Aikoja sitten kuolleilla kolonialisteilla on ollut rankka kesä.
Orjakauppiaan patsas heivattiin jokeen Britanniassa, hirmukuninkaan patsaita töhrittiin ja poltettiin Belgiassa. Löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus mestattiin Yhdysvalloissa, lähetyssaarnaajan päälle kaadettiin verenpunaista maalia Grönlannissa.
– On ilmiselvää, että esimerkiksi Ranska tai Belgia ovat valtioina paljon sitoutuneempia kolonialismia koskeviin kysymyksiin, mutta Suomessakaan ei olla ulkopuolisia näille ilmiöille ja niiden vaikutteille, muistuttaa Turun yliopiston yleisen historian professori Leila Koivunen.
Dominot alkoivat kaatua toukokuun lopulla, kun George Floydin kuolema Minneapolisissa elävöitti Black Lives Matter -liikkeen. Sen poliisiväkivaltaa vastustavat mielenosoitukset paisuivat laajoiksi, yhdysvaltalaista rakenteellista rasismia vastustaviksi protesteiksi.
Atlantin vastarannoilla tarttumapintaa amerikkalaiseen liikehdintään löytyi omasta, menneiden vuosisatojen siirtomaaherruudesta.
Suomessa ei ole kaadettu yhtään valloittajapatsasta, mutta keskustelu rasismista on kesällä rantautunut tännekin. Black Lives Matter -mielenosoituksia on järjestetty ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Vaasassa.
Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) on vaatinut puuttumista viranomaisten harjoittamaan etniseen profilointiin. Klassisia suomalaisia tuotemerkkejä, kuten Mustapekka-ruokakermaa ja Eskimo-jäätelöitä ollaan laittamassa remonttiin.
Mutta auttaako jäätelöpuikon nimen muuttaminen, jos unohdetaan rasismin taustatekijät kuten juuri kolonialismi?
– Rasismi ei ole seurausta viime vuosikymmenten muuttoliikkeistä, vaan se on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana, kirjoittaa Helsingin yliopiston etnisten suhteiden professori Suvi Keskinen HS:n mielipideosastolla.
Viime aikoina tiedeyhteisössä ja kesän mullistusten myötä myös julkisessa keskustelussa on alettu miettiä, onko Suomellakin osuutensa kolonialismin historiassa.
Tuoreimman akateemisen tutkimuksen valtaosan mukaan vastaus on kyllä.
Yle pyysi historian ja yhteiskuntatieteen asiantuntijoita pohtimaan, pitäisikö suomalaisten mahdollisista rooleista valloittajina ja valloittajien apuna keskustella myös meillä. Ja mitä sellainen keskustelu itse asiassa tarkoittaisi?
"Sorretun ja sortajan roolit eivät sulje toisiaan pois"
Lontoossa työskentelevä suomalais-senegalilainen toimittaja Ndéla Faye on seurannut suomalaista rasismiin ja kolonialismiin liittyvää keskustelua. Hän on kirjoittanut monikulttuurisuuskysymyksistä muun muassa The Guardianiin ja Ruskeat tytöt -julkaisuun.
– Mielenkiintoisinta on, että Suomessa keskustelu junnaa tasolla, jossa Venäjä ja Ruotsi ovat sortaneet Suomea vuosisatojen ajan. Tähän aina palataan, mutta kukaan ei halua puhua valkoisten suomalaisten osasta sortajina esimerkiksi saamelaisten pakkosuomalaistamisen yhteydessä, Faye sanoo.
Kolonialismista on vaikea puhua osin siksi, että käsite on laaja eikä sille ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää.
Klassisen määritelmän mukaan Suomi ei liity kolonialismiin mitenkään, koska Suomi ei ole koskaan ollut minkään ulkopuolisen maan siirtomaaherra. Toisten määritelmien mukaan Suomi oli ja on edelleen osallinen toimija kiistatta epätasa-arvoisessa maailmassa.
Koska tuhannet ja tuhannet tieteelliset tutkimukset eivät ole muodostaneet yksiselitteistä määritelmää kolonialismista ja sen eri lajeista, on asiasta keskusteleminen vähintäänkin haasteellista. Etenkin Twitterissä.
Faye myöntää, että suomalaisetkin ovat kokeneet menneisyydessä sortoa ja vääryyttä. Sorretun ja sortajan roolit eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Fayen mukaan se, että suomalaisetkin ovat olleet uhreja, ei ole mikään Monopoli-pelin "vapaudut vankilasta" -kortti.
– Suomessa ei olla valmiita puhumaan Suomen historiallisista kytköksistä natseihin tai siirtomaavaltaan. Ei tiedosteta saamelaisten sortoa saati sitten muiden Suomessa rodullistettujen ihmisten syrjintää tänä päivänä. Kyvyttömyys käsitellä näitä asioita on todella turhauttavaa, eikä tästä päästä mitenkään yli, ellei tosiasioita pystytä hyväksymään, hän sanoo.
Kolonialismi voi näkyä sekä identiteetissä että jogurttipurkissa
Kolonialismin pitkiä varjoja on käsitelty pienissä akateemisissa piireissä jo vuosikymmeniä.
Professori Leila Koivunen on tyytyväinen siihen, että tarpeellinen julkinen keskustelu on tänä kesänä saanut kaipaamansa sysäyksen.
Hän on itse mukana kolonialismin historiaa suomalaisesta näkökulmasta käsittelevässä tutkijaryhmässä.
Koivusen mukaan eräs syy suomalaisenkin keskustelun hankaluuteen ja nopeaan puolustuskannalle asettumiseen on se, että kolonialismi on käsitteenä kovin abstrakti.
– On vaikea osoittaa ilmiselviä esimerkkejä siitä, missä ja miten kolonialismi näyttäytyy. Sen vaikutukset ovat leipoutuneet erilaisten asioiden ja ilmiöiden sisään niin pitkän ajan kuluessa, että niistä on tullut huomaamattomia ja itsestään selvä osa asenteitamme.
Kolonialismin jälkiä näkyy silti niinkin arkisissa asioissa kuin vaikkapa kosmetiikka-, jogurtti-, ja jäätelömerkeissä. Näiden ongelmallisuuksiin on 2000-luvulla Suomessakin puututtu, aina porvoolaisen makeistehtaan ikonisista suukoista lähtien.
– Keskustelua pitää käydä jotta ymmärrettäisiin, millainen kolonialismin menneisyys on ja millaisia vaikutuksia sillä on edelleen. Asioita ei pidä pyyhkiä pois tai piilottaa, vaan tehdä ne näkyviksi ja ymmärrettäviksi, Koivunen sanoo.
Lisäkierteen keskusteluun tuo se, ettei kolonialismi ole muokannut ainoastaan eurooppalaisten ja suomalaisten käsitystä siitä, millaisia muut ovat. Samalla se muovasi käsitystä siitä, millaisia me itse olemme.
– Nykypäivänä havaitsemme helposti toisten määrittelyn ongelmallisuuksia, mutta sitä ei ymmärretä, että myös meidän omakuvamme on rakentunut suhteessa niihin toisiin, Koivunen sanoo.
Entä jos käsitys omasta sivistyneisyydestä perustuu vain ajatukseen siitä, että joku toinen on sivistymätön?
Kolonialismin vaikutusten käsitteleminen johtaa väistämättä myös oman, itsestään selvänä pidetyn aseman ja identiteetin kyseenalaistamiseen.
Se jos mikä on rankkaa.
Suomalaiset olivat rakentamassa imperiumia Kongossa
Suomalaisten ja kolonialismin suhde on Leila Koivusen mukaan kaksijakoinen: yhtäällä on suomalaisten osallistuminen muiden maiden kolonialistisiin hankkeisiin, toisaalla etenkin länsieurooppalaisen kolonialismin vaikutukset Suomeen.
Suomi ei ole koskaan ollut perinteisessä mielessä siirtomaavalta, koska Suomella ei ole ikinä ollut yhtäkään siirtomaata. Eikä Suomella asemansa vuoksi, edes itsenäistymisen jälkeen, olisi ollut sellaiseen rahkeitakaan.
– Mutta yksittäisiä suomalaisia ja suomalaisryhmiä on ollut paljon eri puolilla maailmaa, monien eri siirtomaamahtien alaisuudessa rakentamassa toisten imperiumeja, Koivunen sanoo.
Yksi tunnettu esimerkki tästä on suomalaisten lähetystyöntekijöiden toiminta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa nykyisessä Namibiassa. Tuolloin Ambomaaksi kutsuttua aluetta ehdittiin hetken aikaa haaveilla Suomelle siirtomaaksi.
Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala kirjoittaa teoksessaan Kivenmurskaajat: kolonialismin historia (Atena 2019) siirtomaa-ajan lähetyssaarnaajista yleisesti.
Hänen mukaansa paikallisväestön kristinuskoon käännyttämisen ohella lähetystyöntekijät "toimivat kuitenkin myös eurooppalaisen kulttuurin ja sen ylivallan levittäjinä ja siirtomaavallan liittolaisina, tosin välistä myös kohdeväestönsä kulttuurin ymmärtäjinä ja kolonialismin kriittisinä tarkkailijoina, jotka puuttuivat liian räikeinä pitämiinsä epäkohtiin".
Suomalaisia työskenteli samoihin aikoihin myös esimerkiksi Belgian kuningas Leopold II:n pahamaineisen siirtomaahallinnon alaisuudessa Kongossa. Siirtomaassa työskenteli arviolta parisataa suomalaista Kongo-joen höyrylaivojen konemestareina.
Joitain suomalaisia yleni myös siirtomaan keskeisinä kulku- ja rahtivälineinä käytettyjen laivojen kapteeneiksi. Esimerkiksi oululainen Aksel Viktor Huotari toimi laivakapteenina ja keräsi ohessa mukaansa monipuolisen kokoelman kongolaisia esineitä ja asusteita.
Aiheesta on tehty myös Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva Kongon Akseli (2009), joka kertoo suomalaisen konemestari Akseli Leppäsen tarinan "pienenä rattaana sorron ja terrorin koneistossa", miehen päiväkirjoihin ja valokuviin perustuen.
Oma lukunsa on itsenäistyneen Suomen valtion toiminta saamelaisia kohtaan. Tätä on viimeaikaisissa tutkimuksissa pidetty sisäisen kolonialismin ja asuttajakolonialismin muotona, johon kuuluu alkuperäiskansan syrjäyttäminen ja pakottaminen osaksi valtaväestön rakenteita.
Toisaalta kolonialistinen maailmankuva on Koivusen mukaan osaltaan vaikuttanut myös suomalaisen yhteiskunnan kehittymiseen sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.
Siirtomaista tuodut tuotteet ja tarinat sekä silloinen "rotujen" eriarvoisuutta korostava eurooppalainen tiede ovat väistämättä vaikuttaneet suomalaiseen ajatusmaailmaan.
– Hyvinkin latautuneet käsitykset toisista ihmisistä ovat tulleet keskuuteemme, vaikka emme olisi olleet näitä mukana rakentamassa. Ne hyväksyttiin laajasti Suomessakin, jossa haettiin yhteyttä länteen. Valtiolliset rajat eivät estäneet muuta maailmaa ja kansoja koskevien käsitysten leviämistä, Koivunen sanoo.
Keskisarja: "Suomella ei ole vähäisintäkään moraalivelkaa"
Vaikka Suomen yhteyksistä kolonialismiin vallitseekin akatemiassa melko laaja, yllä kuvatun kaltainen konsensus, myös valtavirrasta poikkeavia tulkitsijoita on.
Tunnetuin heistä lienee historioitsija Teemu Keskisarja, jonka tutkimustyössä korostuu nationalistinen painotus.
– Suomalaisilla ei ole vähäisintäkään moraalivelkaa Afrikan orjista tai kolonialismista ylipäätään. Suomen kytkeminen Englannin, Amerikan, Belgian ynnä muun kolonialismin historiaan on keinotekoista ja naurettavaa, hän sanoo sähköpostitse.
– Minusta on ikävää, jos kansojen ja kansanryhmien historiallinen itseymmärrys rakentuu pelkistä vääryyden kokemuksista. Me suomalaiset osaamme suhtautua menneisyyteemme melko valoisasti. Emme loputtomiin voihki Ruotsin, Venäjän ja Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja rikoksia. Suomalaiset rakensivat alistetusta kehitysmaastaan itsenäisen teollisuusmaan ja sivistysvaltion. Ehkä osaisimme tällä kehityskertomuksella neuvoa Afrikkaa paremmin kuin syyllistävillä kolonialismitutkimuksilla, Keskisarja sanoo.
Parhaillaan jylläävää debattia Keskisarja kommentoi lyhyesti ja suorasukaiseen tyyliinsä:
– Kolonialismi- ja rasismikeskustelussa on kansainvälisesti se vika, että kaikki mennyt, nykyinen ja tuleva yritetään nähdä samasta ahtaasta räppänästä, hän sanoo.
Teivainen: Suomessa on opetettu erillishistoriaa
Twitterissä kolonialismikeskustelua herätellyt Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen sanoo, että kolonialismista puhuminen johtaa Suomessa usein kysymykseen syyllistämisestä.
– Kun pohditaan tämän niemimaan kytköksiä maailmanhistorian ilmiöihin, siihen vastataan nopeasti väitteillä, että nyt yritetään taas epäoikeudenmukaisesti syyllistää suomalaisia. Kun joku tekee tutkimuksen tai esittää kysymyksen näistä yhteyksistä, tulee iso älämölö, jossa puolustaudutaan syytöksiltä, joita kukaan ei ole itse asiassa esittänyt, Teivainen sanoo.
Hänen mielestään tämä johtuu siitä, ettei Suomessa ole moniin muihin maihin verrattuna juurikaan harjoitettu menneisyydenhallintaa tai historiapolitiikkaa, joka olisi synnyttänyt siihen soveltuvan keskustelukulttuurin. Toisin kuin esimerkiksi Saksassa, jossa vaikean historian käsittelyyn on ollut erityisen painavat syyt.
Lisäksi suomalaisessa historianopetuksessa kansallinen historia ja maailmanhistoria on pitkälti erotettu toisistaan. Suomen historia on Teivaisen mukaan perinteisesti nähty irrallisena saarekkeena suhteessa ympäröivän maailman ilmiöihin.
Tällaisen erottelun seurauksena Suomen sisällissota näyttäytyy kohtalaisen irrallisena maailmansodasta, jatkosodan etenkin kauan sitten koulunsa käyneet muistavat "erillissotana" Saksaan nähden, eikä Suomen ilmavoimissa tunnuksena käytetyssä, hiljattain esikunnan joukko-osastotunnuksesta häivytetyssä hakaristissä ole nähty kytköstä symbolin 1900-luvun alun rotunationalistiseen käyttöön.
– Suomen ja maailman historian opinnot on erotettu aika tiukasti. Tällainen muovaa keskustelukulttuuria ja hankaloittaa Suomen globaalien kytkösten näkemistä, Teivainen sanoo.
Koulut ja museot apuun
Professori Leila Koivunen huomauttaa, että Suomessa on tutkittu Suomen ja suomalaisten suhdetta kolonialismiin vielä tähän mennessä melko vähän. Puutteita paikkaamaan on jo aloitettu useita tutkimus- ja julkaisuhankkeita.
Hän toivoo, että ensi töiksi koulujen historianopetuksessa alettaisiin tutkailla Suomea enemmän osana laajempaa kontekstia, ja että muun muassa saamelaiskysymys otettaisiin entistä selkeämmin esille.
Myös museoilla olisi luonteva rooli olla etunenässä keskustelun avaajana ja uusien näkökulmien esittäjänä.
Kenenkään syyllistäminen ei ole Koivusenkaan mukaan mielekästä tai rakentavaa.
– Jotkut yksittäiset ihmiset ovat olleet konkreettisesti mukana kolonialistisissa hankkeissa, mutta se ei koske suurta määrää suomalaisia. Suomalaiset ovat kuitenkin saaneet osansa ympäröivistä kulttuurivaikutteista.
Voit keskustella aiheesta 26.7. klo 23 asti.
Lue lisää:
Belgian kuningas taipui pahoittelemaan kongolaisille siirtomaa-ajan raakuuksia