Oletteko koskaan olleet asuntonäytöllä tai muuten vain tutustumassa johonkin kiinteistöön – niin että mukana on ollut yksi tai useampi homealtistunut henkilö?Jos ette ole, voin kertoa, että tällaisella kierroksella kierretään paikkoja ja nuuskitaan ilmaa. Jos yksi homealtistunut haistaa hometta, pian sen haistaa toinenkin altistunut, mutta jos sinulla ei ole homealtistusta, et yleensä haista mitään kummallista.
Homesairaiden ja -altistuneiden piirissä elää vahvasti sellainen käsitys, että kun ihminen herkistyy homeelle, hänelle kehittyy supernenä. Hän haistaa ja tunnistaa homeen missä vain.
– Jos haistat vierustoverisi vaatteista homeen, olet altistunut ja herkistynyt homeille, totesi homesairaiden puolestapuhuja, ylilääkäri Ville Valtonen Hämeen Sanomissa vuonna 2017.
Onko meillä mitään syytä uskoa, että tällainen supernenä olisi totta? No, en itse ainakaan tätä purematta niele. Ihmisen keinot huijata itseään ovat moninaiset, ja vahva tutkimusnäyttö osoittaa, ettei mikään aistimme lankea suggestion ja itsesuggestion ansaan yhtä helposti kuin hajuaisti.
Aloittakaamme todistelumme niinkin kaukaa kuin vuodesta 1899. Tuolloin Wyomingin yliopiston kemian professori Edwin E. Slosson päätti tehdä opiskelijoillaan ihmiskokeen. Hän kertoi heille esittelevänsä heille hajun, joka tuskin oli heille tuttu, ja että se ei ollut varsinaisesti hyvä eikä paha. Hän kaatoi pullosta nestettä pumpulituppoon ja pyysi opiskelijoitaan nostamaan kätensä heti kun he tuntisivat hajun.
Pian käsiä alkoi nousta. Jo viidessätoista sekunnissa nousivat ensimmäiset kädet ensimmäisessä penkkirivissä. Tämän jälkeen haju havaittiin toisessa penkkirivissä, ja 40 sekunnin päästä se oli levinnyt takariviin. Minuutin kohdalla noin 75 prosenttia opiskelijoita oli tunnistanut hajun, mutta tässä kohdassa Slosson joutui keskeyttämään kokeen. Eturivissä haju sai osan ihmisistä pahoinvointisiksi, ja oppilaat pyysivät saada poistua huoneesta.
Hajulla oli dramaattinen vaikutus, mutta mitään poikkeavaa hajua ei huoneessa ollut. Pullossa oli pelkkää vettä.
Tämän kotikutoisen kokeen jälkeen psykologinen tutkimus toisensa jälkeen on vahvistanut, miten helposti hajuaistimme on manipuloitavissa. Vuonna 1990 Monell Chemical Centerin tutkijat laittoivat vapaaehtoisia testihuoneeseen ja suihkuttivat sinne pelkkää vesihöyryä. Kun koehenkilöille kerrottiin, että huoneeseen suihkutetaan pahaa hajua, vapaaehtoiset raportoivat, että huone haisi pahalta. Kun hajun sanottiin olevan hyvä, huoneen raportoitiin tuoksuvan hyvältä. Jos hajun väitettiin olevan neutraali, tulokset olivat kahden edellisen väliltä.
Saman laitoksen tutkija, Pamela Dalton, osoitti toisessa kokeessa vuonna 2002, miten paljon pelkästään toisen ihmisen vihjaukset vaikuttavat hajun kokemiseen. Kokeessa oli kaksi ihmistä, joista toinen oli vapaaehtoinen, ja toinen vapaaehtoisen tietämättä näyttelijä. Kun huoneeseen suihkutettiin hajua, näyttelijä kommentoi hajua vuolaasti, joko negatiivisesti tai positiivisesti. Miten kommentit vaikuttivat vapaaehtoiseen? Kun kommentointi oli negatiivista, 70 prosenttia vapaaehtoisista sai oireita (kurkun karheutta, huimausta, vatsakipua). Kommentoinnin ollessa positiivista vain 12 prosenttia sai oireita.
Mitä tämä siis tarkoittaa? Jos ilmassa on jokin outo haju, toiset ihmiset voivat puhua meidät huonovointiseksi?
Tässä ei kuitenkaan ole koko tarina. Iltalehden haastattelussa vuonna 2017 Valtonen kertoi, että puolella homesairaista sairaus etenee monikemikaaliyliherkkyydeksi.
Tällainen potilas ei enää saa oireita vain homeista, vaan monenlaisista ympäristön kemikaaleista. Myös tämä potilasryhmä uskoo, että heillä on supernenä. Esimerkiksi Seurassa haastateltu potilas kertoo hajuaististaan seuraavasti:
– Ihmisten haju- ja partavedet haistoin monen kymmenen metrin päästä. Kun kuljin yleisen vessan ohi, haistoin virtsan hajun kiinni olevien ovien takaa.
Tämän potilasryhmän hajuaistia on tutkittu laboratoriossa moneen otteeseen. Siellä he ovat yhdessä kontrolliryhmän kanssa haistelleet erilaisia hajuja erilaisia pitoisuuksina, ja näissä tutkimuksissa ei ole saatu mitään vahvistusta sille, että MKY-potilailla olisi muita parempi hajuaisti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heissä olisi mitään eroa terveisiin verrokkeihin.
Eräässä tutkimuksessa MKY-potilaiden ja terveiden verrokkien annettiin nuuskia kahdenlaista ilmaa: ensimmäinen oli vailla hajua, toisessa oli nippa nappa havaittava määrä isopropanolia (haisee liuottimelta). Terveistä verrokeista vain 10 prosenttia koki mitään oireita nuuskiessaan isopropanolia. MKY-potilaista sen sijaan 30 prosenttia sai oireita – mutta ei vain isopropanolia sisältävästä ilmasta, vaan myös hajuttomasta ilmasta. Tämä viittaa siihen, että MKY-potilaiden oireet eivät liity hajujen havaitsemiseen sinänsä, vaan siihen, miten ne tulkitaan aivoissa.
Jos opimme assosioimaan tietynlaisen hajun tietynlaisiin oireisiin, se voi jäädä päälle; ja jos kokemus on pelottava tai ahdistava, se voi kroonistua.
Kenties mielenkiintoisimmat ihmisen hajuaistia koskevat tutkimukset tulevat Leuvenin yliopiston professorin, Omer Van den Berghin laboratoriosta. Ne voivat kertoa paljon siitä, mistä nykyään niin yleiset ympäristösairaudet johtuvat.
Van den Bergh on erikoistunut tekemään ihmisiä ”hajusta sairaiksi” – jos sallitte kärjistyksen. Laboratoriossa hän laittaa ihmiset hengittämään ilmaa, johon on lisätty kaksi asiaa: jokin haju ja hiilidioksidia. Lisätty hiilidioksidi aiheuttaa ihmisille tukalan tunteen; rintakehä tuntuu raskaalta, on vaikea hengittää, hikoiluttaa, sydän pamppailee, ahdistaa. Koko toimenpide kestää vain hetken eikä siitä ole vapaaehtoisille vaaraa.
Kokeen juju paljastuu seuraavana päivänä, kun vapaaehtoinen palaa laboratorioon. Koe toistetaan kuten edellisenä päivänä, mutta ilman lisättyä hiilidioksidia. Kun vapaaehtoinen haistaa hajun, jonka hän yhdistää edellispäivän tukalaan tunteeseen, hän saa samanlaisia oireita – vaikka oireille ei tällä kertaa ole mitään fyysistä syytä.
Näillä kokeilla Van den Bergh on osoittanut, että ihminenkin ehdollistuu kuten Pavlovin koira. Hän itse käyttää ilmiöstä nimeä ”oireoppiminen”. Jos opimme assosioimaan tietynlaisen hajun tietynlaisiin oireisiin, se voi jäädä päälle; ja jos kokemus on pelottava tai ahdistava, se voi kroonistua. Van den Bergh on myös osoittanut, että oireoppiminen voi levitä toisiin hajuihin, etenkin jos ne ovat lähellä sitä alkuperäistä hajua, joka on aiheuttanut sairauden tunteen.
Homesairaudesta ja erilaisista ympäristösairauksista puhutaan nykyään valtavasti. Monet olettavat, että on olemassa suoraviivainen tie altisteista ihmisen kokemiin oireisiin ja siinä se? Ihmisen mieli on kuitenkin monimutkainen, kuten esimerkit tässä kolumnissa osoittavat. Haistamme hajuja, joita ei ole olemassa; tulkitsemme väärin ja tulkitsemme yli; ehdollistumme emmekä tajua, että olemme ehdollistuneet. Ei ole mitään syytä langeta yksinkertaisiin selityksiin.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Lähde: Gilbert, Avery: What The Nose Knows, 2008, Crown Publishers.
Kolumnista voi keskustella 17.8. klo 23.00 asti.