– Se oli aivan poikkeuksellista.
Urheilulle elämänsä omistanut Jarmo Hakanen on nähnyt vuosikymmenten aikana paljon, mutta Maria Huntingtonin nousu Suomen yleisurheilun kärkinimien joukkoon on legendaarisen seurapomonkin mittapuulla ainutlaatuinen tarina.
Tampereen Pyrinnön 67-vuotiaan toiminnanjohtajan mieleen on piirtynyt etenkin yksi, Kalevan kisoihin 2019, ajoittunut hetki. Huntington otteli tuolloin Lappeenrannassa ennätyksensä 6339, joka oli sillä hetkellä kauden maailmantilaston yhdeksänneksi kovin noteeraus.
Ottelun päätöslajin 800 metrin juoksun jälkeen Kimpisen kentän laidalla nähtiin liikuttunut Hakanen.
– Olimme Marian kanssa maalialueella ja halasimme puhumatta sanaakaan. Siinä oli vain se yhteinen tunne, että nyt ollaan onnistuttu. Olin onnellinen.
Pitkän linjan urheiluvaikuttajan herkistyminen ei johtunut pelkästään Huntingtonin SM-kultaa tuoneesta huipputuloksesta. Hakanen kuuluu niihin harvoihin ihmisiin, jotka olivat nähneet läheltä, millaisista lähtökohdista Suomen ottelijalahjakkuus ponnisti huipulle.
Halvin mahdollinen maitopurkki
Isossa-Britanniassa syntyneellä Maria Huntingtonilla on suomalainen äiti ja englantilainen isä. Perhe muutti Suomeen, kun Maria ja hänen kaksoissiskonsa Tiia olivat viisivuotiaita. Vanhemmat erosivat muutama vuosi myöhemmin, minkä jälkeen kaksosten ja kahden pikkuveljen kasvatus oli fysioterapeuttina työskennelleen äidin Maija Huntingtonin vastuulla.
Perheen lapset oppivat jo varhain, miten tiukassa raha yksinhuoltajaperheessä oli.
– Se näkyi arjessamme monella tavalla. Meillä ei syöty iltaisin tortilloja, vaan aamuisin ja iltaisin vedettiin puuroa. Noin 12–13-vuotiaana aloin kulkea äidin mukana kauppareissuilla ja ymmärtää, kuinka tärkeää oli saada kulut minimiin. Tiesin tasan tarkkaan, että hain maitopurkin tai minkä tahansa tuotteen, sen piti olla halvin mahdollinen. Siltikin tuntui, etteivät rahat riitä, Maria Huntington, 23, kertoo.
– Kun äidin palkkapäivä läheni, tiesin, että nyt on turha vinkua kaupasta mitään ylimääräistä. Vaikkei sitä aina sanottu ääneen, äidistä huomasi, kuinka paljon tilanne painoi mieltä.
Huntingtonin urheilullinen lapsikatras ymmärsi, ettei mikään – varsinkaan harrastustoiminta – ollut itsestäänselvyys.
– Asuimme Tampereen laidalla, mistä oli hallille melkein 20 kilometriä. Aika usein stressattiin, onko meillä varaa ostaa autoon bensaa.
Huntington ja kaksoissisko Tiia innostuivat yleisurheilusta yhdeksänvuotiaina Hippo-kisoissa. Pikkuveljet seurasivat sittemmin siskojaan lajin pariin. Maija Huntington kattoi neljän lapsensa harrastuskuluja valmentamalla Tampereen Pyrinnön junioreita ja osallistumalla muutenkin aktiivisesti seuran toimintaan.
– Saimme puolestamme Pyrinnöltä paljon apua seuramaksuihin. Jos oli kuluja, joita emme yksinkertaisesti pystyneet maksamaan, seura tuli välillä vastaan. Hakasen Jarmo ja hänen tyttärensä Elisa olivat meille erityisen suuri tuki. Ilman äidin ja heidän apuaan urani ei olisi ollut mahdollinen, Maria Huntington kertoo.
Ihmiset menestyksen taustalla
Jarmo Hakanen suhtautuu rooliinsa Huntingtonin tarinassa vaatimattomasti.
– Yhtenä seuran tehtävänä on antaa nuorille eväitä elämään. Apumme oli sitä, että Marialle taattiin hyvä valmennus ja valmentaja sekä annettiin vähän tukea, jotta valmennukseen liittyvät asiat kuten leiritykset pystyttiin hoitamaan.
Seurapomo äkkäsi Huntingtonin lahjakkuuden jo varhain, mutta se ei ollut perimmäinen syy perheen tukemiseen. Hakanen vaikuttui nuoren yleisurheilijanalun palavasta innosta ja siitä työmäärästä, jonka äiti Maija Huntington lastensa eteen teki.
