Tommi Kinnunen on lapsesta asti kuullut sotatarinoita, vaikka hän syntyikin vasta vuonna 1973. Lapin sodan tuhot tulivat Kuusamossa tutuiksi; samoin maininnat naisista, jotka lähtivät saksalaissotilaiden mukaan.
– Heihin viitattiin aina kevytkenkäisinä tytönhupakoina, jotka ihastuivat univormuun. Kaikki naiset, jotka lähtivät saksalaisten matkaan Jäämeren rantaan, niputettiin huoriksi.
Saksalaisjoukkojen vetäytymisen ja Lapin sodan aikana maasta lähti noin tuhat suomalaisnaista – joko Norjaan tai laivoilla Saksaan. Norjasta naisia palautettiin Hangon karanteenileirille. Puhutaan, että jotkut palasivat myös Jäämereltä jalkapatikassa kotikonnuille. Paljonko heitä oli?
– Virallisesti ei yhtään. Heistä ei ole mitään tietoa, Kinnunen sanoo.
Juuri heistä kertoo vaellusromaani Ei kertonut katuvansa. Siinä viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle läpi poltetun ja miinoitetun Lapin.
Tommi Kinnusen kouluaikojen historianopettaja yritti aikoinaan haastatella kävellen palanneita naisia, mutta he kieltäytyivät kaikki puhumasta.
– Se on ollut niin iso häpeä.
Propaganda leimasi naiset
Jatkosota kiinnostaa myös Turun yliopiston historiantutkija Markku Jokisipilää. Hän harmittelee, että naisia on käsitelty niukasti, vaikka muuten jatkosodasta on tuotettu tekstiä valtavat määrät.
– Saksalaisten mukaan lähteneet naiset ovat tutkimuksessa sivupolun sivupolku. Heistä on esitetty turhankin yksioikoisia näkemyksiä.
Jokisipilä sanoo, että kevytkenkäisyyttä korostavat puheet seuraavat jo sota-aikana syntynyttä, propagandaksi tarkoitettua näkemystä siitä, että suomalaisen naisen vartalo vertautuu Suomen valtion vartaloon.
– Jos sitä meni luovuttamaan vieraan valtion edustajalle, oli se maanpetokseen rinnastettava teko.
Käsivarresta omiakin patikointihavaintoja
Tommi Kinnunen on tottunut tekemään romaaneitaan varten taustatutkimukset huolellisesti. Nytkin hän selvitti, mitä naiset tekivät Norjassa. Hän luki myös Hangon karanteenileirille palautettujen naisten kuulustelupöytäkirjoja.
Faktatiedon niukkuuden kirjailija koki myös vapauttavaksi. Saipahan keksiä kaikenlaista.
Romaanissa tulee kuitenkin pitkin matkaa vastaan asioita, joille löytyy vastine historian tutkimuksesta. Varsinkin Marianne Junilan väitöskirjasta Kotirintaman aseveljeyttä ja Anu Heiskasen väitöskirjasta Naisen kokemus, sota ja selviytyminen.
Kinnusen romaani nousi heti ilmestyttyään elokuussa Mitä Suomi lukee? -tilaston kärkeen. Kirjailija on saanut vastailla moneen kertaan kysymykseen, mikä tarinassa on totta ja mikä keksittyä.
– Olen pysynyt totuudessa tietyissä yksityiskohdissa, kuten millainen Rovaniemi oli jatkosodan jälkeen tai kuinka Muonion kirkko oli jäänyt polttamatta.
Hän on myös selvittänyt, missä päin ja mihin tahtiin poistettiin miinoja. Saadakseen tuntumaa naisten vaellukseen kirjailija kävi itsekin kävelemässä Käsivarren Lapissa. Hän kuunteli, miltä maisema kuulostaa ja tuoksuu.
Kinnunen oli jo kirjoittamassa romaaniaan, kun hänen äitinsä mainitsi, että isoäidin äidinkin kotiapulaisena oli ollut tyttö, joka oli kävellyt Jäämereltä kotiin.
Mereen heitettyjä? Tervattuja?
Tommi Kinnusta harmittaa yksiulotteinen mielikuva saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä naisista, mollatuista morsiamista. Samaan hän on syyllistynyt hiukan itsekin, sillä hän ihan uskoi, että suomalaisnaisia heitettiin saksalaislaivojen kannelta mereen.
Sellaista ei ole pystytty todistamaan mitenkään. Tutkijat puhuvat varoitustarinasta.
– Se on tietoista propagandaa. Saksalaiset olivat olleet Suomessa vasta pari viikkoa, kun valtion tiedotuslaitos jo julkaisi pakinan, jossa paheksuttiin suomalaisnaisten siveetöntä käytöstä, toteaa dosentti Marianne Junila Oulun yliopistosta.
Muitakin varoitustarinoita oli liikkeellä.
– Naisia oli kadonnut selittämättömällä tavalla, murhattujen haamut kummittelivat yksinäisen metsäkämpän tienoilla. Pariskunta oli juuttunut mystisellä tavalla toisiinsa kiinni, ja irrottaminen oli maksanut naisen hengen, Junila listaa väitöskirjassaan.
Kinnusen romaanissa kuvataan myös alastoman, tervatun naisen häpäisy Rovaniemellä. Naisella oli vauva sylissään, ja häntä kuljetettiin pitkin keskustan teitä. Kirjailija itse on kuullut saman tarinan Kuusamoon sijoitettuna.
Tervatuista naisistakaan ei ole mainintaa virallisissa dokumenteissa. Voi olla, että niin ei ole tapahtunutkaan, vaikka Tommi Kinnunen uskoo myös toiseen selitykseen.
– Voihan olla, ettei niitä ole kirjattu. Haluaisin nähdä sen nimismiehen, joka kirjaa ylös antaneensa kyläläisten häväistä naisen ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.
Historiantutkija Markku Jokisipilä ymmärtää hyvin pelottelun takana olevan logiikan.
– Kun entisestä aseveljestä tulikin vihollinen, vanhasta ystävästä piti nopeasti maalata aivan toisenlainen kuva. Sota-aikana viholliseen kohdistuva pelko on parhaita välineitä lujittaa yhtenäistä rintamaa.
Hyvä palkka houkutti
Tommi Kinnunen muistuttaa, että jokaisella naisella oli syynsä lähteä saksalaisten matkaan. Aluksi se oli useammin työnteko kuin rakastuminen. Saksalaiset maksoivat hyvin. Tutkija Anu Heiskanen painottaa, että saksalaiset tarvitsivat työvoimaa, ja sitä suomalaisnaiset ennen kaikkea olivatkin.
– Pitää muistaa, että naiset tekivät töitä saksalaisille jo silloin, kun Suomi ja Saksa taistelivat samalla puolella. Eivät he hypänneet vihollisen kelkkaan, Kinnunen sanoo.
Marianne Junilakin yrittää tutkijana nähdä senaikaisten naisten odotushorisonttiin. Mitä miettii ihminen, joka on tehnyt kolme vuotta töitä saksalaisessa pesulassa tai kielenkääntäjänä saksalaisessa toimistossa?
– Yhtäkkiä Suomen ja Saksan suhteet katkaistiin. Saksalaisten tiedonvälitys kertoi, että venäläisten tullessa kaikille käy köpelösti ja Suomi menettää itsenäisyytensä. Naiset tekivät päätöksiä huhujen varassa: uskaltaako jäädä vai onko parempi lähteä.
"Niiden kanssa seurusteltiin, joita siellä oli"
Naisten hyvistä työpaikoista oli Pohjois-Suomessa sota-aikana pula.
Suomalaisten lähtö siirtolaisiksi Amerikkaan leveämmän leivän toivossa oli ollut 1800-luvun lopussa hyväksyttävää. Mutta kun pohjoisen Suomen naiset lähtivät samasta syystä saksalaisille töihin, se olikin tuomittavaa.
Maailma avautuu naiselle ja miehelle kovin eri tavoin. Samankaltainen ratkaisu voi saada erilaisen vastaanoton eri ihmisten tekemänä.
– Suomalaisia – esimerkiksi isoäitini veli – taisteli vapaaehtoisena SS-joukoissa. Ei heidän tekemisistään ole isommin huudeltu. Päinvastoin heillä on vieläkin asevelikilta, joka vaalii heidän muistoaan, Kinnunen toteaa.
Hän puhuu komentoketjusta, joka miehillä on aina suojanaan. Mies pystyy puolustautumaan: tein vain, mitä minun käskettiin tehdä. Nainen taas ottaa rangaistuksen vastaan yksin.
Ymmärrystä naisia kohtaan kaipaa myös Markku Jokisipilä, joka avaa haureudella kuorrutettua historiankuvaa.
