Elävä Itämeri -säätiön perustaja, suuromistaja Ilkka Herlin on huolissaan. Hän mittasi aamulla Hangon läheisyydessä sijaitsevassa kotirannassaan meren lämpötilaksi 16.
– 17 on se raja, kun sinilevä alkaa kasvaa. Tätä rataa tulemme aika nopeasti näkemään leveitä sinilevälauttoja, Herlin sanoo.
Pahinta Herlinin mielestä on, että Itämeren lämpötila on noussut viime vuosikymmeninä nopeasti. Lisäksi Tvärminnen eläintieteellisen aseman tuoreet havainnot kertovat vesistöjen metaanipäästöjen lisääntyneen.
Myös viime viikolla julkaistu Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan Jukka-Pekka Myllykankaan väitöskirja osoittaa, että vesien rehevöitymisellä on suuri vaikutus Itämeren metaanintuotantoon ja kasvihuonepäästöihin. Ilmastonmuutoksen ja ravinnekuormituksen yhteisvaikutuksen arvioidaan lisäävän Itämeren metaanipäästöjä tulevaisuudessa.
– Hiilidioksidi ei ole ilmassa hyvä asia, mutta ei myöskään vesistöissä. Siellä se rupeaa tuottamaan hapettomilla alueilla metaania yhdessä muiden järvien pohjiin sedimentoituneiden ravinteiden kanssa, Herlin sanoo.
Sitä, paljonko Suomen järvet ja vedet tuottavat metaania, ei osata vielä kunnolla arvioida.
– Tämä on iso globaali ongelma, josta toistaiseksi puhutaan vielä aika vähän, hän lisää.
Maatalous on maailmanlaajuisesti suurin yksittäinen syy merien saastumiselle, mutta hiljattain on alettu hahmottaa myös metsätalouden osuus vesistöjen rehevöitymisessä.
– Kun soita ja suomaisia metsiä kuivatetaan, niihin varastoituneet ravinteet lähtevät virtaamaan ojituksia pitkin vesistöihin. Mitä enemmän tulee tutkimustietoa, sitä pahemmalta se näyttää ojituksien kannalta, Herlin sanoo.
Hiiliviljelyllä ravinteet kasvien käyttöön
Ratkaisuja erityisesti maatalouden päästöjen hillitsemiseksi on jo olemassa. Yksi niistä on hiiliviljely, jota Ilkka Herlin on harjoittanut kuusi vuotta Paraisissa sijaitsevalla Qvidjan maatilallaan.
Maatalousmaan hiilipitoisuus on vähentynyt radikaalisti sen jälkeen, kun keinolannoitteiden käyttöä lisättiin voimakkaasti. Hiiliviljelyssä maaperän hiilivarantoa ja terveyttä pyritään parantamaan esimerkiksi syväjuurisilla kasveilla, viljelykierroilla ja maanmuokkaamattomuudella.
Maaperään sitoutunut hiili pidättää myös vettä, mikä ehkäisee ravinteiden ja lannoitteiden joutumista vesistöihin. Kun ravinteet säilyvät maaperässä, tarvitaan vähemmän keinolannoitteita ja torjunta-aineita.
– Nyt valtaosa lannoitteista, joita käytetään kasvien kasvamiseen, valuukin vesistöihin ja haihtuu ilmaan. Hiiliviljelyssä maaperä hyödyntää ravinteet tehokkaammin ja tuottaaa ravinteikkaampaa ruokaa, Herlin summaa.
Hiiliviljelyssä maaperän mikrobit muokkaavat kasvien yhteyttämän hiilidioksidin ja auringon energian maaperän eliöverkostolle sopivaksi ruuaksi. Eliöverkosto tuottaa ravinteita kasveille.
– Peltoja pitää viljellä sillä tavalla, että maaperä saadaan takaisin elämään. Mitä enemmän on yhteytystä, sitä enemmän on hiiltä maaperässä pidättävää maa-aineista eli humusta, Herlin selittää.
Herlinin mukaan mikrobi- ja sienirihmastopohjainen maaperä auttaisi hiilensidonnassa myös metsissä.
– Jokaisella hiiligrammalla, joka saadaan pidätettyä peltomaahaan tai metsämaahan, on valtava merkitys sekä vesistöjen että ilmaston kannalta. Metsät tuottavat sateet ja pitävät veden kierron toimimassa. Metsä tuottaa itse omat sateensa, kuten tiedetään hyvin sademetsä-sanastakin. Jos metsät hakataan pois, sateet eivät enää ikinä palaa sinne ja tapahtuu aavikoitumista.
