Tyhjyys. Se oli päällimmäisin tunne, joka Katja Volkovan mielen valtasi.
Takana oli raskas vuosi. Muut ikätoverit olivat ottaneet kaiken ilon irti ensimmäisestä vuodestaan täysi-ikäisenä ja valmistautuivat ylioppilaskirjoituksiin. Volkova ei valmistautunut. Hän oli keskeyttänyt opintonsa Mäkelänrinteen urheilulukiossa keskittyäkseen täysillä tavoitteeseensa: Rion olympialaisiin.
Helsingistä ei ollut löytynyt rytmiselle voimistelijalle sopivaa harjoitusalustaa, joten hän oli pakannut tavaransa ja muuttanut Lohjalle, Kisakallion urheiluopistoon. Koti oli reilun 60 kilometrin päässä. Siellä hän oli elänyt jo lähes vuoden eristyksissä ystävistä ja perheestään.
Päivät toistivat toisiaan: ruokaa, harjoitusta ja lepoa. Harjoituksia oli kokonaisen työpäivän verran, yhteensä kahdeksan tuntia päivässä. Moni harjoitus oli raskas – ne vaativat sekä kropalta että mieleltä paljon. Siksi vapaa-ajallaan Volkova lepäili, selaili puhelintaan ja valmistautui seuraavaan treeniin.
– Minulla ei ollut mitään muuta kuin voimistelu. En olisi kuitenkaan halunnutkaan mitään muuta, sillä tavoite oli niin selkeä ja tiesin, että se saavutetaan vain tällä tavalla, Volkova muistelee nyt silloista elämäänsä.
Nuorempana ei ehkä ihan ymmärrä, että urheilupsykologi ei tarkoita, että jotain olisi pielessä. Hänen tehtävänään on auttaa.
Katja Volkova
Rytminen voimistelu on rankka laji. On hallittava liikkuvuus, koordinaatio ja rytmitaju. Tuomarit arvostelevat vaikeutta, eli esimerkiksi tanssiaskelsarjoja ja heittoja, sekä itse suoritusta, eli musiikin ja koreografian taiteellisuutta ja suoritusten puhtautta. Voimisteluliiton mukaan rytminen voimistelu vaatiikin psyykkistä vahvuutta.
Volkovakin hyödynsi urheilupsykologin palveluita. Niitä hän oli käyttänyt vuodesta 2014 lähtien, epäonnistuneiden MM-kisojen jälkeen. Volkovasta tuntui silloin, että hän oli pettänyt koko valmennustiimin. Vaikka muut ympärillä olivat tehneet hyvää työtä, oli Volkova juuri se, joka ei kyennyt onnistumaan.
Idea urheilupsykologista oli pitkäaikaisen valmentajan, Larisa Gryadunovan.
– Larisa otti asian puheeksi, että ehkä me tarvitsemme nyt apua. Urheilijana minusta tuntui aluksi, ettei minulla ole mitään ongelmaa. Nuorempana ei ehkä ihan ymmärrä, että urheilupsykologi ei tarkoita, että jotain olisi pielessä. Hänen tehtävänään on auttaa.
Gryadunova löysi Volkovalle sopivat urheilupsykologit, eläkkeellä olevan jyväskyläläispariskunnan Juri Haninin ja hänen vaimonsa. Heidän kanssaan Volkova oli tekemisissä lähes viikottain. Voimistelijan vanhemmat maksoivat tyttärensä hoidon.
– Pystyin ihan milloin vain tarvittaessa soittamaan, Volkova sanoo.
Urheilupsykologiensa kanssa hän kävi suoritustaan läpi jokaista yksityiskohtaa myöten.
– Kävimme läpi jokaisen ajatuksen, joka minun pitää ajatella suoritusten aikana. Minun suorituksestani 80 prosenttia oli henkistä ja 20 prosenttia sitä, että keho oli kunnossa. Isoissa kisoissa olin yleensä aina keholtani huippukunnossa, mutta mieli ei ollut aina mukana.
Vuotta ennen Rioa Volkova sai avukseen myös Olympiakomitean urheilupsykologin Hannaleena Ronkaisen. Hänen kanssaan Volkova kävi enemmän läpi koulun ja urheilun yhdistämistä.
Painontarkkailua ja pilkuntarkkaa työtä
Kansainvälisten tutkimusten mukaan syömishäiriöt ovat esteettisissä lajeissa muita lajeja yleisempiä. Vuonna 2002 julkaistussa australialaistutkimuksessa 15 prosenttia esteettisten lajien edustajista sairasti anoreksiaa tai bulimiaa. Vuonna 2013 julkaistussa artikkelissa saksalaistutkijat arvioivat, että esteettisten lajien ja kestävyysjuoksun naisurheilijoista jopa 60 prosenttia kärsi syömishäiriöstä. Eniten syömishäiriöitä havaittiin voimistelussa ja taitoluistelussa.
Rytmisessä voimistelussa tarkkaillaan jatkuvasti painoa. Niin teki myös Volkova. Ennen olympialaisia hän punnitsi itsensä joka päivä ja jos painoa oli tullut puoli kiloa lisää, harjoitteli Volkova nilkkapainojen kanssa.
– En koskaan ajatellut, että minua punnitaan sen takia, miltä näytän. Tiesin tasan tarkkaan, että jos paino nousee puoli kiloa, piruetit eivät onnistu. Se oli todella selkeää. Minulla oli helpompaa, jos paino pysyi sovitussa. Sillä jaksoin hyvin, ja se oli valmennustiimin puolesta hyvä. Ymmärsin, että paino oli urheilusuorituksen kannalta tärkeää.
Volkova sanoo, ettei osaa eritellä, millainen laji rytminen voimistelu on mielelle. Hän puhuu mieluummin huippu-urheilun ja harrasteurheilun eroista. Huippu-urheilijan arki on toisinaan raskasta. On opittava sietämään epäonnistumisia ja venymään parhaimmilleen vaikeinakin hetkinä.
Keväällä 2016 Katja Volkova varmisti olympiapaikkansa Rioon reilut kolme kuukautta ennen kesäolympialaisten alkamista. Se oli Suomelle ensimmäinen rytmisen voimistelun paikka kuuteentoista vuoteen.
Volkova iloitsi. Tästä hän oli haaveillut pienestä tytöstä lähtien. Jo paikka itsessään oli saavutus, mutta vielä oli paljon tehtävää.
Toiset päivät olivat vaikeampia kuin toiset. Herääminen oli vaikeaa, eikä raskas harjoittelu aina huvittanut. Volkova soitteli päivittäin perheelleen ja piti ystäviinsä yhteyttä lähinnä sosiaalisen median välityksellä.
Volkova kertoi tuntemuksistaan myös pitkäaikaiselle valmentajalleen. Yhdessä he miettivät, voisiko harjoitusta huonoina päivinä keventää.
– Välillä sovimme, että urheilijan pitää kuitenkin myös vaikeina päivinä tehdä se maksimitreeni.
Tukea Volkova sai juuri perheeltään ja ystäviltään. Noin kuukautta ennen olympiakoitosta Larisa-valmentaja ilmoitti, että puhelin on suljettava kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa.
Volkovasta päätös tuntuu epäreilulta, sillä puhelin oli hänen ainoa linkkinsä ulkomaailmaan.
– Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että valmentaja yritti suojella minua kaikelta ylimääräiseltä.
Saman vuoden elokuussa koitti pitkään odotettu hetki. Neliottelun neljä suoritusta kestivät kukin puolitoista minuuttia. Elokuisena perjantai-iltana kaikki oli hetkessä ohi, ja Volkova oli väsynyt.
Hän oli onnistunut suomalaisnäkökulmasta katsottuna loistavasti, vaikka finaalipaikasta jäikin. Volkova voimisteli sijalle 21. Tulos on kautta historian paras suomalaistulos rytmisessä voimistelussa.
Suoritusta seurasi itku ja ilo. Kaikki se vuosien työ. Volkova laskee voimistelleensa uransa aikana 20 000 tuntia.
Onnellisuus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Volkova matkusti kotiin ja jäi lääkärin määräyksestä sairauslomalle. Kun harjoitukset eivät enää täyttäneet päiviä, oli aikaa miettiä.
– Olo oli todella tyhjä. En tiennyt, kuka olen tai mitä teen. Pudotus oli aika iso. Kuplasta astuminen on ihan varmasti jokaiselle urheilijalle todella vaikeaa.
En tiennyt, mitä tehdä tai mitä opiskella. Hyvä kun sain lukion loppuun. Ajatukset siitä, kuka olen ja mitä tulevaisuudessa teen, oli täysi nolla. Urheilijana näkee edessään vain ne olympiarenkaat. Ei silloin mieti, kuka on isona, Volkova selittää.
Katja Volkova
Olympialaisten jälkeen Volkova vietti aikaa ystävien ja perheen kanssa. Teki asioita, joista nautti, mutta joita hän ei ollut voinut tehdä pitkiin aikoihin.
