Venäjällä syntynyt Elina on kuvankaunis. Suurine silmineen hän muistuttaa venäläisen satukirjan hahmoa.
Todellisuudessa Elina on kaikkea muuta kuin satuhahmo. Hän on 39-vuotias helsinkiläinen ex-vanki ja narkomaani. Asian arkaluonteisuuden vuoksi hän esiintyy tässä jutussa nimettömänä.
– Mulla on ollu tosi raju elämä. On semmosia pätkiä, mistä ei juurikaan muista. Sit oon tehtaillut kaikkia rikoksia ja miettiny vaan että helvetti, te laitatte mut vankilaan, mä teen viis kertaa enemmän asioita.
Elinan raju elämä alkoi 17-vuotiaana. Kaverin vanhemmat lähtivät aina viikonlopuksi pois kotoa ja omakotitalo oli tyhjä. Kaverusten viikonloppufiilistelyyn kuului sienien syöminen, pilvenpoltto ja ekstaasinapit.
Sitten homma lähti käsistä. Eräistä bileistä Elina lähti poikakaverinsa ja ystävänsä kanssa taksilla seuraavaan paikkaan, jossa pöydälle tuotiin heroiinia.
Aineet tuonut henkilö huomasi Elinan vastustelun ja kysyi, eikö tämä ollut koskaan käyttänyt.
– Pidin pääni kiinni, koska en halunnut nolata ystävääni. Sit tuli poltettuu, ja siitä lähtien tuli poltettuu ihan joka päivä. Sillai se lähti.
Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana helsinkiläisen Elinan menuun kuului kokaiini, amfetamiini, heroiini, bentsot ja oikeastaan kaikki muu paitsi krokodil. Se olisikin muovannut kasvoja vahvasti, sillä Venäjältä Suomeen tullut heroiininkaltainen desomorfiini-huume on saanut lempinimensä vaikutuksistaan. Ensin iho muuttuu suomuiseksi ja sitten se mätänee ja kuoriutuu pois, kunnes luu paljastuu.
Pikkurikoksia, huumeita ja linnaan – uudestaan ja uudestaan
Huumeet Elina rahoitti rikoksilla. Tai kuten hän kuvaa, nakkivarkauksilla.
Aina kun joku unohti puhelimensa, Elina otti sen. Sama juttu lompakoiden kanssa. Ja pyörien. Myös kupariputket kävivät. Kaduilla hän kulki alati etsien sitä jotain, mitä tahansa minkä saattoi muuttaa rahaksi.
– Kyl huumeet maksaa. Mä en oo päätyny myymään itteeni, mut on se kallis elämäntapa.
Elina on elänyt koko 2000-luvun vankilan ja vapauden välillä. Usein vankilasta pääsemisen jälkeen oli jo uusi tuomio valmiina odottamassa.
Mä haluan pitää ne lapset. Jos ei niitä ois, ei mulla ois mitään menetettävää.
Regina Lindeman
Pyöröovinaiset ovat tämän ajan vankeja.
– Jokaisella aikakaudella on omat rikollistyyppinsä ja sanoisin, että nämä toistuvasti vankilaan palaavat ihmiset ovat tämän vuosituhannen tarina, Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen sanoo.
Tammi-Moilanen on työskennellyt alalla vuosikymmeniä ja tehnyt juuri selvityksen Suomen naisvankien oloista.
Puolet Suomen vankilassa istuvista vangeista on tällä hetkellä pyöröovivankeja. Heistä naisia on sata ja linnojen ulkopuolella satoja. Ja he palaavat uudelleen ja uudelleen. Vankilaan palataan sitä todennäköisemmin mitä korkeampi on kertalaisuus eli vankilakertojen määrä.
Pyöröovinaiset ovat yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja usein kodittomia naisia, jotka rahoittavat päihteidenkäyttöään rikoksilla. Heidän kohdallaan ongelma on, ettei kierrettä saada poikki. Osin syynä on se, ettei ihminen halua siitä itse irti, mutta yhtä lailla syynä on se, ettei hänellä ole siihen keinoja.
Vankila ei ehdi näitä naisia lyhyiden tuomioiden aikana auttaa ja ulkopuolella apu lepää pitkälti kolmannen sektorin projektien ja hankkeiden varassa.
Vapaudessa odottaa toinen vankila
Päihdeongelmaiset pyöröovinaiset ovat yksin. Moni hakee turvaa ja kattoa päänsä päälle fyysisesti vahvemman miehen luota.
Näin teki Elinakin. Aina vankilasta vapauduttuaan hän palasi vapaaehtoisesti toisenlaiseen vankilaan, johon kuului henkinen ja fyysinen väkivalta, kuten uhkailu, raiskaamiset ja lukitseminen. Kahdeksan vuotta hän eli tällaisessa suhteessa.
– Se piti mua vankina himassa ja anto amfetamiinia väkisin. Mulla tuli se jo korvista ulos, mä en ois oikeesti halunnut.
Elina yritti monta kertaa paeta, mutta mies sai hänet kiinni. Elina oli koditon ja palasi myös omasta tahdostaan, sillä mies sentään tarjosi hänelle kodin. Kuulemma tavallaan rakastikin.
– Mut ne kaikki hakkaamiset ja lukossa pitämiset ois ne voinu jäädä pois. Kerran mä olin ottanu yliannostuksen siel asunnolla, kun se puhui mulle päivittäin kuinka se pistää mut pihveiksi eikä se jää ees kiinni siitä.
Rikollis- ja päihdemaailma on hyvin miehinen ja konservatiivinen. Pyöröovinaisen asema siellä on usein pahnanpohjimmainen. Suomalainen yhteiskunta taas mielletään liberaaliksi ja tasa-arvoiseksi. Näiden naisten kohdalla se ei sitä ole.
Pahnanpojimmaisille käännetään selät. Heidän edessään ovet sulkeutuvat. Päihdeongelmainen pyöröovinainen jää yksin ja kierre jatkuu.
Oikeusministeri: "On aiheellista pohtia, onko vankila heille oikea paikka"
Eri ministeriöissä ei oltu heti selvillä siitä, kuuluuko pyöröovinaisten asia sisäministeriölle, sosiaali- ja terveysministeriölle vai oikeusministeriölle. Selvitysten jälkeen pallo vieri oikeusministeriöön. Siellä tilanne tunnettiin.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson pitää vankilakierteessä olevien naisten tilannetta vakavana.
Henrikssonin mukaan palveluiden järjestämisestä vankilakierteessä oleville naisvangeille vastaavat Rikosseuraamuslaitos ja kunnan sosiaali- ja terveyspalvelut yhdessä.
– Olen velvoittanut Rikosseuraamuslaitosta lisäämään lyhytaikais- ja sakkovankien sijoittamista ulkopuoliseen kuntoutukseen, ja siihen on myös saatu lisärahoitusta, Henriksson kertoo sähköpostitse.
Pyöröovivangit ovat juuri näitä lyhytaikais- ja sakkovankeja.
Henrikssonin mukaan tuomitun arvioinnin yhteydessä voidaan jo tällä hetkellä keskustella kunnan kanssa päihdehoitoon sijoittamisesta vankilan sijaan.
– Se vaatii kunnilta nopeaa reagointia palveluiden suunnittelussa näille asiakkaille, jotka eivät välttämättä ole olleet sote-palveluiden tavoitettavissa.
Näiden naisten vankilavuorokausi maksaa noin 220 euroa. Esimerkiksi Elinan kokonaisuudessaan yhdeksän vuoden tuomiot ovat maksaneet tällä vuorokausihinnalla yhteensä 722 700 euroa.
– On aiheellista pohtia, onko vankila heille oikea paikka, etenkin jos toistuvat rikokset ovat lieviä, Henriksson sanoo.
Oikeusministeriössä on parhaillaan valmistelussa useampi hanke naisvankien tilanteen parantamiseksi.
"Se on vähän niinku normaalia"
Regina Lindeman istuu parhaillaan 15:ta tuomiotaan Hämeenlinnan vankilassa. Hän edustaa toista yleistä vankilakierteessä olevaa naisryhmää, romaninaisia. Lindemanin kohdalla rikosten motiivina eivät ole huumeet vaan taloudelliset syyt, opittu elämäntapa ja kulttuuri.
Lindeman joutui vankilaan ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana. Silloin syynä olivat kymmenien tuhansien eurojen maksamattomat sakot sekä Oraksen hanojen varastamisesta kiinnijääminen.
Vinkin Regina Lindeman oli saanut kavereiltaan, joista yksi oli jo ollut vankilassa. Häntä ennen vankilassa olivat olleet jo sekä äiti että isä.
– Kyl se on vähän niinku normaalia, eikä kukaan sitä väheksy. Kun rahaa ei ole ja toimeentulotuki oli niin pieni, eikä tällä historialla ja koulutuksella oikein pääse töihin.
Viisilapsisen perheen esikoinen Lindeman oli 9-vuotias kun alkoi hoitaa pikkusisariaan. Koulu jäi lopulta kesken ja peruskoulun päättötodistus saamatta.
Nyt hän on 35-vuotias ja hänellä on kolme lasta. Ensimmäistä kertaa vankilakierteensä aikana hän on päättänyt, että tämä vankilakerta jää viimeiseksi. Lapset on otettu huostaan ja heidän takaisin saamisen edellytys on, että lapsille on koti ja Lindeman elää rikoksetonta ja päihteetöntä elämää. Hän on saanut päihdekuntoutuspaikan.
– Mä haluan pitää ne lapset. Jos ei niitä ois, ei mulla ois mitään menetettävää ja syytä, miksen tulisi tänne takas.
Monilla pyöröovinaisilla on Lindemanin tavoin lapsia, niin myös Elinalla. Hän on hakenut ja saanut apua tajuttuaan, että jos ei nyt lopeta, jatkaa hän tätä hautaan.
Joulukuusta lähtien hän saanut hoitoa Helsingin kaupungin korvaushoitopoliklinikalta ja ollut siitä lähtien kuivilla, ilman huumeita ja rikoksia.
Haasteita uuteen elämäntapaan liittyy joka päivä, sillä Elina on 20 vuotta elänyt katujen säännöillä ja kielellä.
– Pelkästään se on haastavaa, että saa ulkonäön sellaseksi, että on ihmisen näköinen. Ettei oo narkkarin näköinen.
Myös puheen ja monet asiat Elina joutuu opiskelemaan pienen lapsen lailla, ihan alusta. Samoin tunteet.
– Ku sä oot 20 vuoden ajan dumpannut tunteet jollain aineella, niin nyt on ollut aikamoista vuoristorataa. Tosi hyvä kun päidehoitojutuissa on ollu tehtäviä, joiden kautta mä oon oppinu aattelee, että miltä musta tuntuu.
Se on Elinalle hidasta, jokapäiväistä opettelua.
– Mut onhan se tosi tärkee asia, ku ihmisiähän me ollaan.
Voit keskustella aiheesta torstaihin 19.11.2020 kello 23.00 saakka.