– Suomen valtio oli käskyllään tyhjentänyt seudun naimaikäisistä miehistä. Ulkopoliittiset ratkaisut toivat heidän tilalleen lähes 200 000 saksalaismiestä. Parisuhdemarkkinoiden näkökulmasta niiden kanssa seurusteltiin, joita siellä oli.
Venäjän propaganda hyödynsi juuri tätä. Rintamalle jaettiin lentolehtisiä, joilla Jokisipilän mukaan varoitettiin Suomen sotilaita saksalaisista, jotka makaavat heidän naistensa kanssa rintaman takana, kun miehet samaan aikaan puolustavat maataan henkensä kaupalla.
– Propagandistisilla aineksilla on tapana ottaa suurempia kierroksia kuin mistä tosi asiassa on kyse, Jokisipilä toteaa.
Osin Pojat-elokuvan syytä?
Kun puhutaan saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteista jatkosodan aikana, moni muistaa Mikko Niskasen Pojat-elokuvan. Riipaisevassa loppukohtauksessa nuori Jake (Vesa-Matti Loiri) juoksee junan perään, kun hänen äitinsä lähtee Fritz-sedän matkaan Saksaan.
Niin Tommi Kinnunen, Marianne Junila kuin Markku Jokisipiläkin tunnistavat mielleyhtymän.
– Onhan se vaikuttava kohtaus. Samalla stereotyyppinen ja julma. Kuinkahan paljon elokuva on ruokkinut ajatusta saksalaisten huorista, Kinnunen mietiskelee.
Marianne Junila varoittaa yleistämästä elokuvan tapahtumia.
– Kyllä minäkin olen Jaken puolesta surullinen. Mutta kyse on vain yhdestä naisesta. Jaken äiti ei edusta kaikkia Suomen naisia.
Markku Jokisipilä haluaa katsoa Pojat-elokuvaa taideteoksena, joka mahdollistaa monenlaisia tulkintoja. Hän näkee myös vertauskuvallisuutta.
– Suomi oli kimpassa Saksan kanssa kesästä 1940 asti. Sitten olikin kehitettävä uudenlainen ulkopolitiikka ja maailmankatsomus: tapa elää Euroopassa ja tulla toimeen Neuvostoliiton kanssa. Siinä mielessä Suomi oli maana samanlaisessa tilanteessa kuin Jake. Vanha ja turvallinen poistuu junan mukana. On tultava toimeen omillaan.
Kuuntele tästä, kun Tommi Kinnunen ja Markku Jokisipilä taustoittavat pohjoisen naisten tilannetta jatkosodan lopulla:
ISIS-taistelijoiden suomalaispuolisoilla sama kohtalo?
Tommi Kinnusen romaani saa miettimään naisten häpeää, joka vaikenemisen vuoksi siirtyy seuraavaankin sukupolveen.
Kirjailija nostaa haastattelussa vertailuun ISIS-taistelijoiden puolisot al-Holin leirillä. Hekin ovat lähteneet toiseen kulttuuriin kuuluvan miehen matkaan.
– Lähteneiden naisten paluu on koettu Suomessa useammankin kerran ongelmaksi. Ilmari Kianto puhui susinartuista, jotka pitäisi tappaa. Hän viittasi sisällissodan naisiin, jotka palasivat Neuvosto-Venäjältä.
Tommi Kinnusen uutuusromaani valottaa viiden, keskenään erilaisen naisen syitä lähteä saksalaissotilaiden matkaan. Yksilöiminen on dosentti Marianne Junilan mielestä tarpeen, koska huoriksi leimaaminen perustuu siihen, että naiset käsitetään harkintakyvyttömäksi kollektiiviksi.
Heitä on tulkittu ahtaasti miesnäkökulmasta. Kinnusen romaani saa lukijan ajattelemaan vähän samaan tapaan kuin Museoviraston kansanperinteen keruumateriaalissa vuodelta 1988 yksi muistelija mietiskelee:
"Se oli vain kahden nuoren rakastumista, ei siinä kansallisuutta kysytty. – Miksi nainen, joka seurustelee vakavasti aseveljen kanssa on huora, mutta mies, joka makaa vihollisen eli maatuskan kanssa, on urhoollinen valloittaja?"
Tommi Kinnunen on myös Ylen kolumnisti. Voit lukea Kinnusen kolumneja täältä.
Lue lisää:
Rakkaus vei tuhat naista Saksaan Lapin sodan jälkeen