Olen maitotilallisten sukua, jokaisesta sukuhaarasta iäisyyksiin asti lehmän tissimehusta ponnistaneiden jälkeläisiä. Kylä, johon synnyin, oli pelkkää lehmää. Kilometrin mittaisella kotitiellä oli kymmenen taloa, joista kuudessa hurisi lypsykone aamua iltaa. Pelloille levitetty liete ei koskaan haissut, se tuoksui, koska se tarkoitti kotia.
Vartuin raakamaidolla ja ruisleivällä, siihen edamia päälle. Kesäisin söin äidin tekemää kotiviiliä litratolkulla. Kun naapuri tilasi Valiolta jäätelöä viiden litran pakkauksissa tai useita lavoja jogurttia, onni oli käsin kosketeltavaa.
Peruskokemus lapsuudestani on, että en oikein jaksanut. Ei useinkaan huvittanut. Ideoita syntyi, mutten saanut tehtyä. Siksi istuin kamarissani ja piirsin.
Talvella henki pihisi hiihtäessä. Sormenpäät kesivät ja halkeilivat lihaa myöten niin, etten aina voinut pitää hiihtäessä sauvoista kiinni, koska se kävi niin kipeää.
Äiti hoiti kutisevaa, särkevää ja riekaleista ihoani tervavoiteilla, mutta ei auttanut. Kenellekään ei tullut mieleen, että vika voisi olla ruuassa, sillä sehän oli suomalaisesta vinkkelistä katsottuna maailman parasta, puhtainta ja luonnollisinta. Pottua, kasvista, leipää, riistaa ja tuoretta maitoa.
Astma todettiin viisitoistavuotiaana. Atooppinen iho jo sitä ennen. Iän myötä ihovaivat vähenivät, mutta astma pysyi, niskat olivat jumissa, olkapää tulehtui säännöllisesti, jännetupen tulehdus oli niin mahtava, että työterveyslääkäri hihkui innostuksesta. Vuosikymmeniin ei ollut nähty vastaavaa.
Totuin olooni. Tiesin olevani luonteeltani laiska venyke, jolta ei oikein irtoa kuin pakon edessä. Tein hampaat irvessä kaiken. Koulut, armeijat, työt, kaiken.
Opin rääkkäämään itseäni ja suoriuduin hyvin.
Ruoka on herkkä aihe, sen liepeillä pyörii paljon hihhuleita ja tosikoita, ja maito on suomalaisille pyhä.
Keväällä 2016 omia terveyshuoliaan selättävä vaimo kysyi ohimennen, että ehkä sinun pitäisi jättää maito pois. Perehtyvänä luonteena hän oli lukenut kirjastollisen terveyskirjallisuutta ja tuon tuostakin kirjoissa kerrottiin, että maidolla ja astmalla voi olla joissakin tapauksissa yhteys.
Jostakin syystä otin vaimon vinkistä vaarin ja join tyhjäksi viimeisen maitopurkin.
Kuukauden päästä valot syttyivät. Olo parani.
Sitten katosi astma. Jätin kokeeksi lääkkeet pois ja kokeilu jäi päälle.
Astma piilotteli poissa pari vuotta ja senkin jälkeen olen pärjännyt käytännössä ilman lääkkeitä.
Jossakin vaiheessa huomasin, että kaikki tulehdukset ovat kadonneet. Mistään ei kolottanut. Fyysinen kunto nousi kuin itsestään, työt rullasivat.
Tajusin, että elin kolmekymmentäkuusi vuotta sopimattoman ravinnon aiheuttama tulehdus kropassa. Pidän jotakuinkin selvänä, että maito minut olisi lopulta tappanut.
Vuosien myötä olen oppinut lisää sitä, mikä minulle sopii ja mikä ei. Happi kulkee, kun välttelen maitotuotteiden lisäksi olutta, sipsejä ja liikaa sokeria. Ehdotonta eitä en sano millekään tuotteelle.
Odotin vuosia ennen kuin kirjoitin tästä, sillä halusin olla asiastani varma. Ruoka on herkkä aihe, sen liepeillä pyörii paljon hihhuleita ja tosikoita, ja maito on suomalaisille pyhä.
Lisäksi olen allerginen musta tuntuu -terveysteksteille enkä halunnut vähällä kummalla itse sellaisia tuottaa.
Korostan: en kannusta lopettamaan mitään ruoka-ainetta. Tämä on vain minun kokemukseni. Mutta sen tohdin sanoa, että ruoka-asioissa on Suomessa vielä paljon petrattavaa.
Jos on vaivaa, menemme lääkäriin – emme ruokakaapille, lenkille tai nukkumaan. Liian moni ei ota vastuuta itsestään, vaikka kannattaisi.
Kun kysyin keuhkolääkäriltä vuosituhannen alussa, miksi kropassani on krooninen tulehdus, hän vastasi, että astmaa nyt vain esiintyy aika paljon nykyään ja löi kortisonireseptin kouraan.
Kun lopetin maidon, toinen säikytteli osteoporoosilla.
Viralliset ruokasuositukset ovat väestötasolla loistavia, ja kansanterveys kohenisi, jos ihmiset noudattaisivat niitä.
Samalla pitää muistaa, että mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.
Kaikkein pahinta on sokeus omia valintoja kohtaan. Kaduilla sameita silmiä ja pöhönaamoja katsoessani olen vakuuttunut, etten ole maamme ainoa typerys, joka on vuosikymmenet ollut täysin kyvytön näkemään ongelmiaan.
Olemme niin paatuneita sosialidemokraatteja, että olemme ulkoistaneet terveytemme yhteiskunnan hoidettavaksi.
Jos on vaivaa, menemme lääkäriin – emme ruokakaapille, lenkille tai nukkumaan.
Liian moni ei ota vastuuta itsestään, vaikka kannattaisi. Sillä kun perusasiat ovat kunnossa, arkireppu kevenee. Terveydenhoitomenot laskevat. Kaikki voittavat.
Jälkeen päin minua on huvittanut, että kaikkina vaivojen vuosina huomasin koirieni ruokaongelmat välittömästi. Jos koiralla oli korva pipi tai karva samea, vaihdoin heti ruokaa.
Itselleni se ei tullut mieleenkään, vaikka nahka tippui.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.
Kolumnista voi keskustella 24.11. klo 23.00 saakka.
