Aluksi kysyin tutuilta.
Joillekin kysymys oli selkeästi kiusallinen. Osa halusi tietää, mitä ongelmia minulla on. Niistä kertominen sai vastapuolen vaivaantumaan entisestään.
Espanjalaiset puhuvat paljon, mutta yksityiselämän ongelmista ei ole tapana avautua kuin kaikkein lähimmille. Ehkä siksi moni vierastaa ajatusta myös terapiasta.
Eräs ystäväni sairastui uupumukseen. Sairausloman syyksi työterveyslääkäri kirjasi ystäväni pyynnöstä selkäkivun.
"Pelkäsin, että saan potkut", hän sanoi. Terapiaan hän ei mennyt.
Suomalaiset ovat tulleet terapiakaapista viimeistään Vastaamo-tietomurron myötä.
Moni on lisännyt Facebookin profiilikuvaan tekstiin, jossa lukee: "Minäkin käyn terapiassa".
Joka viikko joku avautuu uupumuksesta.
Espanjassa vastaavaan avoimuuteen on vielä matkaa.
Tätä kolumnia varten kysyin sosiaalisessa mediassa espanjalaisilta ystäviltäni terapiasta ja siihen liittyvistä mielikuvista.
Suurin osa oli sitä mieltä, että terapia on maassa edelleen tabu.
Terapiassa käyvien espanjalaisten määrästä ei myöskään ole tuoretta tilastoa.
Viimeinen löytämäni tutkimus on lähes kahdeksan vuoden takaa. Sen mukaan noin viisi prosenttia 18–34-vuotiasta espanjalaisista kävi tai oli käyttänyt yksityisiä tai julkisia mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana.
Ikäryhmää vanhempien keskuudessa prosentti oli vielä alhaisempi.
Lääkeyhtiö Janssenin tekemän tutkimuksen mukaan kolme miljoona espanjalaista sairastaa masennusta. Sairastuneista suurin osa on naisia.
Myös koronapandemia on vaikuttanut tutkimusten mukaan eniten naisiin.
Todellisuudessa kyse saattaa tietenkin olla siitä, että maskuliinisessa kulttuurissa miehet vaikenevat ongelmistaan myös tutkimuksissa.
Espanjalaismediassa mielenterveysongelmista puhutaan pääasiassa naisten suulla. Tarinoissa korostuu kokemus häpeästä.
Naistenlehti Telvassa julkisuudesta tutut naiset kertovat sairastumisestaan masennukseen. Yksi heistä on vuorikiipeilijä Edurne Pasabán, ensimmäinen espanjalaisnainen, joka on valloittanut 14 yli 8 000-metristä vuorta.
Hän joutui neljäksi kuukaudeksi psykiatriseen hoitoon.
– Perheelleni oli vaikeaa ymmärtää, että olin masentunut. Heitä hävetti puhua siitä muille. Miten menestynyt ja kuolemaa uhmaava ihminen voi sairastua masennukseen? Pasabán kertoo lehden haastattelussa.
Kyselyni vastauksissa esiin nousi myös raha.
Moni kertoi, että kävisi terapiassa, jos se olisi taloudellisesti mahdollista.
Espanjaa on jo vuosia vaivannut terapeuttipula. Maassa on kuusi psykologia 100 000 asukasta kohden, kolme kertaa vähemmän kuin EU-maissa keskimäärin.
Lieviin mielenterveyden häiriöihin on siksi lähes mahdoton saada apua julkiselta puolelta. Suomessa pinnalla oleva kansalaisaloite terapiatakuusta tuntuu Espanjasta katsottuna utopialta.
Kaikki tuntemistani ihmisistä maksavat terapian omasta pussistaan.
Omalle terapeutilleni maksan 50 euroa kerrasta. Kuussa hinnaksi tulee siis 200 euroa.
Monille keskimäärin tuhat euroa kuussa tienaaville espanjalaisille se on liikaa.
Terapiasuhteeni on kestänyt lähes kaksi vuotta.
Nykyään puin murheitani sohvan sijaan muovituolilla, joka desinfioidaan jokaisen asiakkaan jälkeen. Koska terapeuttini on espanjalainen, joskus myös kulttuurierot aiheuttavat hämmennystä.
Kerran puhuin lapsuusmuistosta, jossa leikin metsässä. Terapeutti kysyi, oliko minut jätetty sinne heitteille. Siltä pikkulasten päästäminen yksin metsään espanjalaisista nimittäin kuulostaa.
Kulttuuriero näkyy myös siinä, että terapeutti hyväksyy ainoastaan käteismaksun. Seteli sujautetaan samaan pahviseen kansioon, johon on arkistoitu käsin kirjoitetut potilastiedot.
Toistaiseksi turvassa hakkereilta siis.