Vuonna 1953 kadonneesta ja surmatusta Kyllikki Saaresta on kirjoitettu kaksi näytelmää, tehty kaksi dokumenttia ja kaksi elokuvaa. Tapaus on innoittanut useita lauluntekijöitä, ja kolme drinkkiä kantaa Kyllikki Saaren nimeä. Internet on yli 60 vuotta suohaudan avaamisen jälkeen täynnä keskusteluja ja spekulaatioita tappajasta, jota ei koskaan saatu kiinni.
Kirjoja Suomen kenties kuuluisimmasta kuolemasta on kirjoitettu ainakin viisi. Keskiviikkona julkaistiin yksi lisää. Teos on nimeltään Kuuluisan kuoleman varjo, ja sen on kirjoittanut Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.
Saarelta on kirjoitusprosessin aikana udeltu pääsääntöisesti kahta asiaa, ja molempiin vastaus on kieltävä. Ei, hän ei sukunimestään huolimatta ole sukua kirjansa kohteelle. Ja ei, hän ei varsinaisesti ole kiinnostunut Kyllikki Saaresta. “Minulla ei ole emotionaalista suhdetta murhaan, kiinnostusta käydä murhapaikalla tai halua osallistua murhaajaa koskevaan nettikeskusteluun”, Saari naulaa heti kirjansa johdannossa.
Sosiologille kuuluisa surma tarjoaa salapoliisileikin sijaan pikemminkin erityisen arkiston, jonka kautta kurkistaa 1950-luvun Suomeen. Perinpohjaisesti tutkittu tapaus on jättänyt jälkeensä valtavan määrän dokumentteja.
– Poliisin tutkintalinjojen ohessa syntyi lastuja: tallessa on kaikenlaista tarinaa, kertomusta ja uninäkyä. Tässä on poikkeuksellinen mahdollisuus tutkia yhteisöä ja yhteiskuntaa voimakkaan shokin aiheuttaneen ilmiön kautta, Juho Saari sanoo.
Toiset murhat jäivät Kyllikin varjoon
Kyllikki Saaren kuolemasta on vuosien mittaan kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta väkivallanteosta Suomessa. Eikö kansa muista ilman uusia kirjojakin, mitä Isojoella tapahtui? Muistaa, ja juuri sitä Juho Saari haluaa kirjassaan tutkia. Jostain syystä juuri tämä surma on osa kollektiivista tarinaamme samalla kun moni vastaava tapaus on unohtunut.
17-vuotias Kyllikki Saari katosi toukokuisena iltana vuonna 1953. Hänen polkupyöränsä löytyi suonsilmäkkeestä heinäkuussa ja ruumis lopulta suohaudasta saman vuoden lokakuussa. Massiivisia etsintöjä seurasivat massiiviset hautajaiset. Koko maan katseet kohdistuivat pitkäksi aikaa pieneen eteläpohjalaiseen kylään, ja siellä varttuneesta tavallisesta nuoresta naisesta tuli yhtäkkiä ikäluokkansa kuuluisin suomalainen.
Kyllikki Saaren tarina oli alusta saakka erityinen. Hänen katoamiskesänään Suomessa löydettiin toinenkin henkirikoksen uhri suohon haudattuna, mutta alkoholisoituneen kulkumiehen kohtalo ei jäänyt otsikoihin eikä mieliin. Vain kaksi vuotta myöhemmin Kemissä surmattiin 20-vuotias nainen, joka Kyllikki Saaren tapaan oli tulossa illalla kotiin ja kohtasi tappajan erottuaan ystävästään hetkeä aiemmin. Tämäkin tapaus on yhä selvittämättä, mutta silti suomalaiset eivät muista Elli Maria Immoa.
Kyllikki Saaren kohtalo puolestaan tarttui koko kansan muistiin heti. Juho Saari uskoo, että tarinan raamit ovat muistamisen kannalta aivan erityislaatuisesti kohdillaan.
– Kaiken taustana on kyläyhteisö, joka ahdistui, pelkäsi, vihasi ja oli utelias. Lisäksi tähän tapaukseen kuuluvat voimakkaat symboliset vastakkainasettelut: Kyllikki Saari roolitettiin uskonnolliseksi, ahkeraksi, siveelliseksi ja urheilulliseksi nuoreksi naiseksi, joka sitten kohtasi kammottavan kuoleman ja joka haudattin suohon kenties tukehtumaan. Kontrasti jää mieleen.
