Olen saarnannut vuosien varrella siitä, miten hyvillekään joukkueille ei ole olemassa taikanappia. Nappia, josta niin sanotun täyden iskun voisi hädän yllättäessä painaa yhtäkkiä päälle. Poikkeus ilmeisesti tässäkin tilanteessa vahvistaa säännön. St. Louis Bluesin kaksi mykistävää esitystä Vancouveria vastaan saivat allekirjoittaneen epäilemään, että tuo nappi on sittenkin olemassa.
On rehellisyyden nimissä sanottava, että usko hallitsevaa mestaria kohtaan alkoi viiden peräkkäisen tappion jälkeen olla koetuksella. Ensin se hävisi kolme alkusarjan otteluaan ja perään vielä kaksi ensimmäisen kierroksen pudotuspelikamppailua Vancouverille. Tappioita enemmän huolestutti tutun kulmahampaan puuttuminen voimalätkäjengin pelistä.
Herätys kuitenkin tapahtui viimeisellä hetkellä. Kolmas peräkkäinen tappio Canucksille olisi todennäköisesti ollut lopun alkua, mutta siihen Blues ei suostunut alistumaan. Se pisti jo sarjan kolmannessa ottelussa silmään vaihteen, jollaista ei Vancouverin vaihdelaatikosta löydy. Toki Vancouverilla oli vielä eilen mahdollisuus jatkoajalla iskeä sarja 3–0:aan, mutta siinä se ei onnistunut.
Kokonaisuutena sarjan ottelut kolme ja neljä olivat St. Louisin huimaa näytöstä. Menneenä kesänä pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi valitun Ryan O’Reillyn johdolla sinipaidat laittoivat päälle mankelin, joka sai Vancouverin nuoret pojat näyttämään pohjolaleiriläisiltä.
Maestro itse pelasi kahdessa ottelussa yli 48 minuuttia keräten laadukkaan kokonaisvaltaisen pelaamisen ohessa omaan sarakkeeseen komeat tehot 1+4. Joukkueenakin Blues ajoi kaukalossa kaiken liikkuvan yli vakuuttavalla tavalla ja vieläpä neljän ketjun voimin. Kahdessa ottelussa se laukoi 86 kertaa kohti Vancouverin maalia ja taklasi 79 kertaa.
Vanhan ajan pudotuspelihurmostelua!
Kun Blues lopulta pani kärkipelaajiensa kautta ison vaihteen silmään, oli ihan sama, kenet Vancouver luistelutti jäälle. Läpi elokuun loistaneet Canucks-nuorukaiset Bo Horvatin ja Elias Pettersonin johdolla olivat helisemässä Bluesin rymistelyn alla. O’Reillyn ketjulle ei ole löytynyt pysäyttäjää, ja jos vire jatkuu nähdyn kaltaisena, tuskin löytyy seuraavissakaan otteluissa.
St. Louis pelasi kaksi peliä hirvittävällä intensiteetillä, kovalla sitoutumisella ja armottomalla työmoraalilla. Ja mikä vakuuttavinta, esimerkillä johtivat nimenomaan kallispalkkaiset veteraanitähdet. Tiukassa paikassa kateissa ollut kulmahammas löytyi hienolla tavalla.
St. Louis pääsi otteluissa kolme ja neljä vihdoin identiteettinsä ytimeen, ja siksi se näytti taas mestarilta. Materiaali-, fysiikka- ja kokemuserot tulivat maanantaina ja tiistaina esiin karulla tavalla. Vancouver on huomisen laatujoukkue NHL:ssä, mutta jos St. Louis pelaa näin jatkossakin, Canucks on tekemättömän paikan edessä.
Bluesin kaksi peräkkäistä voittoa olivat kenties pudotuspelikesän parasta antia toistaiseksi. Tämä oli sellaista peliä, mikä siivitti St. Louisin menneenä kesänä seurahistorian ensimmäiseen Stanley Cup -voittoon. Tarjolla oli kaikkea sitä, mikä tekee jääkiekkojoukkueesta menestyvän: nopeutta, taitoa, kovuutta sekä armotonta sitoutumista joukkuepeliin.
Voitot kertovat paljon St. Louis Bluesin selkärangasta sekä valmiuksista uusia viime kesän Stanley Cup -temppu. Jos joukkueen parhaat pelaajat jyräävät kaukalossa jatkossakin nyt nähdyllä nälällä ja määrätietoisuudella, Blues tulee olemaan läntisen konferenssin vaarallisin joukkue syys-lokakuulla.
Edellisen kolmenkymmenen vuoden aikana Stanley Cup -voittonsa on pystynyt uusimaan ainoastaan kolme joukkuetta: Mario Lemieux’n Pittsburgh (1991 ja 1992), ikoninen Detroit (1997 ja 1998) sekä Sidney Crosbyn Pittsburgh (2016 ja 2017).
Vancouverille, NHL:n nuorelle nousukkaalle maanantain ja tiistain tappiot olivat kuin rahaa pankkiin. Canucks saa nyt kovaa oppia isän kädestä. Mutta juuri tällaisia kokemuksia nuoret joukkueet jo aikaisessa vaiheessa tarvitsevat.
Vancouver pääsee nyt lähietäisyydeltä näkemään, miten mestari tekee työnsä. Jääkiekko on laji, jossa taidolla itsessään ei tee pudotuspeleissä mitään. Vasta, kun taito yhdistyy armottomaan työmoraaliin sekä kehittyneen fysiikan kautta tarvittavaan kamppailuvalmiuteen, pelaaja voi nousta tähtiin myös pudotuspeleissä. Kun tämä tapahtuu useammalle pelaajalle, on joukkueena mahdollisuus voittaa jotakin.
Tätä oppia esimerkiksi Boston on yrittänyt turhaan antaa nuorelle Torontolle. Edmontonilla ei tällaisia kokemuksia ole käytännössä lainkaan.
Bluesin esitykset maanantaina ja tiistaina olivat suoraan jääkiekon oppikirjasta. Ei ollut yksilöitä, oli vain kollektiivi, joka oli valmis jättämään jäälle itsestään kaiken. Oli joukkue, joka teki vaihdosta toiseen töitä toisilleen, eivät itselleen. Siitä sopii monen muunkin nuoren joukkueen ottaa oppia.
Ja ei, taikanappia ei ole olemassa.
Joko on halua omistautua ja tehdä töitä tai sitten ei ole. Alkuviikon perusteella St. Louisilla halua näyttäisi olevan. Kun haluun yhdistetään taito, kova fysiikka sekä joukkueen yhteinen pääoma kokemuspankissa, peli näyttää siltä, miltä se St. Louisilla tiistaina näytti – mykistävän upealta!
Lue myös:
Miro Heiskasen päätä ei kylmää edes pudotuspeleissä: ”Kun tietää mitä osaa, ei tarvitse jännittää”