Raskauden loppupuolella lähes kaikki äidit nukkuvat katkonaisesti. Suuri vatsa vaikeuttaa nukkuma-asennon löytämistä ja vauvan liikkeet herättelevät kesken yötä.
Kohtu painaa virtsarakkoa ja juoksuttaa vessassa. Monella on myös närästystä varsinkin makuuasennossa.
– Uni muuttuu raskauden aikana. Tutkimuksemme mukaan jopa 95 prosenttia odottavista äideistä heräilee öisin loppuraskauden aikana, sanoo lääketieteen lisensiaatti Johanna Pietikäinen.
Pietikäinen toimii akuuttipsykiatrian osastonlääkärinä HUS:ssä, jossa hän hoitaa raskaana olevien ja synnyttäneiden mielenterveyden häiriöitä. Hän selvitti Helsingin yliopiston väitöstutkimuksessaan (siirryt toiseen palveluun) unettomuuden yhteyttä synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
On arvioitu, että naisista 10–15 prosenttia sairastuu masennukseen synnytyksen jälkeen tai jo raskausaikana.
Väitöstutkimus vahvisti loppuraskauden unettomuusoireiden kuten nukahtamisvaikeuksien, huonon unenlaadun ja lyhyeksi jäävän unen yhteyden synnytyksen jälkeisiin masennusoireisiin.
Uutena asiana tutkimus paljasti, että jo alkuraskauden unensaantivaikeudet lisäävät synnytyksen jälkeisen masennuksen riskiä.
Lisäksi tutkimus osoitti, että pitkään jatkuessaan varsinkin äitien lievätkin masennusoireet lisäsivät lasten riskiä tunne-elämän oireisiin, kuten ylivilkkauteen ja ahdistuneisuuteen.
Kaikki huonosti nukkuvat äidit eivät masennu
Huono nukkuminen ei yksinään lisää riskiä masennukseen. Sen sijaan yhdistettynä muihin masennuksen riskitekijöihin loppuraskauden unettomuus nostaa masennusriskiä. Näitä muita riskitekijöitä ovat muun muassa ahdistuneisuus, monilapsisuus ja aiempi masennus.
– Ongelmallista on, jos riskit alkavat kasaantua samalle ihmiselle. Unettomuus yhdistettynä muihin riskitekijöihin kasvatti huomattavasti riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Johanna Pietikäinen selvitti myös, mitä unettomuusoireita tulisi seuloa missäkin raskauden vaiheessa, jotta suuremmassa masennusriskissä olevat äidit pystyttäisiin paremmin tunnistamaan.
Hän toivoo, että odottavien äitien masennusseulonnan lisäksi unettomuusoireista ja ahdistuneisuudesta kysyttäisiin raskausajan terveystarkastuksissa nykyistä enemmän.
– Äideillä on iso kynnys sanoa, etteivät he pärjää. Australiassa tehdyn tutkimuksen mukaan 72 prosenttia äideistä pyysi apua vasta, kun ei enää kerta kaikkiaan selviytynyt arjesta vauvan kanssa, Pietikäinen kuvailee.
Lieväkin synnytyksen jälkeinen masennus voi vaikuttaa lapseen
Johanna Pietikäinen selvitti tutkimuksessaan myös äitien ja isien masennuksen vaikutusta lapseen. Vanhempien masennusoireita seurattiin loppuraskaudesta lapsen toiselle ikävuodelle asti.
Vanhempien masennusoireiden havaittiin lisäävän riskiä kaksi- ja viisivuotiaiden lasten tunne-elämän oireille kuten ylivilkkaudelle, käytösoireille ja ahdistuneisuudelle.
– Vanhempien masennusoireet myös jatkuivat varsin pitkään. Niitä pitäisi raskausajan lisäksi seuloa myös lapsen ensimmäisten elinvuosien ajan, jotta ne voitaisiin hoitaa ennen kuin oireet muuttuvat kroonisiksi.
Tutkimus osoitti myös, että varsinkin äitien lievätkin pitkäkestoiset masennusoireet nostivat lasten riskiä tunne-elämän oireiluun. Sen sijaan isien masennuksella ei ollut yhtä suurta vaikutusta lapsiin siinä tapauksessa, että äidillä ei ollut masennusoireita.
– Emme siis voi tuudittautua tyytyväisyyteen silloin, jos äiti masennuskyselyn perusteella jää tietyn riskirajan alle. Myös lievemmissäkin masennusoireissa perheet tarvitsisivat tukea, Johanna Pietikäinen sanoo.
Lääkkeiden rinnalle tarvittaisiin matalan kynnyksen terapiaa
Pietikäinen toivoo, että julkinen palvelujärjestelmä vastaisi paremmin vanhempien varhaisen psykoterapian tarpeisiin. Hänen kokemuksensa mukaan terveydenhuollon ammattilaiset kyllä tunnistavat masentuneita ja ahdistuneita äitejä, mutta lääkityksen lisäksi psykologisen tuen saaminen on usein vaikeaa.
Masennusoireet pitäisi mieluiten havaita jo raskausaikana ja niihin pitäisi olla tarjolla matalan kynnyksen psykoterapeuttista hoitoa.
– Lääkkeillä on oma tärkeä roolinsa keskivaikeiden ja vaikeiden mielenterveyshäiriöiden hoidossa, mutta kansainvälisten hoitosuositusten perusteella psykologiset hoitomuodot ovat odottavien ja imettävien äitien ensisijaisia hoitomuotoja. Äidit eivät voi jäädä odottamaan pitkiin psykoterapiajonoihin.
Käytännössä apu voisi olla julkisen terveydenhuollon kautta tarjottavaa yksilö-, pari- ja ryhmäterapeuttista hoitoa. Näiden esteenä on resurssien, eli rahan ja sopivan henkilöstön, puute.
Toisaalta raskaus- ja vauva-ajan mielenterveyshäiriöiden hoitamatta jättäminen tulee yhteiskunnalle paljon varhaista puuttumista kalliimmaksi. Rahaa kuluu varsinkin lasten oireilun hoitamiseen.