Kun tuli aika palata jälleen harjoituksiin, alkoi tuolloin 19-vuotias Volkova epäröidä. Hän mietti, pystyisikö enää parhaimpaansa. Harjoitusolosuhteet olivat Helsingissä edelleen huonot. Tavoite olympialaisista oli saavutettu, ja nyt pitäisi asettaa uusia. Urheilijana hän haluaisi olla jatkuvasti parempi, mutta jo ennen olympialaisia kaikki oli tehty niin hyvin kuin mahdollista.
Seuraaviin, Tokiossa pidettäviin, olympialaisiin oli syksyllä 2016 vielä neljä vuotta aikaa, mikä tarkoitti, että Volkova olisi ollut silloin neljä vuotta vanhempi.
Voimistelusta ei ammattia
Rytmisessä voimistelussa urheilijat ovat ylenssä nuoria: Riossa yli puolet osallistujista oli 16-20-vuotiaita. Taloudellinen puoli painoi päätöksessä paljon, sillä Volkova ei saisi rytmisestä voimistelusta itselleen ammattia. Tähän asti hän oli voinut voimistella lähinnä vanhempiensa tuella.
– En voinut 20-vuotiaana enää pohtia, että vanhemmat kustantavat harrastukseni.
Vaikka päätös lopettamisesta oli Volkovan oma, oli lopettamisen jälkeen vaikeaa.
– En tiennyt, mitä tehdä tai mitä opiskella. Hyvä kun sain lukion loppuun. Ajatukset siitä, kuka olen ja mitä tulevaisuudessa teen, oli täysi nolla. Urheilijana näkee edessään vain ne olympiarenkaat. Ei silloin mieti, kuka on isona, Volkova selittää.
Hän ei käynyt urheilupsykologiensa kanssa keskustelua lopettamisesta.
– Ilmoitin vain heille, että lopetan.
Tilanne niillä urheilijoilla on sata kertaa pahempi, jotka eivät koskaan pääse saavuttamaan maksimiaan ja joutuvat lopettamaan urheilemisen loukkaantumiseen. Jos minä voin sanoa, että minulla oli vaikeaa, niin en voi edes kuvitella, kuinka vaikeaa heillä on.
Katja Volkova
Jälkeenpäin Volkova on miettinyt, että tilanteen läpikäyminen ulkopuolisten kanssa olisi voinut helpottaa. Hän muistuttaa kuitenkin lopettaneensa huipulla.
– Tilanne niillä urheilijoilla on sata kertaa pahempi, jotka eivät koskaan pääse saavuttamaan maksimiaan ja joutuvat lopettamaan urheilemisen loukkaantumiseen. Jos minä voin sanoa, että minulla oli vaikeaa, niin en voi edes kuvitella, kuinka vaikeaa heillä on.
Volkovan lopettamisilmoitusta seurasi valtava mediakohu, mutta sen laannuttua entinen huippu-urheilija ei ollutkaan enää kiinnostava. Liitto ja seura pyysivät kyllä entistä tähteä tapahtumiinsa, mutta henkiseen hyvinvointiin Volkova olisi tarvinnut uransa jälkeen enemmän tukea.
Volkova olisi toivonut, että uralla mukana olleet “korkeamman tahon ihmiset” olisivat osoittaneet tukea uran lopettamisen jälkeen.
– Sellaisia ihan perusjuttuja, että mitä seuraavaksi, mitä ajattelit. Vinkkejä siihen, mitä kannattaa jatkaa. Urheilu-uran päätyttyä vaihtuu kuitenkin koko ympäristö. Esimerkiksi ihan peruskuulumisten kysely on tärkeää. Se on tosi pieni juttu, mutta tärkeä.
Maksimi jäi Jonathan Åstrandilta saavuttamatta
Volkova ei ole ainoa, joka kaipasi urheiluväeltä tukea lopettamispäätöksen jälkeen. Myös entisellä pikajuoksijalla Jonathan Åstrandilla on samanlaisia kokemuksia.
– Keskustelin vähän heidän kanssaan, joiden kanssa olin tehnyt töitä päivittäin. Mutta kukaan liitosta tai korkeammalta ei kysynyt kuulumisia, Åstrand kertoo.
Toisin kuin Volkova, Åstrand ei koskaan tuntenut saavuttaneensa urheilijana maksimiaan.
31-vuotias Jonathan Åstrand kyykistyi heinäkuussa 2016 viimeistä kertaa huippu-urheilijana lähtötelineisiin. Miesten 200 metrin juoksu oli sopivasti Kalevan kisojen viimeinen juoksumatka. Kyseisen matkan kolminkertaisella SM-kultamitalistilla oli takanaan liki vuosikymmen huippu-urheilijana. Åstrand oli kilpaillut vuosien aikana niin EM-kisoissa, MM-kisoissa kuin Lontoon kesäolympialaisissa. Etelä-Korean Daegussa Åstrand eteni 200 metrillä MM-välieriin.
Nyt, heinäkuisena sunnuntaina, urheilu-ura kuitenkin päättyisi oululaiselle yleisurheilukentälle.
Edellisestä SM-kultamitalista oli kulunut kolme vuotta. Åstrand oli päättänyt jättää viimeiselle matkalleen kaikkensa. Lähtölaukauksen jälkeen hän juoksi minkä jaloistaan pääsi. Kello pysähtyi aikaan 21,50, ja Åstrandin kohtaloksi jäi tyytyä SM-pronssiin.
– Silloin tuli mitta täyteen. Päätin, että tämä on viimeinen kisani. Moni ei uskonut minua silloin. He vitsailivat, että pian hän jatkaa taas, Åstrand muistelee nyt, neljä vuotta myöhemmin.
Åstrandin tuttavat olivat kuitenkin väärässä.
Pikajuoksija oli kärsinyt läpi uransa pienistä vammoista, mutta viimeisenä vuonna akillesjänne kiusasi liki jokaisissa harjoituksissa. Ennen jokaista harjoitusta hän oli joutunut lämmittelemään kehoaan tunnin, jotta pystyisi ottamaan juoksuaskelia. Seuraavana aamuna kipu oli jälleen kova.
– Aina, kun kropassa tuntui todella hyvältä, tuli joku vamma ja kaikki piti aloittaa alusta. Viikosta toiseen sama kuvio vei motivaatiota.
Myös taloudellinen puoli painoi, sillä Åstrand joutui pärjätäkseen työskentelemään urheilun ohella. Sopivan työn löytäminen ei ollut aina helppoa, sillä myös urheiluun piti pystyä panostamaan sataprosenttisesti. Toisaalta myös työ vei aikaa levolta.
Havahduin, etten tehnyt vapaa-ajalla juuri muuta kuin istuin tietokoneella ja pelasin.
Jonathan Åstrand
Lopulta päätös lopettamisesta syntyi suhteellisen helposti. Taistelun taloustilanteen, vammojen ja kipujen kanssa oli päätyttävä. Tuolloin hän ei vielä tiennyt, minkä kanssa joutuisi kamppailemaan seuraavaksi. Åstrand oli ymmärtämättään kärsinyt jo urheilu-uransa aikana peliriippuvuudesta.
Tietokonepelit veivät mennessään
Vielä urheillessaan Åstrand vietti paljon aikaa harjoitellen ja kisaten, mutta urheilun päättyessä hän täytti tyhjiön sillä, mistä piti: pelaamisella. Tietokoneet – ne olivat aina kiinnostaneet närpiöläislähtöistä pikajuoksijaa.
– Havahduin, etten tehnyt vapaa-ajalla juuri muuta kuin istuin tietokoneella ja pelasin, Åstrand muistelee.
Tietokoneella istuminen ei rajoittunut kuitenkaan pelkästään vapaa-aikaan, sillä Åstrand opiskeli datanomiksi. Näyttöpäätteen äärellä kului lukuisia tunteja päivässä.
– Tietokonepelit olivat helppo tapa paeta todellisuutta. Ei tarvinnut ajatella muuta tai välittää, mitä tapahtuu ympärillä. Voi hypätä toiseen hahmoon, Åstrand avaa.
Entinen juoksija kertoo, että kyse oli eräänlaisesta identiteettikriisistä. Hän oli ennen ollut urheilija, ja sitten kaikki loppui. Urheilun hän lopetti kuin seinään.
– Kun pääsin töistä kotiin, istuin vain tietokoneen ääreen ja olin siinä yön pikkutunneille, melkein seuraavaan aamuun. Sitten sama toistui. Sitä alkoi tajuta, että tämä ei voi olla kovin tervettä. Ensin kokonainen työpäivä tietokoneen äärellä ja sitten toinen työpäivä pelien kanssa, Åstrand kertoo.
Peliriippuvuus ja sitä seurannut masennuksen tunne iskivät uran päättymisen jälkeen voimakkaampana. Lopettamisen jälkeistä aikaa Åstrand kuvailee hankalaksi.
Åstrand ei itse puhu sairauksista, mutta myöntää, että hänellä oli ongelmia. Hän ei hakenut urallaan eikä sen jälkeen ulkopuolista apua. Jälkeenpäin hän on pohtinut, että se olisi voinut olla hyväksi.
