Koronan toisen aallon kasvattaessa aallonkorkeuttaan huomaan pelkääväni, että kaikki sosiaalinen elämä siirtyy taas kohta videoyhteyksien varaan. Vielä keväällä tuntui hetken aikaa hohdokkaalta, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Palaverissa, brunssilla tai syntymäpäiväkutsuilla saattoi edustaa kotikalsareissa ja vähän paremmassa yläosassa. Nappasin myös talteen hyödyllisen vinkin: Jos ei muuten jaksa laittautua, niin kannattaa laittaa väriä kulmiin, punaa huuliin ja tsekata, että valaistus imartelee.
Nyt ajatus hyvälle ystävälle järjestettävistä yllätyskutsuista tai psykoterapiatyöstä videon välityksellä tuntuu sydäntä ja hermoja raastavalta. En jaksa enää yhtään sosiaalista tilannetta, jossa en ole varma, kuuleeko kukaan, kiinnostaako ketään tai miten kauan saan tuijottaa paikalleen jäätynyttä naamaa.
Jokin videokontakteissa aidosti puuduttaa. Kyse ei voi olla vain siitä, että jatkuva näytön tuijottelu väsyttää silmiä ja kotitoimistolla muiden perheenjäsenten elämöinti ajoittain häiritsee keskittymistä.
Tavallinen puhelu on vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta vähemmän kuormittava sosiaalinen tilanne kuin videopuhelu.
Arvelen, että videokonktaktit eivät palkitse sosiaalisesti samalla tavalla kuin aidot kohtaamiset. Päätin selvittää hypoteesini paikkaansa pitävyyden ja soittaa ihan tavallisen puhelun vanhalle opiskelukaverilleni Laura Kohonen-Aholle. Hän tutkii työkseen virtuaalista vuorovaikutusta ja on tehnyt aiheesta väitöskirjan.
Heti puhelun alkuun käy ilmi, että tavallinen puhelu on vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta vähemmän kuormittava sosiaalinen tilanne kuin videopuhelu. Kun emme näe keskustelukumppaniamme, sosiaalinen tiedonkäsittelymme sopeutuu tilanteeseen, jossa on parasta luottaa pelkkiin äänivihjeisiin. Videokohtaamisessa mielemme taas kuvittelee olevansa livekohtaamisessa. Moni sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta perustavanlaatuinen asia on kuitenkin pielessä.
Vuorovaikutuksessa sillä, mitä sanotaan, on loppujen lopuksi paljon vähemmän merkitystä kuin sillä, miten sanotaan. Evoluution näkökulmasta keskustelutilanteissa on ollut äärimmäisen hyödyllistä kiinnittää huomiota mikroilmeisiin, eleisiin, äänen painoihin ja kehon asentoon. Näin olemme osanneet suojautua ajoissa uhkaavilta ihmisiltä ja tilanteilta.
Yksi suurimmista videokeskustelun ongelmista liittyy juuri sanattomaan viestintään, Kohonen-Aho kertoo. Kehonkieli, eleet ja ilmeet eivät erotu videokohtaamisissa samalla tavalla kuin luonnollisissa kohtaamisissa, koska näistä kertovat vihjeet tulevat videolla viiveellä tai jäävät kokonaan pois. Monella on esimerkiksi tapana selittää käsillään, mutta käsiä tuodaan harvemmin niin korkealle kehon etupuolelle, että ne näkyisivät videolla.
Katsekontaktilla on tärkeä tehtävä keskustelijoiden välisen intimiteetin luomisessa ja sen avulla varmistetaan kuulijan huomio. Videokohtaamisissa aito katsekontakti ei toteudu, koska harva katsoo suoraan kameraan, vaan hieman sen alapuolelle – eli sinne, missä saattaisimme kohdata keskustelukumppanin katseen. Näemme siis silmät, joilla ei kommunikaation näkökulmasta tee juuri mitään.
Sosiaalista liimaa synnyttävät äännähdykset jäävät uupumaan vuorovaikutuksesta.
Kuunnellessamme pyrimme asettumaan puhujan tasolle ja ilmentämään empatiaa äännähdyksillä, kuten hmm, mmm, joo ja yhym. Suuri osa videokohtaamisiin osallistujista mykistää nöyrästi mikkinsä heti alkuun tai viimeistään kun siitä huomautetaan. Niinpä nämä sosiaalista liimaa synnyttävät äännähdykset jäävät uupumaan vuorovaikutuksesta. Syntyy hämmentävä kokemus yksinpuhelusta.
Hämmennystä voimistaa vielä se, ettemme jaa samaa ympäristöä keskustelukumppanimme kanssa. Luonnollisessa vuorovaikutustilanteessa havainnoimme huomaamatta ympäristön tapahtumia, tulkitsemme, miksi keskustelukumppani välillä kääntyy poispäin tai katsoo muualle. Videolla alkaa tuntua oudolta, jos vastapuoli on kääntynyt meistä poispäin tai katsoo liian pitkään väärään suuntaan. Luonnollinen tilanne on kolmiulotteinen, ruudun välityksellä kolmiulotteisuus kuitenkin katoaa. Jaamme siis toisen kanssa jotain, mikä ei näyttäydy samanlaisena molemmille osapuolille.
Ehkä kaikista kummallisinta videokohtaamisissa on hiljaisuus. Psykoterapeutin työssä olen tottunut siihen, ettei hiljaisuus ole kiusallista, vaan tärkeä osa yhteisen asian äärelle pysähtymistä. Sitä ei tarvitse täyttää puheella, vaan sitä voi kuulostella. Eri päivinä ja eri ihmisten kanssa hiljaisuus kuulostaa erilaiselta. Videolla se on kuitenkin kamalaa! Hiljaisina hetkinä herää epäilys tekniikan kaatumisesta tai toisen livahtamisesta kahvinkeittoon.
Hypoteesini taisi osua oikeaan. Videokohtaamisissa sosiaalinen tiedonkäsittelymme hämmentyy ja menee sekaisin. Se ei ole pikkujuttu, koska mukavat tunteet ja kokemus siitä, että tulee nähdyksi, syntyy useimmiten aidossa yhteydessä toisiin ihmisiin.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on uuden sukupolven psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka haluaa antaa sanat sille, mitä moni kokee, mutta harva ottaa puheeksi.
Aiheesta voi keskustella 19.10. klo 23.00 asti.