Koronakriisi toi entistä näkyvämmäksi sen, ettei hyvinvointivaltiomme huolehdikaan kaikista, kun ruoka-avun tarvitsijoiden määrä kasvoi nopeasti epidemian edetessä. Tuhansien ihmisten ruuan saanti jäi riippumaan vapaaehtoisten työstä.
Kriisi kosketti erilaisissa asemissa olevia ihmisiä: lapsiperheitä, yrittäjiä, opiskelijoita, lomautettuja ja irtisanottuja. Avunsaajien määrän räjähdysmäinen kasvu osoitti sen, kuinka melkein kuka vain voi joutua turvautumaan ruoka-apuun.
Ruoka-apu on ollut osa suomalaista yhteiskuntaa kolme vuosikymmentä. Köyhyyttä on tänä aikana tutkittu paljon, ja tutkijoilla on samanmielinen näkemys siitä, miten huono-osaisuutta voitaisiin vähentää: päättäjien tulisi nostaa perusturvaetuuksien tasoa, koska niistä saatavat tulot eivät monella riitä elämiseen.
Lisäksi järjestelmää pitäisi tutkijoiden mielestä yksinkertaistaa. Nyt erilaiset tuet ovat kuin viidakko, ja tuhannet ihmiset eivät edes osaa hakea heille tarkoitettua etuutta.
Paineita muutokselle on, sillä toiminnan nojaaminen hävikkiruokaan tekee avun saannista epävarman.
Perusturva ei riitä elämiseen
Ruoka-avun pirstaleisuudesta kertoo se, ettei kukaan tarkasti tiedä, kuinka moni tarvitsee ruoka-apua tai kuinka moni taho tarjoaa apua.
Jo pelkissä arvioissa on iso haarukka. Osallistava yhteisö -hankkeen projektipäällikkö Reetta Nick kertoo, että apua saa vuosittain ainakin 100 000–200 000 ihmistä. Ruoka-avun tarjoajia uskotaan olevan yli tuhat.
Ruoka-avulla on pitkät perinteet, kun 1990-luvun lamassa monet järjestöt ja seurakunnat perustivat leipäjonoja.
– Auttajien viesti oli, että me jaamme apua, kun yhteiskunnan turvaverkot ovat alkaneet vuotaa, kertoo Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan lehtori Tuomo Laihiala.
Leipäjonojen oli tarkoitus olla väliaikainen helpotus tilanteeseen, mutta turvaverkkojen aukkoja ei ole paikattu kolme vuosikymmentä myöhemminkään. Moni joutuu hakeutumaan ruoka-apuun, koska yhteiskunnan jakamat etuudet eivät ole riittävät.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) viimeisimmässä arvioinnissa (siirryt toiseen palveluun) perusturvan riittävyydestä todetaan, että monien etuuksien saajien tulotasot eivät riitä kattamaan kohtuullista minimikulutusta. Raportissa todetaan muun muassa, että hieman yli puolet perusturvan varassa elävistä kokee vaikeuksia saada tulot riittämään tavanomaisiin menoihin.
Moni myös eksyy byrokratian sokkeloissa niin, että ei edes hae hänelle kuuluvaa etuutta esimerkiksi mielenterveys- tai päihdeongelmien vuoksi. Moni kaipaisi matalan kynnyksen palveluita luukuilla asioimisen ja kaavakkeiden täyttämisen sijaan.
THL:n tutkimuspäällikön Minna Kivipellon mielestä järjestelmiä ei ole rakennettu käyttäjälähtöisesti. Usein tukijärjestelmiä kehitetään miettimättä, miten erilaiset palvelut toimivat yhdessä.
– Esimerkiksi nyt tehtiin toimeentulotukiuudistus. Ajateltiin, että Kela hoitaa perustoimeentulotuen, kunnat hoitavat ehkäisevän ja täydentävän tuen. Ylhäältä vaan laitettiin konseptit liikkeelle, mutta ei ajateltu, että asiakas joutuu liikkumaan näiden välillä.
Ihmisistä huolehtiminen valuu vapaaehtoisten harteille
Suomessa lukuisat seurakunnat, yhdistykset ja järjestöt pyörittävät ruoka-aputoimintaa. Ihmisten perustoimeentulo kuuluu kuitenkin julkisille palveluille.
THL:n Minna Kivipelto näkee suurena ongelmana sen, että lain asettamia velvollisuuksia on valunut epävirallisesti kolmannelle sektorille.
– Perustuslain mukaan julkisen vallan kuuluu huolehtia siitä, ettei ihmisen perustoimeentulo romahda. Siksi kunnat eivät voi virallisesti siirtää vastuutaan esimerkiksi seurakunnille tai vapaaehtoistoimijoille.
Kuitenkin useiden ihmisten viimeinen turvaverkko on laista huolimatta vapaaehtoisten apu. Kivipelto uskoo, etteivät kunnat selviäisi ilman kolmatta sektoria.
Vapaaehtoisesti järjestetty ruoka-apu on näyttänyt kyntensä kriisin keskellä. Toiminnan jatkumisessa nykyisen kaltaisena on kuitenkin perustuslakiakin suurempia ongelmia: ruokaa ja vapaaehtoisia ei riitä kaikkialle.
Ruoka-avun nojaaminen hävikkiruokaan uhkaa toiminnan jatkamista
Kaupoista, ravintoloista ja tukuista jää yhteensä valtavia määriä ruokaa myymättä. Elintarvikkeesta tulee hävikkiruokaa vaikka ostajille kelpaamattoman ulkonäkönsä, menneen parasta ennen -päiväyksen tai sulamaan päässeen pakasteen vuoksi.
Yritykset ja ruoka-apua jakavat tahot ovat kehittäneet symbioosin, jossa miljoonat kilot hävikkiruokaa matkaa yrityksiltä ruoka-aputoimijoiden kautta vähävaraisille. Yritykset saavat näin vähennettyä jätemaksuja ja toki myös hyvän mielen.
Ruoka-avusta noin 90 prosenttia nojaa ruokahävikkinä saatavaan ruokaan, kertoo Osallistava yhteisö -hankkeen projektipäällikkö Nick.
Auttajat eivät ikinä tiedä, mitä he saavat ja kuinka paljon. Jos yrityksen kuljetusauto menee rikki, on avun saajille luvassa satoja pakastepullia. Tukusta tulevat pakkaukset ovat isoja, joten apua hakevat voivat saada vaikka jugurttia viiden kilon purkeissa.
Usein kaupoista jää annettavaksi nahistuneita hedelmiä ja vihanneksia. Leipää jää yleensä aina, sillä se on syötävää parasta ennen päiväyksen jälkeenkin.
Lihatuotteet, maitotuotteet ja einekset ovat ruoka-avussa kortilla. Kaupoille lahjoittaminen on vasta viimeinen vaihtoehto. Punaiset alennustarrat ovat olleet tehokas tapa vähentää kauppojen ruokahävikkiä.
Kun korona-aikana ruoka-apua tarvitsi aikaisempaa useampi, ruokaa ei riittänytkään kaikille.
Ruoka-avun saajat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa. Pohjoisessa ja maaseudulla avun saaminen voi olla vaikeampaa kuin isoissa kaupungeissa, joissa on useampia toimijoita ja hävikkiruokaa lahjoittavia yrityksiä. Tukut ja monet elintarvikeyritykset ovat keskittyneet kehätie kolmen tuntumaan.
Koronakriisin alkaessa vapaaehtoiset joutuivat liian koville. Moni auttaja oli jopa vaarassa uupua auttaessaan kasvanutta avuntarvitsijoiden määrää. Moni vapaaehtoisista kuuluu lisäksi riskiryhmään, mikä on tuonut entisestään haasteita avun järjestämiseen.
Ihmisten toimeentulo on poliittinen päätös
Tutkijat uskovat, että erityisesti päättäjillä olisi valta vähentää köyhyyttä Suomessa.
Helsingin yliopiston Tuomo Laihiala arvioi, että poliitikkoja kiinnostaa köyhyystilanne, mutta heidän mielipiteitään jakaa se, ketä täytyisi auttaa. Lopputuloksena politiikassa syntyy kompromissi, jonka vuoksi köyhyyden lopettaminen Suomesta ei tapahdu yhdellä harppauksella.
Laihialan mielestä päättäjien on toisaalta helppo sulkea silmänsä, koska ruoka-avusta ei ole paljon tietoa.
– Tähän liittyy paljon epävarmuutta. Mutta tiedämme, että ruoka-apuun turvautuu niin valtava joukko suomalaisia pitkäaikaisesti, että voimme puhua rakenteellisesta köyhyysongelmasta.
THL:n tutkimuspäällikkö Kivipelto kertoo, että tutkijat tuottavat paljon tietoa köyhyydestä, mutta tieto pirstaloituu eri paikkoihin.
Ongelma ei ole kuitenkaan lopulta tiedon puute vaan se, mitä poliitikot pitävät tärkeänä: halutaanko yhteiskunnan varoja laittaa enemmän etuuksien nostamiseen vai johonkin muuhun?
– Kun koronakriisi alkoi, yritysten tukemiseen kyllä löytyi heti rahaa. Ruoka-apuun ei ole tarvetta, jos järjestelmät ovat kunnossa.
Juttua varten on haastateltu lisäksi Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Juha-Matti Katajajuurta, SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n erityisasiantuntija Anna Järvistä, SOK:n suunnittelujohtaja Mika Lyytikäistä sekä Operaatio Avoin Ovi -yhdistyksen vastuuhenkilöitä.
Voit keskustella aiheesta tiistaihin kello 23:een asti.