Kansallisoopperan uusi teos Covid fan tutte aiheutti Suomessa harvinaisen kulttuuriskandaalin. Ooppera oli ensi-illassa viime perjantaina.
Hufvudstadsbladetin musiikkitoimittaja Wilhelm Kvist piti teosta vastuuttomana (siirryt toiseen palveluun) ja moukkamaisena ja sen esittäjiä narsisteina. Kriitikko ei katsonut hyvällä sitä, että tuhansia kuolemia ja kärsimystä aiheuttavaa pandemiaa lähestyttiin kepeän huumorin keinoin.
Lue Ylen juttu tästä:
Mitä tästä pitäisi ajatella? Saako vakaville ja inhimillistä kärsimystä aiheuttaneille asioille nauraa? Kysyimme asiaa stand up -koomikko Iikka Kiveltä ja huumoria tutkineelta antropologi Marianna Keisalolta. Kuviin poimimme esimerkkejä traagisista aiheista, joille on naurettu maailman sivu.
Vitsin ei pidä olla kaikille sama
Kumpi on oikeassa: ne jotka tuomitsevat vakavalle asialle nauramisen vai ne, jotka ajattelevat, että juuri traagisille asioille pitää nauraa?
Antropologi Marianna Keisalon vastaus on: molemmat. Yksille nauraminen on vapauttavaa ja helpottavaa, toisille ahdistavaa ja väärin.
Se, miten huumori koetaan, on aina subjektiivista, yksilöllistä. Näin jo siksi, että ei ole vitsiä, joka olisi aina kaikille hauska. Se ei edes ole huumorin idea.
– Vitsistä ei myöskään voi päätellä, millaisia arvoja se edustaa niille, jotka sille nauravat. Samalle vitsille voi nauraa eri syistä. Yksi nauraa siksi, ettei välitä aiheesta vähääkään ja toinen siksi, että se koskettaa todella paljon ja on siksi vapauttavaa.
Keisalo kirjoitti koronahuumorista Antroblogin artikkelissa (siirryt toiseen palveluun), jossa hän nosti esille huumorin vapauttavan voiman. Pandemian myötä somessa alkoi levitä vitsejä ja meemejä, joiden aiheina olivat muun muassa vessapaperin hamstraus ja kotona työpäivää sotkevat lapset, joihin viitattiin “kollegoina”.
Keisalon mukaan niissä näkyi se, että huumori on selviytymiskeino ja se yhdistää ihmisiä.
Kuka päättää, mille saa nauraa?
Mutta saako inhimillistä kärsimystä aiheuttaneille tai aiheuttaville asioille nauraa? Keisalo vastaa toteamalla, että olisi ylipäätään erittäin vaikea löytää aihetta, joka ei aiheuttaisi inhimillistä kärsimystä.
– Silloin emme voisi käsitellä rakkautta tai ihmissuhteita, perheitä tai rahaa. Ja kuka sen määrittää, mitä saa käsitellä? Se on mielipidekysymys, emmekä me voi kenenkään puolesta päättää, emme edes sitä, mikä on hauskaa.
Keisalo korosta, että monille huumori on tapa käsitellä asiaa, rajata se ja eräällä tapaa nousta samalla sen yläpuolelle.
– Koronalle nauraminen rajaa sen pieneksi ja kontrolloiduksi. Voimme nauraa sille, vaikka tiedämme, että se on vaarallinen ja aiheuttaa pahoja asioita. Se, että nauramme hetken, voi olla vapauttavaa.
Tämä näkyy muun muassa eri ammattikuntien huumorissa. Lääkärit ja sairaanhoitajat vitsailevat leikkaussalissa tavalla, joka auttaa jakamaan kokemuksia ja tuo helpotusta. Joistakin se voi kuulostaa tunteettomalta.
Tragedia – lupa nauraa?
