EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Jutta Urpilainen kiinnitti lauantaina Ylen haastattelussa huomiota tärkeään aiheeseen: hän toivoo Euroopan siirtomaa-ajoista avointa keskustelua.
Sitä onkin tänä kesänä käyty melkoisen räväkästi etenkin Belgiassa ja Britanniassa, jossa kolonialistihahmoja esittäviä patsaita on töhritty, sytytetty palamaan ja heitetty jokeen.
Komissaari tuli kuitenkin toistaneeksi sitkeän myytin, joka elää edelleen osana käsitystä Suomen paikasta maailmassa.
– Kun tulee Suomesta, jolla siirtomaahistoriaa ei ole, keskustelua katsoo ehkä vähän ulkopuolisena. Keskustelu on kuitenkin hyvin tärkeää, sillä omassa historiassammekin on vaikeita vaiheita, kuten sisällissotaa, Urpilainen sanoi Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman haastattelussa.
Ajatus siitä, että Suomella ei ole siirtomaahistoriaa on kaunis, mutta se ei pidä paikkaansa.
"Monilla on se käsitys, etteivät suomalaiset ole osallistuneet mitenkään kolonialismiin; Suomi oli pikemminkin ensin Ruotsin ja sitten Venäjän siirtomaa," kirjoittaa Antti Kujala teoksessaan Kivenmurskaajat: Kolonialismin historia (Atena 2019).
"Suomella ei tosiaan ole ollut siirtomaita, mutta suomalaiset olivat pystyttämässä tai ylläpitämässä siirtomaavaltaa toisen valtion, etenkin Venäjän ja Ruotsin, palveluksessa," Kujala jatkaa.
Esimerkkeinä hän mainitsee muun muassa löytö- ja valloitusretkille osallistumisen sekä lähetystyöntekijöiden toiminnan Aasiassa, Afrikassa ja Amerikoissa.
Osaa nykyisestä Namibiasta ehdittiin jopa hetken aikaa puuhata Suomelle siirtomaaksi.
Kujala muistuttaa, ettei Suomi suinkaan tarvinnut omia siirtomaita hyötyäkseen kolonialistisesta maailmanjärjestyksestä. Suomi kuului eurooppalais- ja pohjoisamerikkalaisjohtoiseen talousjärjestelmään, josta se hyötyi suuresti. Britannian purjelaivatkin pysyivät pinnalla suomalaisen tervan turvin.
Suomalaisilla on ollut osansa myös kolonialismin hyväksyttävyyden kannattajina. Ulla Vuorela kirjoittaa, että ulkopuolisuuden viittaan verhoutuva Suomi on osallistunut kolonialismin normalisoimiseen kun se on pyrkinyt samaan viiteryhmään menestyvien siirtomaavaltojen kanssa.
Kokonaan oma lukunsa on Suomen sisäinen kolonialismi, josta etenkin saamelaiset ovat saaneet osansa.
Teoksessaan Vastatuuleen: saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (S&S 2019) Jaana Kanninen ja Kukka Ranta kirjoittavat suomalaisesta asuttajakolonialismista sekä siitä seuranneista, edelleen olemassa olevista koloniaalisista rakenteista.
He ruotivat yksityiskohtaisesti sitä, ”millä tavoin saamelaisten maat ovat siirtyneet Suomen valtion haltuun ja saamelaisten yhteiskuntarakenteet on vähitellen korvattu valtaväestön rakenteilla ja instituutioilla”.
Ajatus siitä, että pohjoinen Suomi sijaitsisi omassa pikku kuplassaan jotenkin erillään muusta maailmasta on lohdullinen, mutta se on myös virheellinen ja vaarallinen.
Kolonialismi ei nimittäin ole pelkkä menneisyyden tapahtuma, eikä se rajoitu jollekin tietylle maantieteelliselle alueelle. Kolonialismi on synnyttänyt nykyisyyden ja elää vahvasti tämän päivän yhteiskunnassa ja arkielämässä, myös Suomessa.
On kuitenkin hankala lähteä purkamaan kolonialismin jättämiä jälkiä, kun kolonialismia ei edes tunnusteta osaksi suomalaista historiaa. Ensiaskel vaikeiden asioiden käsittelyyn onkin niiden olemassaolon tunnustaminen, kuten myös Lapin yliopiston tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoittaa.
Vaikka kolonialismi olisi muualla ollut laajamittaisempaa ja järjestelmällisempää kuin Suomessa, se ei vapauta Suomea oman menneisyytensä ja sen muokkaaman nykyisyyden vastuusta.
Suomi ei voi seurata keskustelua ulkopuolisena.
Lue lisää:
Belgian kuningas taipui pahoittelemaan kongolaisille siirtomaa-ajan raakuuksia