Kymmenen moukarinheittäjänaisen joukko kävelee Turun Paavo Nurmen stadionin katsomon liepeillä. On iltapäivä, ja heittäjien lisäksi paikalla häärii toistaiseksi vain joukko kisajärjestäjiä. Tunnelma on odottava, sillä alkamassa on yksi kotimaisen yleisurheilukesän pääkisoista, eliittikisasarjaan kuuluva Turun osakilpailu.
Yksi moukarinaisista on parikymppinen Merja Korpela, joka luo katseensa stadionin heittopaikalle. Sinne Korpelan ajatukset jäävät, mutta joukon matka jatkuu. Kävellessään Korpela käy mielessään läpi täydellistä heittoa, jossa palaset loksahtavat kohdilleen hetkestä, jolloin Korpela astuu rinkiin, päättyen saattoon, jonka lopuksi nelikiloisen moukarin varsi irtoaa hänen sormenpäistään. Korpela onnistuu pysymään ringissä. Hän seuraa katseellaan, kun moukari liitää kohti stadionin nurmeen vedettyä 70 metrin viivaa. Heitossa on mukana yli 10 000 katsojaa, joiden huuto ikään kuin siivittää moukaria pidemmälle ja pidemmälle...
– Anteeksi, milloin kisanne alkaa?
Kysymys tunkeutuu Korpelan mieleen ja katkaisee väkivaltaisesti ajatuksenjuoksun. Korpela säpsähtää ja tajuaa olevansa Paavo Nurmen stadionin portilla. Siinä sisäänpääsyä odottaa muutamien kymmenien metrien jono, josta kysymys on heitetty ilmoille. Korpela hymähtää ja vastaa lakonisesti:
– Oletteko tosissanne? Ollaan kuule heitetty jo, Korpela sanoo ja jatkaa muiden heittäjien tavoin matkaansa stadionilta.
Kuvaus on vuosituhannen alusta. Tarkalla vuodella ei ole väliä. Miksikö ei? Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Tämä on tuttua arkea moukarinheittäjänaisille joka puolella Suomea. Kun kisat ovat vasta alkamassa, heidän työnsä on paketissa. Työn, jonka suoritukset tehdään pääosin sivunäyttämöillä. Suojassa katseilta.
– Tämäkin Turun kisa heitettiin Paavo Nurmen stadionin yläkentällä, kivenheiton päässä itse kisapaikalta. Tuo kysymys, milloin heitämme, oli myös täysin harmiton. Ei mitään nälvimistä. Järjestäjä ei vain ollut tiedottanut, että kisamme käydään jo aiemmin. Tilanne oli tyrmistyttävä vain siinä mielessä, että siitä jonosta joku olisi saattanut haluta tulla katsomaan kisaamme, mutta lähtiessämme ovet olivat edelleen kiinni, Korpela muistelee parinkymmenen vuoden takaista tilannetta.
2000-luvun alussa naisten moukarinheitto oli lajina vielä kirjaimellisesti lapsen kengissä. Ensiesiintyminen aikuisten arvokisoissa tapahtui vasta Budapestin EM-kisoissa 1998 ja olympiadebyytti Sydneyssä 2000. Syytä, miksi naiset joutuivat kilpailemaan piilossa parrasvaloilta, ei silti selittänyt ainakaan kärjen tulostaso. Vaikka Korpela oli vasta matkalla kohti arvokisatasoa, ennen kisojen alkua paikalta poistui lajikollega Sini Latvala, o.s. Pöyry, joka läpäisi keihäänheittäjä Mikaela Ingbergin lisäksi ainoana suomalaisnaisena Sydneyn olympialaisisten karsinnan.
Sydneyssä 12:nneksi sijoittuneen Latvalan uran paras saavutus nähtiin vuoden 2002 Münchenin EM-kisoissa, joista oli kotiintuomisina viides sija – sijoitus, joka olisi sivunnut parhaan suomalaisen tulosta Berliinin EM-kisoissa 2018 mutta joka jäi Münchenissä auttamatta Janne Holménin, Heli Koivulan ja Ingbergin tuoman mitalivärisuoran varjoon. Suomalaisen yleisurheilun tason laajuudesta 2000-luvun alussa kieli jotain myös, että Münchenissä viiden sakkiin ylsivät myös Arsi Harju (4:s), Markus Pöyhönen (4:s) ja Jaakko Ojaniemi (5:s).
Vaikka Latvala kuului Sydneyssä ja Münchenissä Suomen joukkueen parhaimmistoon, kotimaan kisoissa Latvalan esiintymiset televisiossa rajautuivat parhaassa tapauksessa lähetyksen alussa näytettyyn koosteeseen voittoheitosta.
– Sydneyssä 2000 meitä oli kaksi heittäjää (toinen oli Mia Strömmer), ja molemmilla oli valmentaja mukana. Suomen olympiakomitea oli varannut valmentajille vain yhden lipun finaaliin, joten sovittiin, että jos toinen meistä selviää loppukilpailuun, hänen valmentajansa pääsee katsomaan. Isäni sitten pääsi, mutta se paikka oli toisella puolella stadionia, ylimmillä penkkiriveillä, joten kilpailun aikana valmentajasta ei saanut mitään tukea, Latvala sanoo.
– Toisin kuin useimmissa lajeissa. Muun muassa ottelijoiden valmentajat saivat aina lippuja suorituspaikkojen läheisyyteen. En tiedä sitten, johtuiko se lajimme arvostuksen puutteesta, vuonna 2012 uransa päättänyt Latvala sanoo.
Latvala kertoo oppineensa arvostamaan urheilusaavutuksiaan vasta jälkikäteen.
– Lähtötilanne moukariuralle ei ollut helpoimmasta päästä. Yleensäkään kaikki eivät tykänneet, että naiset alkoivat heittää moukaria. Aluksi kentillä tuli ihan suoraa kommenttia, että häipykää täältä.
Latvalaa hitaammin arvokisatason heittäjäksi kypsynyt Korpela jatkoi omaa uraansa syksyyn 2018. Jos monen muun suomalaisen yleisurheilijan taso heilahteli voimakkaasti, Korpela heitti kunnioitettavan putken edustamalla Suomea kaikissa arvokisoissa vuosina 2006–2011. Kruunuksi jäi Barcelonan EM-kekkereiden seitsemäs sija, jolla hän oli kisojen paras suomalaisnainen – edellään vain keihäsmiehet Tero Pitkämäki (pronssia) ja Teemu Wirkkala (5:s).
Tv-näkyvyydeksi Korpelan saavutus ei realisoitunut.
– Tuskin tarvitaan kahden käden sormia, Korpela vastaa kysymykseen, kuinka monta kertaa hän kilpaili uransa aikana suorassa tv-lähetyksessä, jos arvokisat ja maaottelu jätetään laskuista.
Moukari vastaan moukari
Kun tutkaillaan suomalaisen yleisurheilun potentiaalisia menestysnäkymiä 2020-luvulla, ilmapiiri naisten moukarin ympärillä on aivan toista maata.
Krista Tervo, 22, paranteli nimissään ollutta Suomen ennätystä heti koronakesän avauskilpailussaan, minkä jälkeen SE-lukemat kohenivat heinäkuun lopulla vielä 72,12:een. Molemmat kisat käytiin Somerolla. Jälkimmäisessä paikallista seuraa Someron Esaa edustava Silja Kosonen heitti alle 20-vuotiaiden SE-lukemiksi 71,34.
Siitä huolimatta, että Kosonen on vasta 17-vuotias, hän on alle 20-vuotiaiden kaikkien aikojen tilastossa jo kolmantena. Maailmanennätystä nimissään pitävä kiinalainen Zhang Wenxiu oli 19-vuotias, kun hän heitti voimassa olevan nuorten ME:n 73,24 vuonna 2005. Sittemmin Kosonen on pisimmälle heittänyt juniori.
Mikäli Kosonen pystyisi heittämään maailmanennätyksen ennen 20-vuotispäiväänsä, hänestä tulisi kolmas suomalainen, joka pitää hallussaan juniorien voimassa olevaa ME:tä. Wilma Murron seiväshypyn nuorten ME 471 on vuodelta 2016, kun taas Olli-Pekka Karjalaisen alle kaksikymppisten miesten moukari-ME 78,33 täytti elokuussa jo 21 vuotta.
Jos artikkelin alussa kuvailtiin naisten moukarin jäämistä paitsioon, yksi pääsyistä oli nimenomaan Karjalainen. Vaikka Töysän Vedon junioritähden lahjakkuus jalostui kultamitaliksi vasta 26-vuotiaana Göteborgin EM-kisoissa 2006, Karjalainen paiskoi sitä ennen kesä toisensa jälkeen moukaria kansainvälisesti merkittävimpiä otsikoita kerääville mitoille, toisin sanoen lajipiireissä yli maagisena pidetyn 80 metrin rajan.
Kun samanaikaisesti 2000-luvun alussa miesten ja naisten keihäs olivat suomalaisittain vielä korkealla tasolla, kisajärjestäjillä oli aikatauluja puntaroidessa niin sanotusti ylitarjontaa mitä tulee pitkiin heittolajeihin. Sen sijaan vuoden 2021 kotimaan pääkisojen hahmottelussa vastakkainasettelu ei ole niinkään keihäs vastaan moukari, vaan moukari vastaan moukari.
Karjalainen heitti viimeisimpänä suomalaismiehenä lekaa yli 80 metriä, tarkemmin 80,84 juuri aiemmin mainitussa Göteborgin EM-finaalissa 2006. Aaron Kangas lähenteli rajapyykkiä linkoamalla moukarin elokuussa Espoossa lukemiin 79,05. Se on viidenneksi pisin heitto maailmassa kesällä 2020. Tervo yltää puolestaan SE:llään naisten kansainvälisessä rankingissa kymmenenneksi.
Urheiluliiton kannalta on jopa vielä kutkuttavampaa, että alle 20-vuotiaiden naisten kuluvan vuoden maailmantilastossa Kosonen johtaa toiseksi parasta junioria yli viidellä metrillä. Lisäksi listan viidenneltä sijalta löytyy Kososeen lahjakkuudessa verrattu Aada Koppeli, 18, ja yhdeksänneltä paikaltakin 19-vuotias Sara Killinen.
Vuonna 2016 alle 20-vuotiaiden MM-kisojen kolmesta suomalaismitalista kaksi oli moukarinheittäjien tuomia, Aleksi Jaakkolan ja Suvi Koskisen pronssit. Killinen jakoi puolestaan parhaan suomalaisen tittelin alle 18-vuotiaiden EM-kisoissa 2018 yltämällä hopealle.
Odotusarvo moukarista Suomen yleisurheilun maineenpalauttajana ei ole siis mitenkään tuulesta temmattu. Jatkossa kisajärjestäjien kalenteripalavereissa kysymys ei kuulu niinkään, mahtuuko moukarinheitto kotimaisten GP-kisojen ohjelmistoon, vaan pikemminkin, nähdäänkö kisoissa sekä mies- että naisheittäjät.
– Täytyy sanoa, että "moukari on uusi keihäs" on ollut sisäpiirin slogan jo pari kolme vuotta, aktiiviheittäjistä nestoriosastoa edustava 34-vuotias Tuomas Seppänen sanoo.
– Tällä en tarkoita lajikateutta, vaan tervettä lajiryhmien välistä kilpailua. Se, että keihäänheittäjät ovat olleet tosi hyviä, ei ole ollut millään tavalla muilta lajeilta pois. Päinvastoin. Jos joku on hyvä jossakin, sitä kannattaa käyttää voimavarana ja miettiä, miten oman lajin toimintaa voisi kehittää.
Seppänen on elänyt aitiopaikalla Suomen moukarimiesten vaiheita, jotka voi jakaa kolmeen eri aikakauteen. Kun porilaisheittäjä ylitti ensi kertaa 70 metriä kesäkuussa 2008, Olli-Pekka Karjalainen oli hallitseva Euroopan mestari ja elokuussa tuleva olympianelonen. Näkyvyys kisoissa ei ollut ongelma.
Karjalaisen lopetettua vuonna 2012 moukarinheiton uudeksi kotimaiseksi tähdeksi nousi parin vuoden hiljaiselon jälkeen 35-vuotiaana David Söderberg, joka heitti vuosina 2014–2016 olympia- ja MM-finaalissa sekä kahdessa EM-finaalissa. Vastaavaan kolmen suoraan, karsinnasta finaaliin olympia-, MM- ja EM-tasolla, ylsivät 2010-luvulla suomalaisista yleisurheilijoista Söderbergin lisäksi vain keihästykit Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen sekä kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä.
Söderbergin parhaaksi arvokisatulokseksi jäi kuudes sija vuoden 2015 Pekingin MM-finaalissa, jossa Seppänen täydensi vahvaa suomalaispanosta sijoittumalla yhdeksänneksi. Vaikka sijoitukset olivat Pitkämäen ja Ruuskasen takana Suomen joukkueen parasta A-ryhmää, moukarinheiton asema kotimaan kisajärjestelyissä on vastannut tähän vuoteen asti enemmän artikkelin alun kuvausta kuin prime time -tuotetta.
Moukarinheittäjät saivat tarpeekseen ja ryhtyivät tuumasta toimeen.
Yhdistystoiminta pystyyn
Tampereen Tahmalassa sijaitsevalle Varalan urheiluopistolle oli syksyllä 2019 kerääntynyt toistakymmentä moukarinheittoa hengittävää lajientusiastia. Pienessä luokkahuoneessa puhetta piti Seppänen, puhujanlahjoistaan tunnettu porilainen.
– Olen harjoitellut kokoustamista joskus partiossa, joten rupesin rohkeasti puheenjohtamaan, Seppänen kertoo naureskellen.
Mistään hupikokouksesta ei ollut kuitenkaan kyse. Opistolla sai alkunsa Suomen Moukarinheittäjät ry, jonka päätarkoituksena on valvoa lajin etua ja kehittää kilpailutoimintaa. Seppäsen mukaan yhdistys on kerännyt rahoitusta parantaakseen kärkiheittäjien takana B-maajoukkueen leiritystä ja kehittääkseen moukarinheitolle omaa kilpasarjaa.
– Moukarinheittäjillä on yhteisönä voimakas halu parantaa lajin tilaa. Jäsenmaksuja maksaa lähemmäs 50 henkilöä. Valtaosa heistä on valmentajia ja urheilijoita, muut ovat kannattajajäseniä, Suomen Moukarinheittäjät ry:n puheenjohtajana ensimmäisen vuoden toiminut Seppänen kertoo.
Seppäsen mukaan yhdistyksen hallitukseen on valittu tietoisesti henkilöitä ympäri Suomea.
– Haluamme olla koko Suomen juttu. Toimintaa suunnitellaan toteutettavaksi paikallisten urheiluseurojen kanssa unohtamatta tietenkään liittoa.
Yksi hallituksen jäsenistä on somerolainen Kari Pihkanen, joka valmentaa Suomen miesten kärkiheittäjiin kuuluvaa Henri Liipolaa, 26. Talvisin moukarinheittäjät ovat jo pitkään kulkeneet kukin taholtaan Tampereen Pirkkahalliin, joka harvinaisena paikkana Suomessa on tarjonnut mahdollisuuden täysipainoiseen lajiharjoitteluun lumen tultua maahan.
Automatka Somerolta Tampereelle ei ole kuin reilut sata kilometriä, mutta Pihkanen kertoo saaneensa loppuvuonna 2017 kuningasidean autonkatsastusreissulla.
– Kun seisoin pihalla, katsastusaseman takana ovet olivat auki johonkin korkeaan halliin. Katsastusmies kertoi, että kyseessä oli Pohjola-liikenteen vanha halli, joka oli VR:n omistuksessa. Siinä kohtaa aivoissa alkoi kyteä ajatus Someron omasta heittopaikasta, rakennusmestarina ja vahinkokartoittajana leipänsä ansaitseva Pihkanen muistelee.
Tammikuussa 2018 lämmitetty heittotila oli valmis.
– Talkooporukkaa lähti todella hyvin liikkeelle. Oli esimerkiksi kymmenen heittäjää, joilla kaikilla oli tilillään vähintään SM-kisojen pistesija. Parhaillaan mukana oli viisi Suomen mestaria eri sarjoista. Tämä kertoo mielestäni, että urheilijatkin haluavat parempia olosuhteita. Seuramme Someron Esa maksoi kaiken. Sitten kerjättiin paljon tavaraa, ja paikallinen rautakauppa antoi kannatusmielessä osan tavaroista tavallista huokeampaan hintaan. Loppukustannukset olivat puntteineen ja sähkötöineen lopulta 5000–6000 euroa, Pihkanen kertoo.
Vastaava talviharjoittelutila kyhättiin Someron esimerkin voimalla paitsi Joensuuhun myös Somerolta tunnin matkan päässä sijaitsevaan Raisioon, jossa huippulupaus Silja Kosonen asuu. Kososta valmentaa Jani Pihkanen, Kari Pihkasen poika.
– Jarmo Kangas (Aaron Kankaan valmentajaisä) vei juuri Kankaanpäähän meiltä jääneet ylimääräiset viirat, isä-Pihkanen sanoo.
Viira on paperitehtaalta tehdasjätteenä lähtevää puoli senttiä paksua huopaa, johon moukarinheittäjät voivat talvisin viskoa lekaa täydellä voimalla.
– Lohjan paperitehdas antaa meille viiran ilmaiseksi ja hoitaa kuljetukset vielä päälle. Mielestäni heidän toimintansa hyvään tarkoitukseen on esimerkillistä.
Vaikka moukaripiireissä on nyt aihetta tyytyväisyyteen, Pihkanen huomauttaa, ettei yhteisöllä ole varaa tuudittautua hyvänolontunteeseen.
– Suomessa on nyt kolme yli 70 metriä heittävää naista (Viroa kansainvälisissä kisoissa edustava Kati Ojaloo edustaa seuratasolla Noormarkun Nopsaa), ja pian heitä voi olla viisi tai kuusikin. Pojissa parikymppisten jälkeen tulee kuitenkin jo pieni aukko.
– Kun Tampereella on vielä hyödyntää Harrin kaltaista lajilegendaa, mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, Pihkanen ylistää entistä huippuheittäjää Harri Huhtalaa, joka vaikuttaa heittovalmennuksen pääkallopaikalla Tampereella lajivalmentaja Kalle Lehmusvuoren kanssa.
Aaltoliikettä
Jos suomalaisen moukarinheiton suuruuksia olisi pantava jonkinlaiseen järjestykseen, Harri Huhtala, 68, on mahdoton nimi sivuutettavaksi.
Vaikka Ville Pörhölä toi Suomelle moukarinheitossa olympiahopeaa Los Angelesissa 1932 ja suomalaiset olivat mitalitaistelussa vielä vuoden 1936 Berliinin ja vuoden 1948 Lontoon viiden renkaan kisoissa, yksikään suomalaisheittäjä ei pyörähdellyt olympiatasolla moukariringissä vuosina 1956–1976.
Vasta Moskovassa 1980 Huhtala ja Juha Tiainen palauttivat suomalaisvärit kisapaikalle Huhtalan sijoittuessa yhdeksänneksi ja Tiaisen kymmenenneksi. Tie Moskovan olympiastadionille oli kuitenkin pitkä.
– Kun alettiin nousta 1970-luvulla, meillä oli hyvä keskinäinen kilpailu Kankaan Heikin (ensimmäinen 70 metrin ylittäjä vuonna 1973), Järvensivun Matin ja Polven Hannun kanssa. Jussi tuli mukaan 1970-luvun puolivälin jälkeen. Hänen kanssaan reissasinkin sitten pitkään, Huhtala muistelee.
Kaksikosta Tiainen saavutti kultaa Los Angelesissa 1984, mutta neljä vuotta myöhemmin Soulissa hän karsiutui finaalista puolustavana mestarina. Huhtala ylsi finaaleihin kaikissa 1980-luvun olympialaisissa ollen Moskovan yhdeksännen sijan jatkoksi Los Angelesissa kuudes ja Soulissa jälleen yhdeksäs.
1990-luvun alussa Suomella oli vuosittain lähes kymmenen yli 70 metriä heittävää moukarimiestä, mutta vuonna 1994 määrä putosi pahimmillaan kahteen. Vaikkei 70-metrisiä paukuttavien suomalaismiesten määrä ole palannut 1990-luvun alun tasolle, vuosina 2016, 2019 ja 2020 arvokisoihin pääsyä on kolkutellut neljä yli 73 metrin heittäjää – vastaava määrä kuin vuonna 1990.
Tästä vuodesta tekee kuitenkin erityisen se, että kaikki neljä kärkiheittäjää ylsivät päälle 73 metrin samassa kisassa, Porissa 29. elokuuta.
Huhtalan näkemyksen mukaan talviharjoitusoloihin panostaminen on avittanut merkittävästi kärjen tuloskehitystä.
– Minun aktiiviaikanani oli talvikuukausia, jolloin heittoja pystyi tekemään vain muutaman sata. Nykyisin heittoja tulee parhaimmillaan 500. Kun heittäminen jäi talvella aika vähille, voimanhankinta meni usein jossain kohtaa överiksi. Oli voimaa muttei lajinomaista voimaa, Huhtala sanoo.
Huhtala korostaa, että kasvu on ollut merkittävää myös yhteisharjoittelun määrässä. Tavoitteena on edesauttaa nuorten pitämistä lajissa aiempia vuosia pidempään.
– Tämä on luonnollista aaltoliikettä oli leirejä tai ei. Välillä vain tulee joku ikäluokka, joka lähtee viemään hommaa eteenpäin. Toivottavasti nämä nuoret jaksavat urheilla muutaman vuoden, niin saadaan taas kasvatettua seuraavaa polvea niistä ihan nuorimmista.
Paletti kuntoon
Vaikka 22-vuotias Aaron Kangas on kesän tulosten perusteella Suomen yleisurheilun kovin mitalitoivo ensi vuonna mahdollisesti järjestettävissä Tokion olympialaisissa, tulevia vuosia silmällä pitäen Silja Kososen harteille on jo ladottu menestysodotuksia suunnalta jos toiselta.
Naisten moukarin alle 20-vuotiaiden kaikkien aikojen tilasto kertoo kuitenkin, etteivät huipputulokset takaa menestystä aikuisissa lainkaan siinä määrin kuin saattaisi odottaa.
Kiinalainen ME-nainen Zhang Wenxiu on toki kolminkertainen olympia- ja nelinkertainen MM-mitalisti, mutta nuorten historian top 10 -heittäjistä vain kahdella muulla on tilillään arvokisamitali. Heistä Kamila Skolimowska ehti ainoana voittaa arvokisakultaa, Sydneyn olympialaisissa 2000, ennen äkillistä kuolemaansa keuhkoveritulppaan vuonna 2009.
Nuorena tehdyt kansainväliset tulokset avaavat kuitenkin mahdollisuuden päästä määrittämään omaa urheilijapolkua – tuli tulosta tai ei. Alle 20-vuotiaana pinnalle raketinlailla ponnahtanut Olli-Pekka Karjalainen kehottaa nuorta heittäjäsukupolvea punnitsemaan tarkkaan, mitä ammattiurheilijana eläminen nykyisin vaatii.
– Lähtökohta on, että substanssin on aina oltava kunnossa. Tyhjästä ei voi nyhjäistä. Sen jälkeen on monia vaikuttavia tekijöitä, miten nuoren urheilijan paketti rakennetaan. Nyt puhutaan paljon sosiaalisesta mediasta ja läsnäolosta siellä, kun aiemmin ykkösjuttu oli olla esillä printissä. Viestini nuorille on, että hoitakaa ammattilaiset rakentamaan paketti ympärillenne, Karjalainen sanoo.
SE-lukemat 83,30 vuonna 2003 heittänyt Karjalainen painottaa, ettei kansainvälisille kilpakumppaneille ole varaa antaa resursseissa siimaa.
– Pystyin elämään moukarinheittäjänä, mutta rikastumaan en päässyt, kuten vaikkapa Koji Murofushi Japanissa. Kun ura loppui, oli heti mentävä töihin. Urheilu-urallani pystyin silti panemaan kaiken peliin, ja tässä oli lopputulos, Karjalainen sanoo.
Karjalainen povaa, että ensi kaudella kotimaiset kisajärjestäjät rakentavat tapahtumansa moukarinheitto edellä. Ainakin toistaiseksi moukarimiehet ja -naiset ovat vapaita hylkiön kahleista. Estradi on nyt vapaa.
– Vetämättä kotiin päin moukarinheiton pitäisi olla seuraavan yleisurheilukesän päälaji. Ja uskon, että näin myös tapahtuu, Karjalainen ennustaa.
Lue lisää: