Luennon teema on “Menestyksen avaimet”. Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on palkattu Speaker’s Forumin kautta jälleen yhdelle puhujakeikalle.
Mutta yleisön edessä Pölönen ei enää onnistukaan esittämään itseään: leppoisaa menestysohjaajaa, joka kertoo hauskoja juttuja. Sanat takkuavat. Hiljaisuus on kiusallinen.
Pölönen laskuttaa luennostaan 2 000 euroa. Yleisö ei tiedä, että se menee ulosottoon. Tähtiohjaaja on lähtenyt luentoreissulle konttorihuoneensa lattialta, pahvilaatikkoon taitettavalta patjalta. Oikeaan kotiin ei ole varaa.
On 2010-luvun alku, ja Pölösen avaimet ovat hukassa.
Koronaköyhien joukko kasvaa
Suomalainen köyhyys on moninaista. On sukupolvelta toiselle periytyvää osattomuutta. Ja on köyhyyttä, joka tulee yllättäen, kun sairaus, ero tai työttömyys romuttavat talouden. Yksi sotkee raha-asiansa itse, toinen on olosuhteiden uhri.
Voi olla, että pian Suomessa on uusi köyhien joukko, koronaköyhät: pandemian vuoksi toimeentulonsa menettäneet yrittäjät, free lancerit, irtisanotut ja pätkätyöläiset.
Monen kalenteri näyttää tyhjää, ja jos säästöjä ei ole, pohja voi pettää nopeasti.
Markku Pölönen tietää, millaista on pudota korkealta köyhyyteen. Silti hän puhuu aiheesta varoen, eikä edes esitä, että tietäisi jotakin kipeästä, elämänmittaisesta osattomuudesta.
– Niukkuuden ja köyhyyden ero on yhtä suuri kuin sukeltamisen ja hukkumisen, Pölönen sanoo.
Hän itse oli pinnan alla monta vuotta.
Kuuden neliön koti ja puolentoista neliön huussi
Jos kädet levittää sivulle, ne osuvat melkein seiniin. Sängyn ja kapean pöytälevyn väliin jää juuri ja juuri tilaa jaloille. Sähköt on vedetty jatkoroikalla viereiseltä mökiltä. Virtaa tarvitaan keittolevyyn, tietokoneeseen ja kylmimpinä öinä lämpöpatteriin.
Juomavesi on kanisterissa ja pihalla nököttää maastokuvioitu huussi.
Kuuden neliön kokoinen harmaa vaja Enossa Pielisen rannalla on ollut koko kesän Markku Pölösen koti.
Kaupunkiasunto, vuokrakaksio Joensuun keskustassa, on putkiremontissa. Mutta oikeastaan Pölönen viihtyy vajassaan paremmin kuin kaupungissa.
– Tämä on vapaaehtoista niukkuutta, hän sanoo.
Sillä on vissi ero köyhyyteen. Oikeastaan vaja ja sen ympäristö ovat pääomaa, sillä paikka on Pölöselle erityislaatuinen.
Ensinnäkin on hiljaisuus. Niin suuri ja rauhoittava, että päivän voi ongelmitta kuluttaa katsellen, kuinka kaarnanpalaset liikkuvat telttakatoksen päällä tuulessa.
Toiseksi on tuttuus. Pölönen muistaa rannan puut ja hiekkasärkän lapsuudesta. Hän oli itse lautapoikana vajaa 45 vuotta sitten, kun veli rakensi vajan. Kun Pielinen hönkii syksyä, Pölönen tunnistaa järven tuoksun.
Viinitila Italiassa ja taksilla kauppaan
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan Pölösellä meni lujaa. Elokuvat Kivenpyörittäjän kylä, Kuningasjätkä ja Koirankynnen leikkaaja olivat tehneet ohjaajasta kotimaisen elokuvan juhlitun raskassarjalaisen.
Rahaa tuli niin, ettei aina keksinyt, mihin sen olisi laittanut.
Pölösellä oli yhtiökumppaninsa kanssa viinitila Genovan lähellä Italiassa ja pöydässä konjakkia joka kahvilla.
– Ihmettelin aidosti, miksi kaikki eivät käy taksilla kaupassa, kun se on niin kätevää.
Kontiolahteen Joensuun kupeeseen nousi Suomen ensimmäinen elokuvakylä. Siellä kuvattiin suosittu Karjalan kunnailla -televisiosarja. Suunnitelmat olivat suuret: samassa kulissikylässä tehtäisiin elokuvia ja tv-tuotantoja vielä pitkään.
– Jossakin vaiheessa äly tippui kyydistä. Sössin raha-asiani ihan itse. Luottokortti vinkui, verot jäivät maksamatta ja niin edelleen, Pölönen sanoo.
Luottotiedot ja elämänhallinta menivät
Kun Yle torppasi pitkään suunnitellun televisiosarjan, romahdus oli vääjäämätön.
Syöksy oli jyrkkä. Alta lähtivät yhtä aikaa avioliitto, asunto ja elanto. Velat menivät ulosottoon. Luottotiedot paloivat, samoin elämänhallinta.
Pölönen päätyi patjamajoitukseen toimistonsa lattialle teollisuuskiinteistöön Joensuun laitakaupungille. Äkillinen köyhyys muutti arjessa kaiken. Oudointa oli kuitenkin se, mitä köyhyys teki pään sisällä.
Pölönen alkoi vältellä ihmisiä. Kun oli aiemmin juhlahetkenä tarjonnut koko baarille, oli vaikea myöntää, että nyt ei ollut varaa pullakahveihin.
Pikkuhiljaa häpeä ja katkeruus luikertelivat mieleen. Ne tuntuivat tärinänä sisuksissa. Aamulla herätessä mielessä oli vain kirosanoja.
Sättiminen kohdistui ensin yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin, vaikka Pölönen kokee saaneensa apua enemmän kuin moni muu. Vähän myöhemmin katkeruus suuntautui omaan itseen.
– Myönteinen legenda itsestä, tarina ihan hyvästä tyypistä, katosi, Pölönen sanoo.
Vainoharhaisuus valtasi mielen
Köyhyys sysäsi kummallisella tavalla normaalin ulkopuolelle. Se aiheutti vainoharhaisuutta. Pölönen pelkäsi, että viereistä teollisuuskiinteistöä valvovat vartijat huomaavat hänen asuvan laittomasti konttorihuoneessa.
Sen vuoksi hän kääri patjan joka aamu suureen pahvilaatikkoon. Vartijoita eivät Pölösen liikkeet kiinnostaneet, mutta silti hän hiiviskeli: lähti olevinaan töistä joskus alkuillasta ja palasi sitten salaa nurkkia pitkin toimistokopperoon nukkumaan.
Luottotietojen menettäminen tiputti Pölösen ykkösluokasta karjavaunuun. Yhtäkkiä tavallista vakuutusta ei myönnetty, vuokra-asuntoa ei saanut eikä kaupasta voinutkaan ostaa osamaksulla uutta kännykkää hajonneen tilalle. Kiusalliset hiljaisuudet asiointitilanteissa seurasivat toistaan.
Kun Pölöselle myönnettiin taiteen Pro Finlandia -mitali vuonna 2016, tuotantoyhtiö lupautui maksamaan hotellihuoneen Helsingissä. Hotelliin kirjautuessa Pölöseltä kysyttiin luottokorttia. Sitä ei ollut. Seuraavaksi kysyttiin 250 euron takausmaksua. Sitäkään ei ollut. Pölönen sai huoneensa, mutta pian ovelle koputettiin.
– Sisään astui mies, joka kävi sanaakaan sanomatta lukitsemassa baarikaapin ja poistui.
Niukkuudella voi ylpeillä, köyhyydellä ei
Pölönen oppi köyhyyden ja niukkuuden eron.
Suomessa on perinteisesti arvostettu niukkuutta ja halveksittu pröystäilyä. Se on peruja pientilallisuudesta ja jälleenrakennuksesta sotien jälkeen.
– Niukkuudella voi ylpeillä. Se on ylevää. Tiukkaa on ollut, mutta aina on pärjätty, Pölönen sanoo
Niukkuus sisältää toiveen paremmasta. Vaikka se olisi kuvitelmaa, toivo ajaa eteenpäin. Mutta köyhyydessä toivo on menetetty. Silloin jäljelle jää katkeruus.
Se ei ole Pölösellekään vierasta, vaikka hän ei jäänyt hukuksiin. Tv-sarjan hyllyttäminen Ylessä jäytää edelleen niin, ettei katkeruudesta ole päässyt vieläkään kokonaan yli.
– Saatana, kymmenen vuotta tätä tunnetta, Pölönen kiroaa vajansa pihassa ja hörppää pikakahvia armeijan vihreästä muovikuksasta.
Automatkoilla itkettiin välit selväksi
Kahvit juodaan ulkona, koska vajaan ei mahdu. Pöydässä on ruislastuja ja pala parmesania. Tai oikeastaan ruislastujen kylkeen on katettu kimpale toivoa.
Vaikeimpinakaan vuosina Pölönen ei lakannut ostamasta parmesania. Hän söi mieluummin useamman päivän tattaripuuroa, jotta rahat riittivät joskus juustokimpaleeseen. Siitä luopuminen olisi ollut luovuttamista.
Pölösen kiskoivat pinnalle kaksi todellista henkilöä ja yksi kuviteltu: omat, nyt jo aikuistuneet lapset sekä eräs mies muinaisesta Kiinasta.
Avioeron jälkeen Pölösen lapset asuivat lähinnä äitinsä kanssa. Ei toimistohuoneessa voinut elää lapsiperhe-elämää, vaikka sitäkin yritettiin. Yhteys lapsiin säilyi kuitenkin koko ajan, ja siitä Pölönen kiittää ex-puolisoaan.
Perheen joulunvietto muuttui. Lapset viettivät joulunpyhät äitinsä kanssa Pohjanmaalla ja uuden vuoden isänsä kanssa Pohjois-Karjalassa. Pitkien automatkojen aikana ehti itkeä ja puhua välit selviksi teini-ikäisten kanssa. Voi olla, ettei samanlaista mahdollisuutta olisi tarjoutunut normaalissa perhe-elämässä, jos Pölösen vauhtivaihde olisi jäänyt päälle.
– Ilman avioeroa ja kaikkea sitä seurannutta, olisin kadottanut lapseni maailman tuuliin, Pölönen sanoo.
Keisarillinen kirjuri tuli uneen
Se kolmas auttaja ilmestyi unessa. Kerran Pölönen istui junassa ja torkahti. Unen ja valveen rajalla tapahtui jotakin, ja herätessä päässä oli runo.
– Oli heti selvää, ettei se ollut minun keksimäni, Pölönen sanoo.
Joku oli toimittanut Pölösen päähän säkeet: “Kaislat kasvavat veneeni läpi, vasen polveni ei anna minun nukkua. Kuu loistaa Shangyin kapakan yllä.”
Myöhemmin kävi ilmi, että asialla oli Liu Ping, entinen keisarillinen kirjuri 2 000 vuoden takaa Kiinasta, Pölösen alitajunnan tuote.
Liu Ping eli hyvin samantyyppisessä tilanteessa kuin Pölönen: hän oli kuulunut keisarin sisärenkaaseen, mutta joutunut epäsuosioon ja tipahtanut köyhyyteen.
Liu Ping järsi laitakaupungin luukussaan halpaa valaanlihaa, mutta toivoaan hän ei ollut menettänyt. Keisarillisen kirjurin asenne köyhyyteen oli viiston humoristinen. Liu Pingin tunne-elämä ei ollut kuollut, vaan runoissaan tämä liikuttui pienistä asioista.
Liu Ping toimitti Pölöselle runon 70 perättäisenä aamuna. Kun Pölönen heräsi viiden aikaan superlonpatjaltaan konttorihuoneessa, runo oli valmiina päässä. Pölönen kirjoitti sen ylös ja laittoi Facebookiin. Myöhemmin hän luki kaikki runot nauhalle.
Ihmisarvon voi tarkistaa tietokoneelta
Enää Liu Ping ei lähetä runoja. Pölönen sen sijaan sai vaikeiden vuosien jälkeen ammatillisen itsetuntonsa takaisin.
Elokuvaohjaaja Jarmo Lampela kannusti Pölöstä muokkaamaan elokuvaksi Ylen torjuman pitkän televisiosarjan.
– Jarmo sanoi, että tämä tarina on pakko tehdä. Sitten aloin itsekin uskoa niin.
Syntyi jälleenrakennuksen ajan Suomesta kertova elokuva Oma maa. Pölönen huomasi, että vaikka edellisestä ohjauksesta oli kulunut lähes vuosikymmen, hän osasi ja pystyi edelleen.
Tarina niukkuudesta ja selviytymisestä sai lopulta yli 200 000 katsojaa ja oli vuonna 2018 Suomen toiseksi katsotuin kotimainen elokuva.
Tänä vuonna elokuun 5. päivänä Pölönen istui vajassaan tietokoneen ääressä. Siinä hän oli tehnyt töitä koko kesän, mutta tämä päivä oli erityinen.
Hän näpytteli tunnukset koneelle ja tarkisti sen, minkä tiesi: luottokelpoisuus oli viimein palautettu.
Ensitöikseen Pölönen otti pienen lainan muuttokuluihin.
– Halusin testata palautettua ihmisarvoani.
Sitten Pölönen keitti kahvit ja leikkasi viipaleen parmesania.