– Maija Huntington kertoi minulle vilpittömästi tilanteestaan muttei koskaan valittanut siitä. Olen monta kertaa hänen kanssaan jutellessani ihmetellyt, miten hän piti sen homman kasassa. Oletan, että hänen lapsensa tajusivat hyvin varhaisessa vaiheessa, että äiti on muuten kova tyyppi.
Maria Huntington vahvistaa Hakasen käsityksen. Aikuisiän itsenäistyminen avasi silmät lopullisesti.
– Kun muutin omilleni ja jouduin huolehtimaan omista raha-asioistani, ymmärsin vielä paremmin, miten paljon äiti on eteemme tehnyt. Poikaystävälläni on lapsi, joka on kanssamme joka toinen viikko. Jo siinä on välillä suuri homma – puhumattakaan, että olisi koko ajan neljä lasta yksin hoidettavana.
– Äidillä ei ollut juuri omaa vapaa-aikaa niinä vuosina, kun me lapset urheilimme. Nyt vähän vanhempana olen sanonut äidille useamman kerran, että hän on tehnyt ihan jäätävän työn. Herkistymme siitä molemmat saman tien.
Aikaiset aamut lehdenjakajana
Huntington korostaa, että taloushaasteet olivat ainoa hänen lapsuuttaan jollain tapaa varjostanut asia. Niin paradoksaalista kuin se onkin, vaikeat ajat opettivat myös, ettei raha ole avain onneen.
– Olimme lapsena tosi onnellisia. Siihen vaikutti paljon, että meillä sisaruksilla oli läheiset välit. Keksimme koko ajan kaiken maailman pelejä siskoni ja veljieni kanssa. Takapihalla oli trampoliini, jolla vietimme tunteja ja tunteja.
Rahavaikeudet kehittivät myös urheilijanalun kekseliäisyyttä. Huntington tähtäsi maailman huipulle, mikä tarkoitti, että 15-vuotiaana kuvaan astuivat etelän harjoitusleirit.
Kun äidin rahat eivät riittäneet kattamaan kaikkia leirikuluja, Huntington keräsi matkakassaa jakamalla sisarustensa kanssa ilmaislehtiä.
– Tein sitä muutaman kuukauden ennen leirien alkua. Heräsin seitsemältä aamulla lajittelemaan lehdet. Iltapäivällä koulun jälkeen jaoimme niitä kärryllä kerrostaloalueella. Sain siitä käyttörahaa leirireissuun.
Yhdestä lehdenjakokeikasta ei maksettu montaa kymmentä euroa, mutta itse ansaittu raha tuntui sitäkin merkityksellisemmältä.
– Muistan ihmetelleeni, miten muut saivat tililleen vanhemmilta rahaa törsäiltäväksi. Tuntui hyvältä olla etelässä, kun tiesi ansainneensa parisataa euroa omalla työllä.
Taloudellinen riippumattomuus on ollut myöhemminkin Huntingtonille tärkeää.
– En halua luottaa liikaa esimerkiksi apurahoihin, vaan tehdä itse omat rahani. En halua joutua enää tilanteeseen, jossa olin nuorempana.
Esimerkkinä muille
Vielä pari vuotta sitten lapsuus- ja nuoruusvuosien talousvaikeuksista puhuminen olisi ollut Maria Huntingtonille ylivoimainen tehtävä.
Halu antaa toivoa samassa tilanteessa oleville nuorille ja lähteminen hyväntekeväisyystoimintaan muuttivat kuitenkin seitsenottelijan mielen. Huntington osallistuu lauantaina Lempäälässä Hope ry:n tapahtumaan, jossa kerätään urheiluvaatteita ja -varusteita vähävaraisille lapsille.
– Tämä on herkkä aihe, joka ei kosketa vain minua. Nykyään minulla on itseluottamusta ja tunne, että pystyn vaikuttamaan esimerkilläni asioihin. Halusin kertoa samoista lähtökohdista tuleville lapsille, että niistä oloista pystyy nousemaan urheilullisesti kovalle tasolle. Siihen vaaditaan kuitenkin muidenkin apua.
Huntington kannustaakin harrastusmaksujen kanssa kamppailevia perheitä pyytämään rohkeasti taloudellista tukea tai varusteita.
– Ymmärrän, että se voi tuntua vaikealta. Mutta jos on oikeasti palo urheilla, on uskallettava tehdä niin. Kukaan ei katso pahalla, jos pyydät apua. Jos ei ole muuten varaa urheilla, voi etsiä vaikka Hope ry:n kaltaisia tahoja, jotka voisivat auttaa.
Lue myös: