Kevään 2020 korona-aalto oli hirveä, mutta sillä oli ohuen ohut hopeareunus: sosiaaliset riennot oli peruttu ihan kaikilta.
Viihdyn parhaiten neljän seinän sisässä. Unelmaperjantaini on kalja, elokuva ja kotisohva. Voisin katsoa viikonloput läpeensä Masterchef Australiaa ja käydä itsekseni kuntosalilla.
Samalla koen vahvaa sisäistä pakkoa käydä ulkona näyttäytymässä ja osallistua sukupolvikokemuksiin. Muistuttaa, että minäkin olen olemassa, ja varmistaa, ettei mitään tosi tosi tärkeää mene ohi.
Siksi viikonloput ovat usein pahimpia. Silloin kökötän kotona ja katson Instagramista, kun kaverit hummaavat.
Paitsi jäämisen pelosta käytetään termiä FOMO (fear of missing out). Valitsemalla juhlien tai jonkin erityisen taidejutun sijaan kotoilun ihminen pelkää, että ohi menee jotain merkittävää. Hauskuutta, viisautta, uusia tuttavuuksia, työtarjouksia.
Pelot eivät ole kovin realistisia, mutta sosiaalinen media ruokkii niitä kamalan tehokkaasti.
En ole ihan varma, mitä viime kädessä pelkään. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja unohtumista kai.
Pelot eivät ole kovin realistisia, mutta sosiaalinen media ruokkii niitä kamalan tehokkaasti, koska se tuppaa näyttämään sosiaaliset ihmiset sosiaalisimmillaan. Instagram-feediä seuraamalla saa kuvan, että ihan kaikilla on kivaa keskenään.
Kun siirryimme poikkeustilaan ja lakkasimme kokoontumasta, olin salaa vähän helpottunut. Eipähän tarvitse joka perjantai käydä päänsisäistä jaakopinpainia siitä, lähdenkö after workeille, dinnerille, puistoon, karaokeen ja himajatkoille. Eipähän tarvitse murehtia, että siellä ne networkkaavat itseään kivoihin työpaikkoihin.
Eikä tarvitse stressata kesäfestareita, noita sosiaalisia triathloneja, joissa puolituttuja pelmahtelee joka nurkan takaa huutamaan korvaani jotakin lavan PA-systeemistä vyöryvän jylyn alle hautautuvaa.
Hetken näytti siltä, että koronavirus paransi FOMOn, koska ei ollut mitään, mistä jäädä paitsi.
Toisin kävi.
Meidän piti pysähtyä, rauhoittua ja kuunnella maailmaa, mutta emmehän me sellaiseen kyenneet.
Ensin tulivat ne pienet ja harmittomat. Moni ryhtyi remontoimaan. Ihanaa, kun on aikaa pistää koti kuntoon! Vaihdettiin verhoja, ostettiin parvekekalusteita, nakuteltiin lattialistoja ja hiottiin parketteja.
Opeteltiin kädentaitoja. Kylvettiin siemeniä ja trimmattiin kukkapensaita. Virkattiin ja kudottiin (en ymmärrä näiden eroa), leivottiin upeita täytekakkuja ja leipää isoäidiltä perittyyn juureen.
Jos vietti kesän esimerkiksi töissä, saattoi elokuussa tuntua, että kokematta jäi enemmän kuin koskaan.
Sosiaalisessa mediassa jaettiin ylpeinä kuvia lähikuppilasta noukituista croissanteista ja fine dining -ravintoloiden hulppeista take away -annoksista. Kun tuli kesä, ne vietiin jättipiknikeille puistoon. Zoomissa ja Hangoutsissa tehtiin töitä ja taidetta. Heinäkuussa HBO julkaisi jo ensimmäisen suomalaisen koronasarjan.
Kotimaassa pysyttiin, kun ei muualle päästy. Toitotettiin, että Suomihan on täynnä upeita kohteita! Instagram täyttyi samoista boutique-hotelleista, patsaspuistoista ja kyläjuhlista.
Jos vietti kesän esimerkiksi töissä, saattoi elokuussa tuntua, että kokematta jäi enemmän kuin koskaan.
Jos korona opettaa meille jotain, niin luento on selvästi vasta alkanut. Pieni osa karkasi ulkomaille heti, kun rajoituksia kevennettiin – osa hyvästä syystä, osa "koska oli vaan pakko".
Muut ottivat tämän kesän "kotimaaprojektina". Kuinkahan monta kesää he jaksaisivat kiertää samoja pitäjiä, jos tarjolla on kohta taas kaikkea Berliinistä Baliin?
Kirjoitin vuosi sitten siitä, kuinka lorviminen on yhteiskunnassa tabu. Haaveilin laiskottelusta, johon ei liity tulostavoitteita, ja maailmasta, jossa meditaatiokin ei olisi suorittamista.
Ehkä supervirukset ja tuleva maailmantuho muuttavat ajan myötä tottumuksiamme. Ehkä opimme, ettei meidän tarvitse koko ajan tehdä, kokea, kehittyä, tukea suomalaisia yrittäjiä kuluttamalla. Kuolemme kuitenkin kohta.
Tai ehkä minun pitäisi vaan laittaa puhelin pois.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja ei kirjoittanut eristyksissä koronaproosaa eikä leiponut yhtäkään leipää.
Aiheesta voi keskustella 18.8. klo 23:00 asti.