Enemmän apua uran aikana ja sen jälkeen
Yle Urheilun selvityksessä ilmeni, että huippu-urheilijoilla oli epätietoisuutta siitä, mistä apua mielen järkyttyä on saatavilla. Liki kaikki urheilijat halusivat Suomeen lisää huippu-urheilijoille räätälöityjä mielenterveyden palveluja. Moni kaipasi myös lopettaville urheilijoille konkreettista tukea. Urheilupsykologien ja henkisten valmentajien ohella hyväksi koettiin esimerkiksi mentorit, omasta lopettamisestaan selvinneet entiset huippu-urheilijat.
Samaa miettii myös Åstrand. Hän toivoo, että urheilijoille olisi tarjolla enemmän tukea uran aikana ja sen päätyttyä.
– Pitäisi olla enemmän tietoa. Sitä ei tiedä, mistä apua etsiä. Voisi olla hyvä, jos apua olisi helpommin saatavilla tai jos edes tietäisi, missä sitä on saatavilla.
Uran lopettamisen jälkeiseen aikaan Åstrand ehdottaa jonkinlaista seurantaa.
– Esimerkiksi joitakin kuukausia lopettamisen jälkeen voisi kysyä, miten menee, mitä puuhaat nykyään. Esimerkiksi liitto voisi kysyä asiaa puolen vuoden jälkeen tai parin kuukauden jälkeen.
Jonathan Åstrandin uran päättymisestä on nyt neljä vuotta aikaa. Hän on 35-vuotias ja voi nykyään hyvin. Hän työskentelee rakennusbisneksen parissa ja elämä hymyilee myös vapaa-ajalla. Hän on löytänyt urheilun ilon uudelleen ja löytänyt jälleen jopa kilparadoille – avovaimon ehdotuksesta.
– Hänestä oli hyvä idea osallistua paikalliseen kisaan ja hän ilmoittikin meidät. Mietin, että ei siinä mitään häviä, Åstrand nauraa.
Kaikki sujui hyvin, ja Åstrand on nähty myös tämän jälkeen kilparadoilla.
– En ole treenannut samalla tavalla, mutta kilpaileminen on taas hauskaa. Ei ole mitään paineita tai pakkoa. Saa vain juosta ja pitää hauskaa. Siitä saa enemmän iloa kuin viimeisenä vuonna, kun kaikki oli vastaan.
Vapaa-ajallaan Åstrand valmentaa paikallista jalkapallojuniorijoukkuetta. Tietokoneella pelaamista hän ei enää kaipaa.
– Juuri nyt en omista yhtään tietokonetta.
Åstrandin tavoin myös Katja Volkova voi nykyään paremmin. Uran lopettamisesta on aikaa nyt neljä vuotta. Nykyään 23-vuotias Volkova opiskelee liiketaloutta sekä urheilun varainhankintaa ja sponsorointia. Oman alansa hän löysi vanhempiensa avustuksella.
Kaikki tuntuu niin pieneltä verrattuna esimerkiksi siihen, mitä tunteita kävin silloin läpi, kun esimerkiksi sain olympiapaikan. Odotan sitä hetkeä, kun joku tunne ylittää sen.
Katja Volkova
Urheilu on yhä vahvasti läsnä Volkovan jokapäiväisessä elämässä. Hän suunnittelee aloittavansa pian valmentajan ammattitutkinnon. Opintojen ohella hän työskentelee Olympiakomiteassa Euroopan nuorten olympiafestivaalien projektissa ja valmentaa nuoria voimistelijoita useampana iltana viikossa. Valmentamista Volkova tosin nauttii niin, ettei kutsu sitä edes työkseen vaan harrastuksekseen.
– Mistään ei saa sellaista adrenaliinia, mitä sain urheilusuorituksesta. Se on 100-prosenttisen varma. Kaikki tuntuu niin pieneltä verrattuna esimerkiksi siihen, mitä tunteita kävin silloin läpi, kun esimerkiksi sain olympiapaikan. Odotan sitä hetkeä, kun joku tunne ylittää sen, Volkova kertoo.
Volkova vakuuttaa kuitenkin, ettei kaipaa enää huippu-urheilua. Hän on selvinnyt myös lopettamisen aiheuttamasta identiteettikriisistä, vaikka aika päätöksen jälkeen oli vaikeaa.
– Vasta nyt neljän vuoden jälkeen voin ihan rehellisesti sanoa, että voin hyvin huippu-urheilu-uran jälkeen, Volkova sanoo.
Lue myös: