vähemmän uusia harrastuksia. Moni kaivoi esille rullaluistimet.
Tämän oli laittanut merkille presidentti Niinistökin.
Panu Tuominen, 45, pysähtyy Paavo Nurmen patsaan eteen.
Tuominen on rullaluistellut kotoaan 13 kilometrin matkan Helsingin Olympiastadionille. Tämä on kuitenkin vasta alkulämmittelyä.
On Katukiitäjien, Suomen vanhimman rullaluisteluseuran, yhteislenkin aika.
Aivan kuten jo vuonna 1992.
Tosin silloin matkaan lähdettiin Kaivopuistosta.
Muuten konsepti on pysynyt lähes 30 vuotta samana: lenkille lähdetään tasan kello 18.00, päivä on keskiviikko ja osaksi myös ihmiset ovat tuttuja vuosien takaa.
Helsingin Sanomissa oli 1990-luvun alussa ilmoitus rullaluisteluvuokraamosta.
Tuominen, silloin 17-vuotias lukiolainen, näki ilmoituksen.
Luistimia vuokrattiin Finlandia-talon takaa pienestä kioskista. Sinne myös Tuominen meni.
Vuokraamoa piti samana keväänä perustettu, rullaluisteluun erikoistunut seura – Katukiitäjät.
Seura sai alkunsa, kun Yhdysvalloissa ilmeisesti vaihdossa ollut joukko suomalaisopiskelijoita ryhtyi rullaluistinten maahantuojaksi.
Lajiin koukkuun jäänyttä Tuomista kysyttiin järjestötoimintaan mukaan. Hän lähti.
– Olimme nuoria opiskelijoita ja luistelimme kaljaterassilta toiselle. Ravintolat oikein halusivat meidät asiakkaikseen, sillä edustimme nykyaikaa. Jos me viihdyimme jossain, se oli cool.
Tuominen ei koskenut moneen vuoteen polkupyöräänsä, sillä pyrki hoitamaan kaiken rullaluistimilla.
– Helsingin katuverkosto on ulkomuistissa.
1990-luvulla rullaluistelun suosio kasvoi vuosi vuodelta. Samalla Katukiitäjistä tuli taho, jonka puoleen uudesta ilmöstä innokkaasti raportoinut media kääntyi aina uudelleen.
Tuttua hommaa, Tuominen naureskeleekin poseeratessaan kameralle Olympiastadionin parkkipaikalla.
Huolimatta intohimoisesta suhtautumisestaan lajiin Tuominen ei ole rullaluistinten suurkuluttaja - päinvastoin.
– Viisi paria luistimia olen yhteensä omistanut. Niistä kolmannet ja viidennet ovat yhä käytössä. Jopa ne, jotka ostin vuonna 1999.
Tuominen harmittelee nykyluistinten huonoa kestävyyttä.
Musta möhkäle oikean luistimen päällä on Tuomisen itse rakentama matka- ja nopeusmittari. On kuulemma varmempi kuin nykyiset urheilukellot.
– Matkan pituudesta tuli aina riitaa, ja ennen ei ollut edes gps:ää käytössä. Tein sitten tällaisen.
Myös takarenkaan päälle viritelty teippi on diplomi-insinööri Tuomisen käsialaa.
– Se on lokasuoja, tietenkin.
Tuominen virnistää.
Kello lähestyy kuutta, mutta Paavo Nurmen patsaalla ei näy vielä muita Tuomisen lisäksi.
Rullaluistelun hullut vuodet ovat ohi. Tai ovat olleet jo pitkään.
– Aiemmin rullaluistelijoille oli kisoja jokaikinen viikonloppu. Ne rupesivat tippumaan yksitellen pois. 2000-luvulla alkoi tulla merkkejä siitä, että olemme oikeasti pulassa.
Tuomisen mukaan hiipumiseen ei osattu reagoida luisteluseurassa ajoissa.
– Emme houkutelleet tarpeeksi uusia mukaan. Ajattelimme jopa, ettei turhaan lähdetä kasvattamaan tätä.
Nyt 45-vuotias Tuominen on Katukiitäjien nuorimmasta päästä.
Lisäksi rullaluistelu nykyisin mielletään enemmän yksin harrastettavaksi lajiksi, eikä Katukiitäjien kaltaista yhteistoimintaa osata kaivata.
Tämä kertoo paljon Tuomisen luistelufilosofiasta.
Vaikka kilometrejä kertyy vuodessa yhä yli tuhat ja kodin sijaintikin on valittu reittejä silmällä pitäen, Katukiitäjien luistin ei rullaa veren maku suussa.
– Olemme tainneet joskus olla kilpaurheilua kannattavan Luisteluliiton silmissä jopa vääräoppisia, kun oikean tekniikan sijaan keskityimme pystyssä pysymiseen ja siihen, että homma on hauskaa.
“Rullaluistelu on lyönyt itsensä läpi lopullisesti Suomessa tänä kesänä”, toteaa Urheiluruudun uutisankkuri kesäkuussa 1995.
Juttu Urheiluruudussa kertoo rullaluistelun SM-kisoista. Suomen mestaruuksista taisteltiin tuolloin muun muassa hyppäämällä korkeutta luistimet jalassa ja temppuilemalla rampilla.
Vaikka monen mielissä rullaluistimet yhdistyvät ysärinostalgiaan, kapistukset itsessään ovat yllättävän vanha keksintö.
Ensimmäiset rullaluistimet kehitti belgialainen keksijä John Joseph Merlin jo 1760-luvulla. Kerrotaan, ettei Merlin itse ollut kovin kummoinen luistelija.
Rullaluistelua ovat perinteisesti harrastaneet pikaluistelijat, jotka eivät kesäkaudella pääse jäälle.
Suomessakin on rullaluisteltu 1950-luvulta alkaen “mitä erilaisimmilla välineillä”, kuvataan Luisteluliiton 100-vuotishistoriikissa. Luistimista oli välillä puutetta, mutta onneksi naapurimaa Neuvostoliitosta niitä saatiin hankittua.
1970-luvulla diskoiltiin – tietenkin myös rullaluistimet jalassa. Luisteludiscot villitsivät etenkin Atlantin toisella puolen. Rullaluisteluradoista onkin tullut osa amerikkalaista, tv-sarjoista ja elokuvista välittyvää, kuvastoa.
Näihin aikoihin luisteltiin vielä niin sanotuilla quad-rullaluistimilla, joissa renkaita oli kaksi edessä ja kaksi takana. Tällaisia rullaluistimia käytetään yhä esimerkiksi roller derbyssä.
Inline-luistimet, joissa kaikki renkaat ovat peräkkäin, yleistyivät puolestaan 1990-luvulla.
Merkittävä kehitysaskel oli lajin pioneerina tunnetun K2-luistinmerkin neronleimaus vuonna 1994. Yhdysvaltalaisvalmistaja nimittäin tajusi laittaa luistimen kovan kuoren sisään pehmeän kengän.
Huippuvuosina rullaluistimia myytiin Suomessa toistasataa tuhatta paria vuodessa. Maailmalla kaupaksi meni miljoonia.
Helsingissä Kaapelitehtaan taakse avattiin sisähalli, jossa oli 2 000 neliötä tilaa pelkästään rullaluistelijoita varten.
Rullaluistelijat on Suomessa rinnastettu lain mukaan jalankulkijoihin. Kun kadut yhtäkkiä täyttyivät kovaa vauhtia viilettävistä luistelijoista, osa kansasta pahoitti mielensä.
Syntyi useita lehtien mielipidekirjoituksia, joissa pähkäiltiin luistelijoiden vaarallisuutta muille kulkijoille.
Järvenpäässä Vihtakadun koulun pihalla asfaltti on juuri ja juuri kuivunut sateen jäljiltä.
Spotti on tuttu Järvenpäästä kotoisin olevalla, mutta nykyisin Lahdessa asuvalle Lauri Rantaselle, 37.
Rantanen vahaa kulunutta puukaidetta koulun katoksen alla. Eipähän töki.
Ensin vauhtia, sitten käännös takaperin, hyppy kaiteelle ja alas.
Muutama yritys, ja zero fishbrain on purkissa.
Rantanen vaikuttaa helpottuneelta.
Tuntuu yllättävältä, että nimenomaan tämä temppu oli jäänyt Rantasen hampaankoloon – mies kun on aiemmin hypännyt rullat jalassa samaisen koulun katolta.
– Varmaan pystyisin siihen nykyäänkin, mutta jos pannuttaisin pari kertaa, niin en tiedä, olisiko se sen väärti.
Raivo-Late naurahtaa.
Lempinimi tulee luistelutyylistä: Rantasta kuvaillaan “jänteväksi kaveriksi”, joka pituuteensa nähden ponnistaa korkealle ja joka menee lujaa. On aina mennyt.
Ensimmäiset rullaluistimet Rantanen sai isältään.
Ne olivat musta-violetit. Vuosi oli 1992 tai 1993.
Teini-ikäisenä Rantanen törmäsi demoon, jossa vanhemman polven kaverit vetivät hyppyreistä ja rampeilta.
Sen jälkeen kaupasta haettiin temppurullaluistimet eli bleidit.
Elettiin aikaa, jolloin rullaluistelu oli vielä mukana X Gamesissa ja R-kioskista sai ostettua luistelulehtiä.
Fiilis on rajaton.
Se oli vuonna 2002 kuvattu luisteluelokuva, jossa Rantanen oli mukana. Ensimmäisiä sellaisia.
Nyt nimi hieman huvittaa.
– Siinä tehtyihin temppuihin voi kuitenkin olla ihan tyytyväinen nykypäivänäkin.
Ensimmäiset pätkät tallennettiin vhs-kaseteille. Temput olivat tuolloin isoja, kuten myös vaatteet.
Rantanen istuu autonsa takakontin reunalla ja vaihtaa luistimia tennareihin. Ei ole itsestäänselvyys, että hän yhä bleidaa.
Rantanen ehti jo lähestulkoon lopettaa lajin.
Opiskelijaelämä vei mukanaan, minkä lisäksi Rantanen hurahti voimaharjoitteluun ja myöhemmin crossfitiin, jossa hän kilpailikin.
Välissä Rantanen teki lyhyen comebackin, mutta käsi meni sijoiltaan. Viimeisintä paluuta rullien päälle on kestänyt nyt muutaman vuoden.
– Olen yrittänyt olla välillä muuta, mutta bleidaaja olen varmaan hautaan asti. Ja nyt tietysti pojalle isä, mutta toisena tulee tämä.
Rantasella on päällään pitkähihainen paita, jonka etutaskua koristaa pieni logo. Mistään ylikansallisesti mahtibrändistä ei ole kyse.
– Aiemmin oli isoja rullaluistelumerkkejä, jotka tekivät kaikkea sukista pipoihin. Silloin pystyi pukeutumaan pelkästään niihin. Ei enää, mutta yritin nyt jotain.
Aikoinaan oli myös tarkkaa, ettei päälle eksynyt väärää lajia edustavia brändejä - kuten skeittimerkkejä.
Skeittaajia oikeastaan jopa vihattiin. Tunne oli molemminpuolinen.
Rantanen ei myönnä, että hänellä olisi henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmaa skeittaajien kanssa. Ei varsinkaan enää.
– Se, että skeittaus on nykyisin olympialaji, tuo lisää fasiliteettejä meillekin. Ei niitä halleja ole yhtään liikaa.
Rantasen temppuilua koulun pihalla on kiinnostuneena seurannut polvenkorkuinen scoottaaja.
Ensin bleidauksen ohi meni skeittaus, nyt parkit ja hallit kuhisevat potkulautailijoita.
Kuten rullaluistelua muutenkin, myös bleidausta on uhannut keski-ikäistyminen.
Jäljellä ovat ne harvat, jotka Rantasen sanoin “kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin jaksavat painaa ja ovat hommalle omistautuneita”.
Toivoa kuitenkin on: jokaista bleidaajaa ei enää tiedäkään nimeltä. On paluun tehneitä, kuten Rantanen, mutta myös nuoria.
Koronakevät pakotti suomalaiset liikkumaan ulkona. Lenkkipolut täyttyivät, ja moni osti polkupyörän.
Silmiinpistävää kuitenkin oli, että pitkästä aikaa lenkkeilijät ja pyöräilijät olivat saaneet kaduille haastajaryhmän: kasvavan joukon rullaluistelijoita.
Onko luistimet nyt todella haettu kaapin pohjalta pölyttymästä?
Havainnon vahvistaa Tori.fi-myyntisivuston hakutilasto huhti- ja toukokuulta.
Molempina kuukausina rullaluistimia oli sivustolta haettu lähes kolminkertainen määrä viime vuoteen verrattuna. Esimerkiksi toukokuussa hakuja oli 88 000, kun vuosi sitten määrä oli 33 000. Intersport-urheiluliikkeissä uusienkin rullaluistimien myynti lähes tuplaantui alkukeväällä edellisvuodesta.
Eikä rullaluistelusta ole innostuttu uudelleen pelkästään Suomessa.
Tästä kertoo esimerkiksi Google-haut: rullaluistimia on haettu tänä keväänä hämmästyttävän paljon enemmän kuin kertaakaan lähivuosina.
Rullaluistelun – niin kuntoluistelun kuin bleidauksen – paluusta on kirjoiteltu etenkin Yhdysvalloissa. Vuodelle 2020 on povattu jopa luistelubuumia.
Elias Waldén,12, istahtaa Pirkkolan rullaluisteluradan reunalla puiselle penkille.
Waldén on harrastanut pikaluistelua nelisen vuotta. Talvella mennään jäällä, kesällä asfaltilla.
– Minulla on yhdet luistimet, joita käytän myös jäällä. Vaihdan vain terän, Waldén selittää samalla, kun kaivaa luistimiaan kassista.
200 metriä pitkä rata avattiin Pirkkolan urheilupuistoon vuonna 2009. Se on päällystetty erityisellä Plexipave-nimisellä pinnoitteella.
Nyt pinta hieman jo lohkeilee.
Kilparullaluisteluun soveltuvia ratoja ei ole Suomessa pilvin pimein. Suomen Luisteluliiton mukaan niitä on kuusi, ja Helsingistä katsoen seuraava lähin rata sijaitsee Lahdessa.
Tuusulalaista Waldénia on kuskattu Pirkkolaan luistelukoulusta lähtien. Tämä kesä saattaa kuitenkin olla viimeinen.
Lähivuosina liikuntapuisto Helsingin keskuspuiston vieressä laajenee entisestään, mutta yhtä lajia ei sinne kuitenkaan enää kaivata.
Luistelurata mitä todennäköisimmin joutuu väistymään parkkialueen tieltä.
Rullaluisteluharjoitusten alkua odottava Waldén näyttää hyvin tyypilliseltä yläkouluikäiseltä: päällään hänellä on huppari ja verkkarit.
Tämä asukokonaisuus ei kuitenkaan käy, jos tarkoitus on päästä mahdollisimman lujaa.
Pian Waldén onkin vaihtanut ylleen ihonmyötäisen trikooasun. Kangas on revennyt olkapään kohdalta.
– Se tuli Hollannissa, kun kaaduin. Mutta mitään pahempaa ei ole koskaan sattunut, että olisin joutunut lääkäriin tai tikattavaksi. Pelkkää asfaltti-ihottumaa.
Waldénin mukaan luisteluharjoituksia olisi jokaiselle viikonpäivälle, mutta hän käy noin viisissä treeneissä per viikko.
Koronan takia monet kesän kilpailut on joko peruttu tai siirtyneet. Mitkä kisat voitaisiin kaikesta huolimatta järjestää? Sitä lajin sisällä pohditaan parhaillaan.
Saumaa menestyä voisi kuitenkin olla. Lyhyet sprinttimatkat ovat Waldénin juttu.
– Viime talvi meni varmaan parhaiten kaikista. Melkein joka kisassa tuli uusi ennätys.
Kun Waldénilta kysyy, mikä luistelussa on parasta, hän innostuu.
– Se on se nopeus. Kun pääsee viilettämään lujaa ja tuuli tulee kasvoille.
Vaikka äiti on entinen taitoluistelija ja isäkin on rullaluistellut, lajivalinta tuli Waldénilta itseltään.
– Näin luistelua alun perin telkkarissa. Päätin, että käydään nyt kokeilemassa.
Waldén tiedostaa, ettei hänen harrastuksensa ole massojen laji.
– Onhan tämä aika ainutlaatuista. Muutkin ihmettelee, kun tämä on niin erilaista. Jotkut eivät ole kuulleetkaan.
Vuonna 2007 syntynyt Waldén sanoo uskovansa, että rullaluistelu on joskus ollut suositumpi laji kuin nykyisin. Omien sanojensa mukaan hän ei kuitenkaan ole niistä ajoista kuullutkaan.
– Mutta olisihan se kivaa, jos täälläkin olisi paljon luistelijoita ja osallistujia. Ja koulussakin olisi myös muita kuin minä.
Waldén nousee penkiltä ja potkaisee vauhtiin.
Kädet selän takana ja selkä hallitussa kumarassa hän liitää yhä uudelleen ja uudelleen Pirkkolan rullaluistelurataa ympäri.
