Kun reissaaminen on elämäntapa, ei matkojen suunnittelukaan aiheuta stressiä. Ei edes silloin, kun maailmanlaajuinen pandemia sekoittaa alkuperäisen suunnitelman.
36-vuotias Tero Mäkinen sai ajatuksen Suomen reissusta ja kulkemisesta etelästä pohjoiseen noin puolitoista vuotta sitten matkaillessaan Etelä-Amerikassa. Hän oli kokenut matkaaja, mutta kotimaa oli jäänyt vähemmälle huomiolle.
– Olen kolunnut maailmaa vuosia ja heräsi ajatus, että haluan tuntea kotimaani paremmin, Mäkinen kertoo.
Mies halusi kokea kotimaansa rauhallisesti kulkien ja tutkien. Reitin varrella häntä kiinnostivat etenkin eri luonnonsuojelualueet ja kansallispuistot. Hän päätti edetä jalkaisin ja yöpyä pääosin teltassa, koska se kuuluu retkeilyn henkeen.
– Kai minä jonkin sortin travelleri olen, mutta kulkurina olo kuulostaa romanttisemmalta, Tero Mäkinen kuvailee itseään.
Työ loppui, kulkurin elämä alkoi
Mäkisen työsuhde päättyi maaliskuun lopussa, ja heti huhtikuun alussa hän aloitti kulkurin elämän.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan reitti olisi kulkenut Hangon kautta Kaakkois-Suomeen, mutta Uudenmaan alueen sulkeutuminen koronan takia muutti reissun askelmerkkejä heti alkumetreillä.
Mäkinen päätti kävellä Turusta perheensä kesämökille Kokemäelle. Siellä hän vietti muutaman viikon koronatauon. Matkan pituus oli 150 kilometriä, ja siinä sai hyvin tuntumaa sekä patikoinnista että omasta kunnosta.
Peruskuntoaan Mäkinen kuvailee hyväksi. Hän on kokenut sen alusta asti riittäväksi matkan tarkoitukseen nähden.
Toukokuussa Tero Mäkinen matkusti junalla Kouvolaan ja pääsi alkuperäisen suunnitelmansa mukaiselle reitille Repoveden kansallispuiston maisemista. Matkansa alussa hän toivoi saavansa kutsuja saunomaan ja telttailemaan. Ja niitä hän saikin.
– Tarjottiin erilaista apua kuten majoitusta, ruokaa. Se oli koko matkalla kaikkein liikuttavinta, kun tarjottiin jonkin kyläyhdistyksen kotaa majapaikaksi tai vinkattiin laavusta.
Vaikka Mäkisen idea oli kulkea matka jalkaisin, hänelle tarjottiin myös kyytejä.
– Autot pysähtelivät, kun kävelin valtateiden varsia pitkin. En ottanut kyytitarjouksia vastaan.
Matka eteni Kouvolasta karjaloiden kautta itäisen Suomen halki, aina Nuorgamiin saakka.
Viimeiselle vaellusosuudelle Mäkinen sai mukaansa kavereita, joiden kyydillä hän lähti laskeutumaan Suomineidon vartta alaspäin. Kaverit veivät hänet Ouluun, josta Mäkinen tuli junalla Kouvolaan. Siellä matkanteko muuttui jälleen kävelyksi. Nyt loppuviikosta hän on tehnyt matkaa Kouvolasta Kotkaan.
– Osa reitistä jäi kävelemättä keväällä. Näin saan sen symbolisesti kokonaiseksi.
Iloiset karjalaiset
Uusiin maakuntiin ja kulttuurialueille saapuessaan Mäkinen kiinnitti huomionsa paikkojen erityispiirteisiin.
Esimerkiksi Kymenlaaksosta hän mainitsee Kymijoen, jonka merkitykseen historiallisena jakolinjana Venäjän ja Ruotsin välillä on ollut kiinnostavaa tutustua paikan päällä.
– Lisäksi täällä on oikein erotettavissa ja tunnistettavissa oleva murre, Mäkinen myhäilee.
Tero Mäkinen kertoo matkablogissaan (siirryt toiseen palveluun) kokeneensa niin Etelä- kuin Pohjois-Karjalassakin positiivisen sosiaalisen ilmapiirin, jossa kanssakäyminen on helppoa ja luontevaa.
Mielenkiintoisten kohteiden lisäksi hän kertoo kohdanneensa itsensä ja koko elämänkaarensa matkalla ollessaan.
– Pitkät matkat muuttavat aina ihmistä, Mäkinen kertoo omista kokemuksistaan.
Matkan saldo lukuina on noin 1900 kilometriä ja reilu puoli vuotta kulutettua aikaa. Mäkinen kertoo tietävänsä lähes kymmenkunta muuta kävelijää, jotka ovat patikoineet tänä vuonna läpi Suomen. Mäkisen mukaan monia heistä on innostanut juuri fyysinen suoritus, mutta Mäkinen pitää tärkeämpänä matkaa itseään. Sitä reissaamista.
Mäkinen kertoo oivaltaneensa, kuinka hitaan kulkemisen merkitys on tärkeää ihmisen rauhallisuudelle ja levollisuudelle.
– Ei ole kyse fyysisestä suorituksesta vaan reissaamisesta. Siitä, että on aikaa rauhassa keskittyä, syventyä, pohtia ja aistia, Mäkinen summaa.
Leveä hymy ulottuu silmiin asti ja mies huokuu hyväntuulisuutta. Viimeisen etapin, Kotkan, hän saavutti perjantaina. Nyt on aika taas rauhoittua hetkeksi aloilleen.
– Onneksi sosiaalialalla riittää töitä. Muutaman vuoden kun on osana oravanpyörää, niin sitten voi taas irtautua siitä seuraavaa reissua varten, Mäkinen hymyilee.
Mihin kulkurin tie tulevaisuudessa vie? Sitä hän ei osaa sanoa vielä itsekään.