Kyllikki Saaren kuolema on myös klassinen tarina nuoresta naisesta, joka menee metsään ja katoaa. Kunnon jännityskertomuksen tapaan katoamista seuraavat suuret etsinnät, joiden aikana kuljetaan talosta taloon ja epäillään niin oman yhteisön väkeä kuin viranomaisia. Toisin kuin dekkareissa Kyllikki Saaren tarinassa ei kuitenkaan löydetä tappajaa eikä näin ollen saada moraalista opetusta. Juuri tätä aukkoa kirjailijat ja muut taiteilijat ovat sittemmin täyttäneet.
Unennäkijöitä ja ilmiantajia
Kyllikki Saari katosi ja surmattiin vuosikymmenellä, jolla suomalaisten oli mahdollista saada tietoa sujuvammin kuin koskaan ennen. Lehdistö oli kasvattanut levikkiään ja ihmisillä oli varaa irtonumeroihin.
Kadonneen etsinnät Isojoella olivat viisi kuukautta koko Suomessa eniten esillä ollut uutinen ja sitä kautta ihmisten arkikeskusteluissa läsnä päivittäin. Tämä aiheutti ennennäkemättömän ja nykynäkökulmasta hyvin erikoisen tarpeen osallistua viranomaistutkintaan.
Poliisi alkoi saada paitsi valheellisia tunnustuksia myös ilmiantoja. Paikalliset ihmiset raportoivat toistensa liikkeistä, ja rikolliset ilmiantoivat kiusantekomielessä poliiseja.
– Viranomaisille vinkattiin miehestä joka vaikutti “pelottavalta” tai erään epäillyn puolisosta, joka oli “näyttänyt omituista naamaa”. Junassa mies oli istunut väärin tai katsonut liian pisteliäästi. Jollakulla oli kello, joka näytti Kyllikki Saaren kellolta tai virsikirja, joka olisi saattanut kuulua kadonneelle, Juho Saari kuvailee.
Oma lukunsa olivat uninäyt. Suomalaiset alkoivat yhtenä rintamana nähdä unia Kyllikki Saaresta ja kertoa niistä viranomaisille. Raportoitujen unien määrää lisäsi se, että yleinen suhtautuminen enneuniin oli myönteinen ja muun muassa Kyllikki Saaren vanhemmat uskoivat uninäkyihin. Poliisi myös kehotti useissa radiohaastatteluissa toimittamaan pienimmänkin vinkin, joten kansalaiset antoivat vähäistäkin apuaan auliisti.
Kyllikki Saaren tapauksen arkistoihin onkin tallennettu valtava määrä suomalaisten alitajunnan tuotoksia vuodelta 1953. Etsintöjen aikana nähdyissä unissa ruumis on useimmiten piilotettu metsään, talon rakenteisin tai maatilan virtsakaivoon. Monissa unissa surmaajina nähtiin mieskaksikko, joka kuvattiin vastakohtien kautta: pitkä ja lyhyt, lihava ja laiha.
– Joitakin univihjeitä, joissa mainittiin nimiä, tutkittiin. Suurimmassa osassa kuitenkin lukee, ettei vinkki “anna aihetta”. Eniten nämä unet kertovat suomalaisen yhteiskunnan tavasta reagoida tapahtumaan, johon liittyy näin paljon tunnetta, Juho Saari sanoo.
Uninäkyjen rinnalla Kyllikki Saaren tutkintapöytäkirjoissa mainitaan selvänäkijät, joiden tehtävänä oli saada yhteys kuolleeseen Kyllikkiin.
– Vielä 50-luvulla jopa uskonnolliset yhteisöt suhtautuivat selvänäkemiseen myönteisesti. Poliisikin otti yhteyttä erääseen selvänäkijään, ja Kyllikki Saaren perhe palkkasi oman näkijänsä.
Hautajaisista koko kansan suurtapahtuma
Samalla kun muu Suomi näki näkyjä ja osti lehtien irtonumeroita, kyläyhteisö Isojoella ahdistui entisestään. Järjestettiin kansankokouksia, joissa organisoitiin etsintöjä ja toisaalta haluttiin vahvasti ohjata tutkintaa kohti yhteisön ulkopuolisia tekijöitä. Viranomaiset kävivät paikkakunnan jokaisessa talossa kysymässä, missä olit katoamisiltana.
Kun Kyllikki Saari lopulta lokakuussa löytyi suohaudastaan, hänen tarinansa ihmisyksilönä päättyi. Ilmiön nimeltä Kyllikki Saari kaari alkoi kuitenkin vasta piirtyä. Hautajaiset eivät olleet tavalliseen tapaan pääte- vaan alkupiste.
1950-luvulla Suomessa järjestettiin neljät suuret hautajaiset. Saattajamäärän ja näkyvyyden osalta Kyllikki Saaren hautajaiset olivat samaa mittakaavaa Mannerheimin, Paasikiven ja Sibeliuksen hautajaisten kanssa. Väkeä oli paikan päälläkin viisinumeroinen määrä, ja radion välityksellä Kyllikki Saaren viimeistä matkaa seurasivat kymmenet tuhannet suomalaiset.
Jokainen tiedotusväline oli lähettänyt reportterinsa Isojoelle, paikalla oli kolme elokuvakameraa ja Yleisradiossa esitettiin myöhemmin samana päivänä erikoisohjelma hautajaisista.
– Sinä päivänä Kyllikki Saari tavallaan nousi kuolleista suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Hän irtosi niistä ryhmistä, joihin oli kiinnittynyt ja muuttui kansalliseksi ilmiöksi, Juho Saari muotoilee.
Yritteliäisyys kukoisti hautajaisten aikaan
Hautajaispäivänä pienessä pohjalaiskylässä oli kirjaimellisesti ahdasta, mutta myös yritteliäisyys kukoisti: kaikki lähiseudun kuorma-autot oli valjastettu kuljettamaan tuhansia uteliaita turisteja kirkolta suohaudalle, ja hautajaisvieraat piti myös syöttää. Juho Saari jää pohtimaan markkinahumua ja mediahuomiota. Oliko kyse tragedian välittömästä kaupallistamisesta?
– Ehkä kaikki kertoo enemmänkin yhteiskunnan tilasta. 1950-luvulla Suomi oli monella tapaa sodasta noussut maa. Yhteiskunta oli kohtuullisen vakaa, idän uhka oli oleellisesti vähentynyt ja komissio poistunut, tulevaan katsottiin iloisena, oltiin saatu Miss Universum ja olympialaiset. Ja sitten tapahtuu jotakin tällaista.
Hautajaisiin tuli myös poliittinen sävy. Kansalla oli vielä syksyllä tuoreessa muistissa pääsiäisenä tapahtunut Soson neloismurha, jonka tuomiot oli annettu viikko Kyllikki Saaren katoamisen jälkeen.
– Suomessa oli vuonna 1953 vahvaa tahtoa palauttaa kuolemanrangaistus. Kyllikki Saaren hautajaisista tuli tälle keskustelulle yksi tärkeä alusta, Juho Saari sanoo.
Toimittajat yöpyvät suohaudalla
Isojoella ei ole tehty laajempaa historiankirjoitusta, mutta paikkakunnalla on sittemmin toimitettu pieni historiikki. Siinä Kyllikki Saaren tapausta käsitellään parin kappaleen verran.
– Kuvaavaa on, että paikallisesta maatalousnäyttelystä kirjoitetaan pitemmin. Tämä kertoo hyvin siitä, ettei Kyllikki Saaren kohtalo edelleenkään ole selvä.
Vaikka paikalliset ehkä mieluiten vaikenisivatkin tapahtuneesta, Kyllikki Saaren tarina ei ole sittemmin yhdelläkään vuosikymmenellä jäänyt nostamatta uudelleen esiin. Erityisesti 70- ja 80-luvuilla rikos- ja skandaalilehdet toivat mukanaan uudenlaisen tavan käsitellä tragediaa.
– Kyllikki Saaren kotona kävi toimittajia, eivätkä vanhemmat varmaankaan aina olleet ihan selvillä, millaiselle julkaisulle haastattelun antoivat, Juho Saari epäilee.
Julkisuuteen nousi myös toistuvasti tutkintalinjoja, jotka poliisi oli jo sulkenut. Juttuihin keksittiin loputtomasti uusia tulokulmia.
– Esimerkiksi Ratto-lehti vei 70-luvulla toimittajan ja valokuvaajan yöpymään suohaudalle, että juttuun tulisi särmää. Ja aina kun saatiin ääneen poliisi tai asiantuntija, juttu tehtiin. Kyllikki Saareen liittyy paljon asiantuntijoita sekä lainausmerkkien kanssa että ilman, Juho Saari hymähtää.
Esitutkinta-aineisto ei lepää rauhassa
Nykyään Kyllikki Saaren muistoa pitävät elossa verkkokeskustelut sekä suuri joukko ihmisiä, joita Juho Saari kutsuu Kyllikki-veteraaneiksi.
– Suomessa on intohimoisesti Kyllikin kuolemasta kiinnostuneita ihmisiä.
Ei siis ihme, että kun surmatapauksen esitutkinta-aineisto vuonna 2018 tuli luvalla tutkittavaksi, se on ollut jatkuvasti jollakulla työn alla. Luvan saamiseen vaaditaan tosin perusteltu syy.
Ensimmäisenä aineiston perkasi Helsingin Sanomat ja heti samana kesänä Ilta-Sanomat julkaisi moniosaisen juttusarjan aiheesta. Tälläkään hetkellä aineisto ei lepää rauhassa, koska Juho Saaren jälkeen se matkasi välittömästi seuraavan varaajan tutkittavaksi.
Nyt Saari istuu työpaikallaan Tampereen yliopistolla ja kuvailee ympäripyöreästi arkistojen sisältöä. Kaikesta, mitä tutkinta-aineistossa näkee, ei saa kirjoittaa. Kirjan käsikirjoitus kulki kustantajan lisäksi myös KRP:n edustajien käsien kautta.
Henkilöstä ilmiöksi
Osa tapauksen brutaaleistakin yksityiskohdista on kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ollut kaikkien tiedossa. Sellainen on esimerkiksi Suomen ehkä kuuluisin puunkappale: männynnäre, jonka joku iski Kyllikin suohaudan merkiksi ja samalla hänen vatsansa läpi. Keskustelemme vastenmielisestä tapahtumasta ilmeenkään värähtämättä, ja Juho Saarella on sille selitys.
– Surmattu ihminen on muuttunut yksityisestä Kyllikki Saaresta yleiseksi Kyllikki Saareksi. Henkilö on kadonnut ja jäänyt leijumaan asiaksi keskuuteemme.
Kyllikki Saaren tapaus tuotti suomalaisille kollektiivisen tunteen, joka kantoi hyvin pitkälle. Sen jälkeen olemme toistuvasti ylläpitäneet tätä tunnetta lehdistön, muistomerkkien ja nettikeskustelujen myötä, Juho Saari pohtii.
Tapahtuman merkitystä ei hänen mukaansa tule liioitella, mutta on kuvaavaa, että olemme vielä vuonna 2020 istuneet perkaamassa tapahtunutta jo puolitoista tuntia.
Tutkijaa kiinnostavat tapahtumaketjut ja asioiden seuraukset. Kuolemanrangaistuksen palauttamiseen Kyllikki Saaren surman nostattama tunnekuohu ei riittänyt, mutta esimerkiksi lehtien irtonumerojournalismiin sillä on saattanut olla oma vaikutuksensa. Ennen kaikkea Kyllikki Saaren kohtalo on kuitenkin osa yhteistä tarinaamme.
– Kun juttelin kirjani aiheesta ihmisten kanssa, minulle kerrottiin esimerkiksi, että 50-luvulla nuoria tyttöjä ohjattiin tulemaan kotiin ajoissa “ettei käy niin kuin Kyllikki Saarelle”, Juho Saari muistelee.
Kuuluisa ratkaisematon henkirikos jäänee kiveksi suomalaisten kollektiiviseen kenkään. Ruotsalaisilla on Palme, ja meidän tarinaamme kuuluu, että Kyllikki Saaren surmaaja liikkui kerran keskuudessamme.
Erona tapauksesta aiemmin kirjoittaneisiin kirjailijoihin Juho Saari ei halua osoittaa tätä kulkijaa sormellaan. Esitutkinta-arkistojen parissa vietetyn valtavan tuntimäärän jälkeen hän sovittelee sanansa tarkasti.
– Toki on niin, että toiset epäillyt ovat vain yhden alibin varassa kun toisilla on laajempia. Ja toiset saattavat olla todennäköisempiä tekijöitä kuin toiset. En silti pohdiskele nimeä, sillä se olisi ollut tuomioistuimen tehtävä. Minun osaltani tapaus on tämän kirjan myötä loppuun käsitelty.