Ei ole aihetta, jolle ei voisi nauraa. Tätä mieltä on stand up -koomikko Iikka Kivi. Hän on käsitellyt huumorin keinoin läheisen sairastumista, koulukiusaamista, kuolemaa, mielenterveysongelmia, ilmastokriisiä ja holokaustia. Melko vakavia aiheita.
– Kaikki negatiivinen on lopulta hauskaa, koska huumori rakentuu tragedialle, Kivi sanoo.
Asia ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Kaikille asioille voi Kiven mielestä nauraa, jos se helpottaa omaa oloa, mutta samalla ei pidä lisätä muiden kärsimystä.
– Pyrin aina itse siihen, että vitsin kärki osoittaisi niihin, jotka ovat aiheuttaneet tilanteen, että vitsi olisi niiden puolella, jotka siitä kärsivät.
Kivi myöntää, että ohjenuoraa on vaikea soveltaa tekstiin, joka käsittelee pandemiaa ja jonka tarkoitus on olla hyväntuulinen komedia. Miten sellaisessa tuodaan esiin puoli miljoonaa kuollutta?
Kivi korostaa, että hän ei ole nähnyt Covid fan tuttea. Hän kuitenkin ymmärtää HBL:n kriitikkoa.
– Jos ohitetaan kärsimys ja häivytetään se näkyvistä, se voidaan kokea loukkaavana. Tämä on yleensä ongelma aina, kun hyvinvoivat ihmiset tekevät vitsin aiheesta, joka on kevyt heille, mutta ei vitsin kohteelle.
"Emme ole samassa veneessä"
Kivi ei itse tekisi huumoria koronakokemuksistaan, koska pandemia ei ole häntä pahemmin hetkauttanut. Hän on ollut kotona ja tehnyt linturetkiä – “ja ketä kiinnostaisi että joku isomahainen koomikko on ollut himassa”?
Kivi sanoo, että aihetta on vaikea käsitellä huumorin keinoin, varsinkin, jos luodaan kuvaa siitä, että olemme kaikki samassa veneessä.
– Emme me ole. Pandemia vain kärjistää tulo- ja luokkaeroja. Eivät ne häviä mihinkään. Yksinhuoltajaäidille on koronan vuoksi pelottavaa mennä duuniin, mutta hänen on pakko, koska ei ole vaihtoehtoja. Se on se todellisuus yhteiskunnan alimmilla portailla.
Kiven mielestä vakavista aiheista vitsailtaessa oleellista on se, kuka sanoo, missä yhteydessä ja miten aihetta käsitellään.
– Jos minulla olisi omainen, joka on sairastanut koronan ja kuulisin, että Suomen elitistisin kulttuurimuoto tekee oopperan koronasta, jossa kaikilla on vain hauskaa, se kuulostaisi vastenmieliseltä.
"Tuolla ne rikkaat nauraa meille"
Olisiko koronahuumori hyväksyttävämpää, jos sitä olisi tehty stand up -lavalla? Kiven mielestä eri taidemuotojen konteksteilla on väliä.
– On eri asia, että valkoisten omistama elokuvayhtiö tekee elokuvan rasismista ja pääosassa ovat valkoiset näyttelijät kuin että musta amerikkalainen kertoo stand up -klubilla, miltä rasismi hänestä henkilökohtaisesti tuntuu.
Kivi lähtisi käsittelemään koronaa niiden kautta, jotka ovat pitäneet yhteiskuntaa pystyssä. Hän keskittyisi esimerkiksi sairaanhoitajiin “sen sijaan, että Finlandia-taloon sytytellään tsemppivaloja”.
– Jos elitistiseksi koettu taidemuoto ottaa kepeän ja huolettoman näkökulman asiaan, joka on kaikkein raskain köyhimmille suomalaisille, siinä otetaan riski sen suhteen, että ihmiset ajattelevat, että tuolla ne rikkaat nauraa meidän kärsimykselle.
Mitä olet mieltä, saako vakaville aiheille nauraa? Keskustele aiheesta 3.9. klo 23. asti.
Lue lisää: