Kun Tokion olympialaiset siirtyivät koronapandemian vuoksi vuodella, tänä vuonna on ollut aikaa kerrata suomalaisia yleisurheilun tähtihetkiä, jotka ovat täyttäneet – tai vasta täyttävät – pyöreitä vuosia.
1. elokuuta tuli kuluneeksi 40 vuotta, kun Kaarlo Maaninka saavutti Suomen kestävyysjuoksun toistaiseksi viimeisimmän olympiamitalin 5 000 metrillä Moskovassa 1980.
Lauantaina 15. elokuuta pyöreitä täyttää puolestaan Suomen olympiahistorian menestyksekkäin kilpailu: neloisvoitto miesten keihäässä Antwerpenissä 1920. Kyseisistä kisoista riittää muistettavaa, sillä suomalaiset saavuttivat yhdeksän päivän aikana yhdeksän kultaa ja seitsemän himmeämpää mitalia.
Myöhäissyksyllä on luvassa vielä yksi merkkipäivä 20 vuoden takaa. Tarkalleen 22. syyskuuta 2000 Arsi Harju juhli Sydneyssä kuulantyönnön olympiavoittoa ensimmäisenä suomalaisena sitten Ville Pörhölän, joka oli yksi Antwerpenin juhlituista.
Olympialaisten kuulamitali oli ylipäätään suomalaiselle ensimmäinen sitten Sulo Bärlundin ja vuoden 1936 Berliinin viiden renkaan kisojen. Harjun saavutus oli kotimaisittain siis harvinaislaatuinen, mutta vuoden 2000 tulosten valossa juuri kuulantyöntöön kohdistui kesän mittaan kovia menestysodotuksia.
Helmikuussa 2000 Mika Halvari pukkasi Tampereella hallikisoissa Suomen kuulahistorian pisimmän työnnön, 22,09, ja kolme viikkoa myöhemmin Timo Aaltonen voitti Euroopan hallimestaruuden ennätyksellään 20,62.
Yli 21 metrin työnnöllä alkanut kesä päättyi Halvarin osalta akillesjänteen katkeamiseen, mutta taustalla oli tarjolla tulitukea. Aaltonen oli parannellut ennätyslukemiaan 20,70:ään ja Ville Tiisanojakin 20,76:een. Harju lunasti olympialippunsa vasta elokuun lopulla työntämällä Suomen mestariksi tuloksella 20,84.
Kolmikosta Sydney tarjosi Harjulle unelmien täyttymyksen, Aaltonen oli 12:s ja Tiisanoja 13:s. Suomi oli lajin mahtimaan Yhdysvaltojen ylivoimainen ykköshaastaja – ja Harjun ansiosta edellä juuri kriittisimmällä hetkellä.
Kansainvälisissä yleisurheilupiireissä Suomea ei tituleerattu vain keihäsmaaksi, vaan hyvästä syystä myös kuulakansaksi. Ei mennyt kuitenkaan edes kymmentä vuotta, kun titteli oli enää vain muisto. Sitä se on nykypäivänäkin. 20 vuotta myöhemmin Harju on yhä viimeisin kultamitalistina olympiakisoista palannut suomalainen yleisurheilija.
Maailman kärki karkasi
Kuulantyönnössä on tapahtunut 20 vuodessa paljon niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Kun katsotaan arvokisojen osallistujia, merkittävin muutos on ollut pakitustyylin lähes totaalinen kuoleminen sukupuuttoon. Lokakuussa Dohan MM-kisojen karsintaan päässeistä 34 työntäjästä vain kaksi luotti klassiseen pakitukseen. Karsintaseulan läpäisseistä 12 finalistista jokainen vannoi pyörähdyksen nimeen.
Pyörähdystyylin yleistymisen ansiosta tulostaso on noussut uusiin sfääreihin sitten vuoden 2000. Sydneyn olympiavuoteen asti 20 metriä oli pidetty kansainvälisesti eräänlaisena rajapyykkinä, sillä lukemiin ylsi vuosittain vain 20–30 urheilijaa. Vuonna 2000 lukemiin ylsi kuitenkin 46 työntäjää, joista yhdeksän rikkoi 21 metriä.
Vuonna 2019 kaksikymppiä oli kevyttä kauraa 75 työntäjälle, joista 26 mörssäriä työnsi yli 21 metriä ja peräti kahdeksan yli 22 metriä. Vastaavaa ilotulitusta ei ole nähty koskaan lajin historiassa.
Kauden kliimaksi oli Dohan MM-finaali, jossa kultaan vaadittiin tulos 22,91 ja himmeämpiin mitaleihin 22,90. Neljänneksi jäänyt Brasilian Darlan Romani työnsi 22,56, jolla hän olisi voittanut kaikki aikaisemmat arvokisafinaalit.
Jos yleinen taso on ollut maailmalla hurjassa nosteessa, Suomessa kehitys on ollut päinvastainen. Vain yksi suomalainen on pystynyt ylittämään 20 metriä sitten vuoden 2009: Arttu Kangas ylsi temppuun ensi kertaa hallissa 2015 ja kahdesti ulkoradoilla 2016.
– Jo pitkään on ollut käynnissä murrosvaihe, jolle ei meinaa tulla millään loppua. 2000-luvun alussa Suomesta ei päästy edes MM- ja EM-kisoihin, vaikka työnnettiin 20,80 ja päälle. Siihen verrattuna tilanne on tietenkin surkea, Arsi Harjun valmentaja Jorma Tuominiemi sanoo.
Tuominiemi viittaa mainitsemillaan lukemilla Tepa Reinikaiseen, joka ei mahtunut vuoden 2001 Edmontonin MM-koneeseen tilastotuloksella 20,88. Vuotta myöhemmin sama mies kärsi karun kohtalon Münchenin EM-valinnoissa, vaikka kuula oli jälleen lentänyt kotimaisin nykymittarein kaukaisilta tuntuviin lukemiin, 20,80:een.
Edellä mainituista kisoista Tuominiemen valmentama Harju sai olympiavoittonsa jatkoksi MM-pronssia ja EM-nelossijan. Tuominiemen mukaan Harjun huippuvuosia 2000–2002 ei olisi nähty, mikäli suojatti ei olisi tehnyt urallaan täyskäännöstä vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen jälkeen.
– Arsi tuli kisoista ja ilmoitti jokasyksyisessä palaverissa lopettavansa. Sanoin, että aijaa, no olethan sinä yhdet arvokisat käynyt. Siihen Arsi tokaisi, ettei hän aio lopettaa kuulantyöntöä, vaan lopettaa pakittamisen. Kysyin, kukas sinua sitten valmentaa siihen. Arsi vastasi, että sinä, Jorma Tuominiemi. Hämmästelin, miten se on muka mahdollista, kun olen vasta oppinut valmentamaan jotenkuten pakitustekniikkaa. Arsi vastasi, ettei se ole hänen murheensa, sinä opiskelet, leipänsä liikunnanopettajana ansainnut Tuominiemi sanoo ja nauraa.
Tuominiemi korostaa Harjun saavutuksissa valmentajien välistä tiedonvaihtoa. Mika Halvaria valmentanut Janne Palokangas saa Tuominiemeltä vuolaat kiitokset.
– Arvostan Jannea suuresti. Hän antoi tietoa ja opetti, miten he käsittelivät Mikan kanssa pyörähdystekniikkaa. Kävi ilmi, että olimme lähteneet Arsin kanssa aluksi aivan vääriltä urilta.
Yle Urheilu tavoitti Palokankaan, mutta hän ei ollut halukas osallistumaan keskusteluun suomalaisen kuulantyönnön tilasta.
Halvari ja Harju eivät puolestaan vastanneet yhteydenottopyyntöihin. Urheilu-uransa jälkeen Harju on valmentanut naisissa kuusi Suomen mestaruutta voittanutta Suvi Heliniä, Halvari puolestaan Arttu Kangasta vuodesta 2019. Toistaiseksi kansainvälisen tason tulokset antavat odottaa itseään.
Kangas on pyörähdellyt Suomen pisimmän työnnön joka kesä vuodesta 2013, mutta hänen takanaan on ollut hiljaista. Ainoana nipinnapin yli 19 metrin on pakittanut Timo Kööpikkä vuosina 2018 ja 2019.
Tuominiemi arvioi, että suomalaisen mieskuulantyönnön suurin kompastuskivi on keskinäisen kilpailun puute.
– Valitettavasti meillä on epäonnistuttu tietotaidon siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Mielestäni pitäisi järjestää palaveri, jossa 20 metrin kerhon urheilijat ja heidän valmentajansa istuisivat saman pöydän ääreen. Tuskinpa siitä mitään haittaakaan olisi, Tuominiemi sanoo.
Perustaso romahti
20 metrin kerho on Reijo Ståhlbergin vuonna 1983 perustama yhdistys, jonka jäseneksi pääsee työntämällä kilpailussa nimen velvoittaman määrän metrejä. Alun perin yhdistyksen jäsenmäärä oli kuusi, josta se on kasvanut 21:een. Heistä 17 on vielä elossa.
Kerhon kulta-aika osui vuosiin 1997–2001, jolloin se sai kolmasosan jäsenistään. Perustasoltaan kuulantyöntö oli hetkellisesti edellä jopa keihästä, sillä esimerkiksi vuonna 2000 lajissaan maailman top 15:een ylsi ”vain” kolme keihäs- ja neljä kuulamiestä.
20 metriä työnsi seitsemän suomalaismiestä, joista huonoin löytyi maailmanlistalta sijalta 35. Keihäässä maailman 35 parhaan joukoon mahtui puolestaan neljä suomalaismiestä.
Vuonna 2001 kotimaisilla kuulakarjuilla meni vielä lujempaa, kun viidestä parhaasta suomalaisesta heikoin oli rankingissa 17:s. Mainittakoon, että lajin historiaa mielin määrin hallinnut Yhdysvallat sai 17 joukkoon toiseksi eniten työntäjiä, kolme kappaletta.
– Olimme vuosi toisensa jälkeen USA:n jälkeen ainoa maa, jonka kuuden parhaan työntäjän keskiarvo oli päälle 20 metriä, ja reilusti, lajivalmentajana vuoteen 2003 työskennellyt Matti Yrjölä muistelee.
Suomalaisten mieskuulantyöntäjien perustasoa voi hahmottaa tarkasteltassa kahdeksanneksi parhaan työntäjän tilastoja vuosina 1970–2019.
Kun Seppo Simola työnsi ensimmäisenä suomalaisena yli 20 metrin rajan Turussa 19. heinäkuuta 1972, seuraavan kahden viikon sisällä perässä tulivat Yrjölä ja Bo Grahn.
Tulosten taustalla oli havaittavissa selvä kuulavillitys. Jos vuonna 1970 kahdeksanneksi parhaan suomalaisen tulos oli 17,89, vuotta myöhemmin se oli 18,11 ja vuonna 1972 jo 18,62.
Vuonna 1981 kahdeksanneksi paras suomalainen työnsi 18,76. Parannusta kyseisiin lukemiin tuli vasta vuonna 1999. Tuolloin Suomi-tilastossa kahdeksas sija irtosi päälle 19 metrin tuloksella. Ennätys nähtiin vuonna 2002, kun kahdeksanneksi paras suomalainen pukkasi peräti 19,52.
– Vuonna 2003 Urheiluliitossa tehtiin sitten suuri valmentajamuutos. Heittolajeista moukariin, keihääseen ja kiekkoon tuli osa-aikainen päävalmentaja, mutta kuulaan ei, vaikka olimme maailman kärjessä. Koen, että meidät ikään kuin hylättiin, Yrjölä sanoo.
Perustason äkillistä romahdusta kuvaa, että kun vuonna 2005 kahdeksanneksi paras suomalainen työnsi vielä 19,22, tulos putosi vuodessa 17,78:aan. Sittemmin 18 metriä on ollut tilastokahdeksikolle kaukainen haave: vuoden 2020 Kalevan kisoihin tultaessa lukema on 16,63 ja kauden kärkinoteerauskin vain 18,74.
Mäkelä: Harvinainen ilmiö
Suomen Urheiluliiton huippu-urheilujohtajana vuosina 2000–2010 työskennellyt Jarmo Mäkelä muistaa Yrjölän mainitsemat leikkaukset, joissa kuulantyöntö jäi nuolemaan näppejään. Mäkelän mukaan lajin romahdus kansainväliseltä huipulta mutasarjaan ei ole kuitenkaan sidoksissa rahaan.
– Se vain oli niin, että kun kaikki 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneet kuulantyöntäjät kävivät huippu-urheilukaarensa samanaikaisesti läpi, sen jälkeen ei ole tullut vastaavanlaisia kertymiä. Valitettavasti ei edes yksilöitä. Se on pienelle kansakunnalle ihan luonnollista. On myös hyvin harvinaista, että ylipäätään syntyy ilmiö, jonka 1970-luvun lahjakkuudet loivat.
– Liiton talous vaikutti leikkausratkaisuihin. Tietysti valmennus- ja huippu-urheilusektori pyritään aina päästämään pienimmillä leikkaustarpeilla, ja ymmärrän, että Matti voi kokea minua kohtaan henkilökohtaista katkeruutta. On hän sitä minua kohtaan purkanutkin. En kuitenkaan näe sitä prosessia millään tavalla merkittävänä, jos puhutaan kuulantyönnön heikentyneestä tasosta.
Huippu-urheilujohtajan pestinsä jälkeen Mäkelä luotsasi SUL:ää toimitusjohtajana vuodet 2012–2018. Mäkelän mukaan yleisurheilun suomalaiset perinnelajit ovat kipuilleet, kun muuttovirtaus on jatkunut maalta kaupunkeihin.
– Kehityksessä on ihan selviä yhteiskunnan rakennemuutoksen aiheuttamia haasteita, joille urheiluseurat ja -järjestöt eivät voi tehdä määräänsä enempää. Vielä 20 vuotta sitten yleisurheilu oli leimallisesti kaikenlaisten paikkakuntien vahva laji. Nykypäivänä se siirtyy hirmuista vauhtia kaupunkeihin. Kaupunkiseurat treenauttavat ymmärrettävästi pika-aitureita, koska talvisin ahtaissa halleissa on helpompi juoksuttaa vetoja tai loikituttaa loikkia kuin touhuta moukareiden, keihäiden tai kuulien kanssa. Heittolajeissa ja kestävyysjuoksuissa huiput ovat perinteisesti tulleet muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta maaseudulta, Mäkelä sanoo.
Mitkä olivat Tiisanojan käryn vaikutukset?
Conny Karlsson kuuluu henkilöihin, joka on seurannut aitiopaikalta suomalaisen kuulantyönnön nousun ja laskun. Karlssonin uran huippuhetkeksi muodostui vuoden 2001 Edmontonin MM-kisareissu, jonka karsinnassa hän työnsi ennätyksekseen 20,72 ja finaalissa vielä kuusi senttiä pidemmälle. Vuonna 2001 Karlssonin 20,78 riitti kotimaisessa rankingissa vasta jaettuun kolmanteen sijaan.
Suomen kuulantyönnön kultaisena vuonna 2000 Karlssonin ennätys kirjattiin vielä lukemin 19,46 – kauden tilastossa kahdeksas.
– Näillä näkymin sillä voittaisi nyt kultaa Kalevan kisoissa, Karlsson tokaisee 20 vuoden takaisesta tuloksestaan ja huokaa perään.
Kuten usealla 1970-luvulla syntyneellä, Karlssonin aktiiviura alkoi olla paketissa vuonna 2006. Helpotusta perinnelajin orastaneeseen murrokseen ei tuonut, että kauden kärkimies Ville Tiisanoja antoi positiivisen dopingnäytteen. Käry noteerattiin Suomessa laajasti, sillä vuoden 2001 hiihdon dopingvyyhti oli vielä monessa instanssissa arpeutumaton haava. Karlsson uskoo, että dopingtapaus vaikutti etenkin nuorten yleisurheilijanalkujen asenteeseen kuulantyöntöä kohtaan.
– Sillä on vonut olla jotain merkitystä nuoriin. Yhtäkkiä lajista hävisi jälkikasvu.
Karlssonin mukaan muutos on silmiinpistävä verrattuna hänen omiin juniorivuosiinsa.
– 18-vuotiaiden SM-kisoissa vuonna 1994 meidän piti karsia, kun osallistujia oli niin paljon. Kun aloin kiertää nuorten SM-kisoja uudestaan Tomas Söderlundin valmentajana, missään vaiheessa ei ollut enää karsintoja. Oli myös nuorten SM-kisoja, joissa kaikki saivat kuusi työntöä, kun ei ollut kahdeksaa työntäjää.
Milloin paluu 20 metrin tasolle?
Tunkua ei ollut myöskään torstaina käytävään Kalevan kisojen kuulakarsintaan. Järjestäjät tavoittelivat 20 osallistujaa, joista kymmenen pääsisi SM-finaaliin. Lopulta ilmoittautuneita löytyi vain 16. Edellytys SM-kisaan pääsemiselle oli 14,70 metrin tilastotulos.
Yksi osallistujista on Turun Urheiluliittoa edustava Mika Lönnblad, 43-vuotias kuulantyönnön nykyinen lajivastaava, jonka tilastotulos viime kesältä on ikä huomioiden kunnioitettava 16,15.
Kalevan kisojen lyhyt nimilista tuskin yllätti Lönnbladia, joka tunnusti realiteetit Yle Urheilun haastattelussa jo toukokuun lopulla.
– Harrastajamäärämme eivät ole valtavia. Meillä on kuitenkin ihan lahjakkaita junioreita, toki vanhemmissa junioriryhmissä. On pakko myöntää, että maailman kärki on kaukana, mutta toisaalta kärkemme on laajentunut viiden viime vuoden aikana. 18 metrin työntäjää löytyy jo jonkin verran. Kun siinä ryhmässä on hyvä kilpailu, uskotaan, että se ammentaa yksittäisiä nousijoita kansainväliselle tasolle, Lönnblad sanoi.
Kotimaisen kuulamaineen potentiaalisiksi palauttajiksi on väläytelty vuonna 2000 syntynyttä Arttu Korkeasaloa ja häntä vuoden vanhempaa Eero Aholaa. Kaksikolla on kuitenkin vielä rikkomatta 19 metriä, kun viime vuosina maailman parhaat kuulalupaukset ovat pukanneet päälle 21 metrin jo ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä. Viime kaudella temppuun ylsi Aholan ikätoveri, yhdysvaltalaislupaus Adrian Piperi, jonka paras työntö kantoi 21,11.
Haettaessa pitkiä työntöjä suomalaistoivojen ei tarvitse suunnata katseitaan pelkästään Atlantin taakse. Esimerkkejä löytyy myös läheltä. Kesäkuussa Oslossa todistettiin pohjoismaisittain tasokasta kuulakisaa, jossa Norjan Marcus Thomsen työnsi 21,09 ja Ruotsin Wictor Petersson 20,94. Molemmat työntäjät ovat syntyneet vuonna 1998.
Tulosten valossa on todennäköistä, että Lars Arvid Nielsenin vuonna 1986 työntämä Norjan ennätys 21,22 ja Hans Höglundin Ruotsin ennätys 21,33 vuodelta 1975 ovat lähikuukausina ja -vuosina enemmän kuin vaarassa – samaa voi sanoa myös Reijo Ståhlbergin vuonna 1979 pakittamasta Pohjoismaiden ennätyksestä 21,69.
Ståhlbergin SE-lukemat näyttävät sen sijaan pysyvän turvassa. Sen myöntää myös Lönnblad.
– Tulevaisuudessa 20 metriä menee rikki ihan varmasti. Tapahtuuko se jo ensi kesänä? Siihen on pieniä mahdollisuuksia, mutta uskon, että viimeistään seuraavana vuonna näin käy, Lönnblad arvioi.
Edit: 20 metrin kerhon perusti Reijo Ståhlberg, ei Matti Yrjölä.
Lue lisää:
Yhdysvaltalainen kuulamörssäri tykitti hurjan sarjansa kruunuksi maailman kauden kärkituloksen