MTK:n ympäristöjohtaja: “Tarvitsemme lisää tietoa siitä hyvästä, mitä kasvit tekevät”
Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton (MTK) ympäristöjohtaja Liisa Pietola näkee Herlinin tavoin hiiliviljelyn mahdollisuudet. Hän puhuu hiiliviljelyn yhteydessä maaperän multavuudesta.
– Kyllä siihen on panostettu. Maan multavuuden ylläpitäminen on ollut itsestään selvyys siihen aikaan, kun käytettiin karjanlantaa ja oli viljelykiertoja. Luomuviljely on katsonut sen perään koko ajan. Näen, että hiiliviljely on ruoantuottamista niin, että maaperän hiilipitoisuus ja terveys paranevat pitkien monokulttuuriviljavuosien jälkeen.
Pietolan mukaan menneinä vuosikymmeninä maan multavuuden merkitys on kuitenkin unohtunut. Pietolan mielestä se nähdään nyt kuitenkin uusin silmin ilmastotekona ja ilmastonmuutoksen hillitsijänä.
– Maat väsyvät viljamonokulttuurin jäljiltä. On hyvä, että tähän on herätty nyt laajasti ilmastotoimenpiteenä. Viljelijöitä kannustetaan syväjuuristen kasvien viljelyyn, ja niille luodaan markkinoita. Myös kotieläintaloudelle annetaan arvo, monipuolisia rehukasveja viljellään osana viljelykiertoja ja maanmuokkaamattomuuteen panostetaan, Pietola sanoo.
Maan muokkaamisen vähentämisen mahdollistaa nykyisin myös teknologia. Kun maata muokataan vähemmän, hiiltä jää maaperään enemmän.
– Lisäksi meillä on kerääjäkasveja, aluskasveja ja sekakasvustoja, joita on sovitettu uudelleen ja laajemmin tämän päivän teknologiaan.
Pietolan mukaan ongelmana on kuitenkin, että julkista tutkimustietoa ei ole riittävästi.
– Pitäisi pystyä selvittämään, kuinka paljon hiiltä maaperään menee ja kuinka paljon siitä on pysyvää. Tutkimustietoa ei ole riittävästi, jotta voisimme ohjata hiiliviljelyyn ja saada kannustavuutta ja tukia politiikkaan, Pietola sanoo.
Voisivatko maanviljelijät saada tuottoa hiilensidonnasta?
Sekä Ilkka Herlin että Liisa Pietola odottavat maatilojen hiilimarkkinoiden avaamista. Jos maaperän multavuus ja hiilipitoisuus saataisiin lisääntymään ja hiili todistetusti pysymään pellossa, voisivat viljelijät saada tuottoa harjoittamastaan hiilensidonnasta. Metsäpuolelle kehitetään jo vastaavia hiilimarkkinamalleja.
Pietola on itse maanviljelyskemian ja -fysiikan dosentti ja mitannut elämänsä aikana paljon juuria. Hän tietää, että uuden mitatun datan tuottaminen on työlästä. Lisää tutkimustietoa saataneen vasta parin vuoden päästä.
– Tämä data, mitä tulee, kannustaa maanviljelijöitä. Kasvihuonekaasuinventaariomme ja ruokatuotteiden hiilijalanjälkilaskelmat eivät kuitenkaan tunnista vielä maaperän hiilensidontaa. Meidän pitää saada tietoa lisää siitä hyvästä, mitä kasvavat kasvit tekevät, kun muokataan vähemmän, pidetään maa kasvipeitteisenä ja pyritään hyviin satoihin, hän sanoo.
Ilkka Herlinin luotsaaman Elävä Itämeri -säätiön Carbon Action -hankkeessa on tällä hetkellä mukana toista sataa viljelijää, jotka kehittävät erilaisia ympäristön kannalta kestävämpiä viljelytapoja ja opettelevat hiilen sitomista maaperään. Tieteellistä todentamista tehdään yhdessä Helsingin yliopiston ja Ilmatieteenlaitoksen kanssa. Myös maksuperusteita hiilensidonnalle selvitetään.
– On tärkeää, että vaikuttavuus perustuu tutkittuun tietoon ja seurantaan, jotta tiedetään, mihin mennään, Pietola toteaa.
Pietolan mukaan maataloudessa on tehty myös vesiensuojelutoimia. Maanviljelijät saavat kuitenkin jo nyt vähän tuottoa tekemästään työstä ja kannattavuus on heikkoa.
– Ei meillä olisi Suomessa omaa ruoantuotantoa, jos vielä sanottaisiin, että meidän olisi pitänyt enemmän osallistua ympäristövaikutuksiin. Silloin ruoan pitäisi maksaa paljon enemmän kuin nyt, Pietola huomauttaa.
Viime talven sateille ja tulville harva viljelijä mahtaa mitään, vaikka olisi kuinka hyvin peltonsa hoitanut.
– Emme me todellakaan halua, että ne ravinteet menevät mereen, koska ne tarvitaan kasvien kasvuun ravinteiksi, Pietola toteaa.
Karjatalouden tuomitseminen ei auta
Pietola kertoo, että maanviljelijät ovat lähtökohtaisesti innoissaan hiiliviljelystä ja se motivoi heitä. Karjatalouden paheksuminen ei kuitenkaan auta niin kauan kuin nurmelle ei ole muita markkinoita.
– Monipuolinen peltoviljely, joka rikastuttaisi hiilivaroja, tarvitsisi rinnalleen karjatalouden ja kotieläintalouden. Etelä-Suomessa on vain vähän karjatiloja ja terve maaperä tarvitsee pellossa lantaa, Pietola toteaa.
Pietolan mukaan karjataloutta tarvitaan myös siksi, että Suomessa on toistaiseksi vielä riskialtista kasvattaa laajassa mitassa vaihtoehtoja lihalle, kuten härkäpapua ja muita valkuaiskasveja.
– Pyrimme tekemään sitäkin, kunhan vain markkinat ja viljelyvarmuus kehittyvät. Se ei vielä ole niin suurta, että voisimme sen varaan laskea, vaan tarvitsemme vielä myös rehukasvien tuotannon tähän rinnalle, hän sanoo.
Ilkka Herlin: “Nykyinen lihantuotantotapa katastrofaalisen vaarallinen”
Vaikka teollinen lihan- ja ravinnontuotanto ovat merkittäviä hillidioksidipäästöjen ja vesistöjen ravinnepäästöjen aiheuttajia, Itämeren innokkaana suojelijana tunnettu Ilkka Herlin tunnustaa olevansa lihansyöjä.
– En vastusta lihansyöntiä. Olen innokas lihansyöjä kaikissa sen muodoissa. Mutta se tapa, jolla lihaa tuotetaan, on katastrofaalisen vaarallinen meille kaikille. Nauttikaa vain juhannuksena pihviä ja makkaraa, mutta miettikää sitä, miten se on tuotettu. Koittakaa hankkia sellaista lihaa, joka olisi kestävällä tavalla tuotettua, hän kehottaa.
Herlinin mielestä koronapandemia on hyvä esimerkki maatalouden ja ruoantuotannon kytköksistä pandemiariskeihin. Mitä enemmän väestö kasvaa, sitä enemmän ihmiset työntyvät lähemmäs villieläimiä ja myös niiden kantamia viruksia.
– Wuhanin virus tuli villieläimestä, jota myytiin torilla. Kun lihantuotantoyksiköt suurenevat ja lihantuotantoeläinten genetiikka ja olosuhteet muuttuvat yksipuolisemmiksi, virukset leviävät helposti ja aiheuttavat siten yhä uusia riskejä. Sillä tavalla, millä tuotamme ruokaa, on käsittämättömän iso vaikutus kaikkiin ongelmiin, Herlin toteaa.
Vaikka suomalaiset ruoantuotantoyksiköt ovat maailman mittakaavassa pieniä, myös niihin liittyy samoja riskejä. Suomeen tuodaan halvalla isoissa ruoantuotantolaitoksissa tuotettua lihaa ulkomailta, jolloin lihan ympäristökustannukset jäävät jonkun muun maksettavaksi.
– Jos katsoo Itämeren tilaa, niin kyllä nämä kanan- ja sianlihan tuotantolaitokset Lounais-Suomessa ovat merkittäviä päästäjiä. Niiden lannalle ei ole löytynyt kunnollista ratkaisua, jotta niiden sisältämät ravinteet saataisiin järkevään kiertoon. Sama pätee naudanlihaan ja maidontuotantoon. Siinä on paljon työtä ennen kuin ne saadaan toimimaan kunnolla, Herlin sanoo.
Herlinin mielestä Itämeren haasteita voidaan pitää suurennuslasina globaaleihin ongelmiin.
– Itämeri on pieni ja vähävetinen meri, jossa ongelmat näkyvät nopeasti ja todella pahoina. Samat ongelmat kertautuvat valtaviksi, kun mennään isommille vesille ja isoihin metsiin.
Lue seuraavaksi:
Selvitys: Metsätalouden osuus vesistöjen ravinnekuormasta selvästi aiempaa tietämystä suurempi