– Vaikka ajamme joka paikassa toisiamme vastaan, toivon aina, että Harrikin onnistuu.
Samoja titteleitä jahtaavien kilpaurheilijoiden välille syntyy harvoin ystävyyttä – etenkään syvää sellaista. Niin on kuitenkin käynyt parapyöräilijöille Teppo Polvelle ja Harri Sopaselle.
– Teppo on suulas kaveri, joka on ollut aina pahin kilpakumppanini. Meillä on samantyylinen huumorintaju, Sopanen, 51, kertoo.
– Harri on vissiin vähän meikäläistä viisaampi. Huumori on isossa osassa. Ilman sitä tästä ei tulisi mitään. Olisi sama jäädä kotiin katselemaan seiniä, Polvi, 45, heittää.
Neliraajahalvaantuneet Sopanen ja Polvi kisaavat vaikeimmin vammautuneiden H1-luokassa. Luokassa ajetaan käsipyörällä makuuasennossa.
MM- ja maailmancuptasolla menestyneillä urheilijoilla on sama unelma: ajaa ensi vuonna Tokion paralympialaisissa, joissa H1-luokan pyöräilijät kilpailevat ensimmäistä kertaa omassa sarjassaan.
Toistaiseksi Suomen parapyöräilymaajoukkueella on kuitenkin Tokion kisoihin vain yksi miesten maapaikka. Paikka jaetaan kaikkien luokkien kesken.
– Katsotaan, miten äijien käy – pääsemmekö molemmat Tokioon vai pääseekö kumpikaan. Herrathan sen päättävät. Me vain veivaamme ja toivomme parasta, Polvi sanoo pilke silmäkulmassa.
Kaksikko tarvitsee tavoitteensa toteuttamiseen myös toisiaan. Toisen tarjoama vertaistuki ja lajitietämys on usein kultaa.
Yhteisten harjoitus- ja kilpailutapahtumien ulkopuolella Polvi ja Sopanen pitävät tiiviisti yhteyttä puhelimitse tai sosiaalisen median välityksellä. Kilpakumppanin kuulumiset ja treenidata tulevat tutuiksi.
– Kun huomaa, että toinen tekee jonkin asian paremmin, ajattelee, miksen minäkin voisi tehdä samaa. Se ajaa eteenpäin, Sopanen sanoo.
"Paikoilleen ei saa jäädä valittamaan"
Espoolainen Sopanen ja nivalalainen Polvi tutustuivat 1990-luvun puolivälissä pelatessaan pyörätuolirugbya.
Molemmat olivat hakeutuneet urheiluharrastuksen pariin löytääkseen uuden merkityksen elämälle, joka oli kääntynyt ylösalaisin yhdessä ohikiitävässä hetkessä.
Vuonna 1993 kuljettajana työskennellyt Sopanen joutui vapaa-ajallaan auto-onnettomuuteen. Kolme vuotta myöhemmin Polvi sukelsi pää edellä veteen ja osui järvenpohjaan.
Molemmat saivat parikymppisinä saman diagnoosin. Heistä ei olisi enää kävelemään.
– Niskani murtui onnettomuudessa, ja tuli neliraajahalvaus. Se aika oli hakemista suuntaan ja toiseen, Sopanen muistelee synkkää ajanjaksoa.
– Ymmärsin kuitenkin, että vammautumisen hyväksyminen oli paras tapa mennä eteenpäin. Mentaliteettini on edelleen, että pitää tehdä niitä asioita, joita voi. Paikoilleen ei saa jäädä valittamaan.
Pyörätuolirugby-yhteisö antoi Sopaselle toivoa. Lajin parissa oli ihmisiä, jotka osoittivat esimerkillään, miten arjen sai pyörimään vaikeiden vammojen kanssa.
– Jos treeni jäi väliin, porukka alkoi soitella ja kysellä perään. Tuli olo, että jos muutkin yrittävät, pitää itsekin tsempata.
1990-luvun lopulla Sopanen ja Polvi alkoivat harrastaa pyörätuolirugbyn oheistoimintana käsipyöräilyä. Uusi aluevaltaus tarjosi uudenlaista vauhdin ja vapauden tunnetta.
– Lajista on tullut sittemmin elämäntapa. Päivät ovat täyttyneet tekemisestä. Kaikessa on jotain merkitystä, Sopanen sanoo.
Suomalaispyöräilijät ovat hymyilleet vuosien varrella maailmanmestaruuskisojen ja maailmancupin palkintokorokkeilla. Yhteiset kisamatkat ja yhdessä vietetty aika ovat vieneet ystävyyttä uudelle tasolle.
– Meillä on saman tason vamma, joten tiedämme toistemme vaikeudet. Toiselta saa tärkeää vertaistukea, Sopanen sanoo.
– Kun huomaa, millaisista vaikeuksista toinen pääsee yli, se auttaa itseäkin selviytymään ihan arkisista jutuista, Polvi komppaa.
Kuluvan vuoden aikataulut ja kilpailukalenteri ovat menneet koronaviruspandemian vuoksi uusiksi. Isot tapahtumat on peruttu, joten Sopanen ja Polvi harjoittelevat pääosin omatoimisesti kotipaikkakunnillaan. Kuluva kesä menee valmistautuessa ensi vuoden tavoitteisiin, joista Tokio on se suurin
– Olympialaiset ovat ainutlaatuinen juttu. Kovin moni viisikymppinen kaveri ei varmaan niihin pääse. Omalla kohdallani tuollainen mahdollisuus tulee kerran elämässä, Sopanen ennakoi ensi vuoden suurtapahtumaa.
Tokion kisoja suurempi haave ulottuu kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen.
– Vaikka vammamme on vaikea, toivon, ettei se vaikuttaisi omatoimisuuteemme. Ikää tulee lisää, mutta pyöräilyn toivoisi jatkuvan koko ajan, Polvi sanoo.
Lue myös: