Vaelsin syyskuussa viikon pohjoisessa ja ajattelin, että tämäpä helppoa. Ajattelin, että Lapissa jos jossain olisin turvassa vieraiden kanssa rupattelulta. Mäkäräiset ja sopulit ovat hiljaista sorttia.
Vaan oli ihmisiäkin. Poluilla, laavuilla, siinä ihanassa saunassa, jossa olisin halunnut vain kuunnella kiuasta. Ja heidän kanssaan piti vaihtaa kuulumisia, koska hiljaa ohi suhaaminen olisi ollut outoa. Piti seisahtaa, ottaa katsekontakti ja kertoa jostain upeasta päivän aikana tapahtuneesta.
Näissä tilanteissa olen tavattoman surkea. En koskaan keksi mitä sanoa, ja sitten ahdistun siitä, että jotain pitäisi kumminkin sanoa, ettei olisi outoa.
Annoin puolisoni hoitaa puhumisen: hän ihasteli maisemia, kertoili muilta kuulemiaan retkivinkkejä ja kyseli päivän suunnitelmista. Minä seisoin vieressä, nyökyttelin ja häpesin.
Tarvitsen yleensä syyn puhumiselle. Olen toimittaja, ja haastattelujen tekeminen on helppoa: kun minulla on ammatillinen veruke kysellä asioita, en jää hiljaiseksi. Kun punainen valo palaa nauhurissa tai radiolähetyksessä, suollan tekstiä ihan sarasvuona.
Kieleemme eivät kuulu samat kohteliaisuudet kuin englantiin tai ranskaan, mutta kyllä täällä turista halutaan.
Mutta kun pitäisi jutustella haastateltavan kanssa niitä näitä – se on vaikeaa.
Sanotaan, että Suomessa ollaan tuppisuita, mutta se ei ihan pidä paikkaansa. Kieleemme eivät kuulu samat kohteliaisuudet kuin englantiin tai ranskaan, mutta kyllä täällä turista halutaan. Näin sanoo Suomen kielen professorikin (siirryt toiseen palveluun).
Turinalta ei pääse pakoon työmatkoilla eikä Lapin erämaassa.
Miksi haluamme jutustella? Ehkä siksi, että pelkäämme hiljaisuutta.
Suhtaudumme puheeseen vieraiden kanssa kuin joka tauosta venyvään taikinaan, jonka katkeamista pelkäämme yli kaiken. Joidenkin mielestä (siirryt toiseen palveluun)siksi, että emme osaa enää käsitellä hiljaisuuksia. Maailma oli ennen vaitonaisempi, mutta viimeisimmät sukupolvet ovat kasvaneet radion, television ja internetin äärellä.
Kun ympärillä tapahtuu jatkuvasti jotain, voi tuntua oudolta, kun ei tapahdukaan. Siksi tilkitsemme tyhjiä tiloja hälyllä ja virikkeillä. Vessassa pläräämme Instaa, lenkillä kuuntelemme podcasteja ja tiskatessa katsomme Masterchefiä.
Internetissä taukoja ei oikeastaan ole. Keskustelut limittyvät ja lomittuvat, kestävät ikuisuuden ja eivät mitään. Emme kuule sitä kuinka toinen ei heti tiedä mitä sanoa tai kamppailee muotoilujen kanssa.
Löydän itseni yleensä minua älykkäämpien seurasta.
Toisaalta pelkäämme keskusteluissa sitä, ettemme pysty tarjoamaan sitä mitä meiltä odotetaan.
Toisen puhuessa mietimme jo omaa puheenvuoroamme. Joskus, koska meillä on jo pakottava tarve päästä ääneen. Joskus, koska emme tiedä yhtään mitä sanoa.
Hiljaisuudet ovat pelottavia, koska niissä eksymme helposti miettimään itseämme. Pari vuotta sitten Yle kysyi tutkijoilta miksi hissimatkat ventovieraiden kanssa ovat meistä niin stressaavia.
– Mieli ryhtyy kehittelemään kaikennäköisiä ajatuksia, jotka eivät välttämättä pidä paikkansa. Kuten: mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, hyväksyvätkö he minut tai näkyykö se muille, että minua ahdistaa tai jännittää nyt, kliinisen psykologian ja psykoterapian professori Raimo Lappalainen selitti.
Ehkä kyse onkin itsevarmuudesta. Siitä, määrittelemmekö oman arvomme sen mukaan, mitä ajattelemme muiden ajattelevan.
Löydän itseni yleensä minua älykkäämpien seurasta. Silloin ajattelen, että he pitävät minua tyhmänä, ja haluaisin ylikompensoida sanomalla jotain tosi älykästä. Se johtaa melkein aina jäätymiseen, punaisiin poskiin ja morkkikseen.
Minulla on ystävä, jonka kanssa keskusteleminen oli aluksi piinaavaa, koska hän odotti puheenvuoroni jälkeen pitkään ennen kuin avasi suunsa. Hädissäni aloin tilkitä näitä välejä hölinällä, joka vain vesitti aiemmin sanomaani.
Ajan myötä tajusin, että juuri noiden taukojen vuoksi hän tarjosi aina parhaat neuvot ja ajatukset.
Annamme koneille aikaa prosessoida. Miksi emme ihmisillekin?
Asiantuntijat sanovat (siirryt toiseen palveluun), että joskus kannattaa olla hiljaa. Hiljaisuus voi auttaa meitä kuuntelemaan, jolloin sanomamme on painavampaa ja arvokkaampaa. Parhaat keskustelut ovat joskus sellaisia, joissa puhkutaan toisen päälle, ja joskus sellaisia, joissa välit ovat virkkeitä pidemmät.
Hiljaisuutta ei siis tarvitse pelätä. Ja ehkä sitä sietämällä keksit seuraavalla kerralla jotain, mitä oikeasti haluat sanoa.
Ja jos et keksi, voit ainakin minun puolestani olla hiljaa.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittajalla on vyöllään enemmän cocktail-tilaisuuksia kuin niissä käytyjä hyviä keskusteluja.
Aiheesta voi keskustella 1.10. klo 23:00 asti.
