Siinä Veikko Hakakoski istui. Junassa, määränpäänään Karjala ja sotilaskaupunki Äänislinna.
Elettiin talvea 1942. Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli alkanut edellisvuonna, Äänislinnaksi nimetty Petroskoi oli vallattu muutamaa kuukautta aiemmin.
Hakakoski oli 19-vuotias. Tänä päivänä siinä iässä saatettaisiin valmistautua esimerkiksi penkkareihin ja keväällä koittaviin ylioppilaskirjoituksiin.
Hakakosken ikäluokka kutsuttiin kuitenkin asepalvelukseen: suurin osa heistä jo tammikuussa.
Koti ja elämä Riihimäellä jäivät kovaa vauhtia kauas taakse, kun nuorukainen pohti, päätyisikö hän muiden lailla sotilaaksi rintamalle vai ammattinsa takia varikolle veturimieheksi.
Hakakosken tuttavat alkoivat jo jäädä kyydistä. Sitten sotapoliisit astuivat uudelleen vaunuun.
– He heittivät huulta toistensa kanssa ja naureskelivat. Sitten he tulivat taas katsomaan papereita. Sanoivat, että mitä nuori pojankloppi tänne tulee. Että kaveri tulee tänne ensin töihin, Hakakoski muistelee nyt, lähes 80 vuotta myöhemmin.
Siellä, karjalaisilla raiteilla, hän sai ensimmäisen tulikasteensa. Veturin päällä, niin veteraani itse kuvailee.
Nuo kokemukset eivät ole unohtuneet koskaan.
Veteraanin puheenvuoro
Marraskuinen aurinko pilkistää ujosti harmaan pilvipeitteen raosta. Veikko Hakakoski, nyt 97, seisoo kermanvalkoiseen taittavan kotitalonsa edustalla.
Eletty elämä ei juurikaan näy riihimäkeläisen Hakakosken olemuksessa. Hän asuu edelleen kotonaan. Kesäisin hän ajaa pihanurmen itse. Talvisin – jos lunta sattuu etelässä satamaan – tie tyhjenee lumilingolla.
Ruokansakin Hakakoski vielä laittaa, se pitää virkeänä.
Uransa hän on tehnyt veturinkuljettajana valtiolla. Ei tosin ole montaa ammattia, johon Hakakoski ei kykenisi. Hän luettelee repertoaariinsa kuuluvan muun muassa timpurin eli kirvesmiehen, betonimiehen ja lasinpuhaltajan työt sekä vaikkapa maanrakennustyöt.
Työnäytteestä käy Hakakosken omin käsin rakentama talo 1950-luvulta.
Ennen kaikkea Hakakoski on sotaveteraani. Elävä osa Suomen historiaa vuosilta, jotka aikoinaan ratkaisivat maan suunnan ja kohtalon.
Veikko Hakakosken kaltaisia sotaveteraaneja on yhä vähenevissä määrin: tällä hetkellä arvio on noin kuusituhatta. Sotaveteraaniliiton mukaan luku pienenee keskimäärin seitsemällä veteraanilla joka päivä.
Hakakosken kokemukset sotavuosilta eivät ole välttämättä poikkeuksellisen dramaattisia. Pikemminkin ne kuvaavat aikaansa, ja juuri sen takia ne ovat niin arvokkaita.
Ja on veteraanilla asiaakin. Koronakriisistä ja elämästä ylipäänsä.
Annetaan hänen puhua.
Se oli sotaa
Äänislinna, nykyisin Karjalan pääkaupunki Petroskoi, oli jatkosodan aikaan eräänlainen rautatieliikenteen päätepiste.
Sieltä palattiin lomille koti-Suomeen ja toisaalta jatkettiin matkaa rintamalle.
Äänislinnasta raiteet veivät etelään Äänisenrantaan ja pohjoiseen Karhumäen kaupungin suuntaan. Lokakuun 1941 valtauksesta lähtien Äänislinnassa oli ollut useiden joukko-osastojen, esikuntien, laitosten ja varikoiden väkeä.
Työvoimaa tarvittiin kaiken muun lisäksi rautatieliikenteeseen: verkoston ylläpitoon, kaluston huoltoon, vetureiden kuljettamiseen. Jos oli aiemmin ollut rautatieläinen, oli järkeenkäypää, että samoja töitä tehtiin myös sodan aikana.
Äänislinnan varikolle, Euroopan toiseksi suurimman järven eli Äänisen tuntumaan päätyi myös hädin tuskin 19-vuotias Veikko Hakakoski.
Päivät olivat pitkiä. Yksi työvuoro saattoi Hakakosken mukaan kestää jopa 72 tuntia eli kolme vuorokautta. Huonekaveria ei silloin juuri nähnyt.
Työhön kuului myös reissuja Äänislinnan läheisille asemille, esimerkiksi etelässä sijainneelle Syvärille.
– Kun ensimmäistä kertaa lähdin reissuun, lyötiin vain kivääri käteen ja paukkuja siihen. Kivääri selässä lähdettiin veturin päällä menemään. Se oli aina mukana, koska se oli sotaa.
Pahimmat muistot ovat juuri noilta matkoilta.
– Lähdimme Äänisestä kohti Syväriä. Kiskojen välit olivat ruumiita täynnä. Sen verran niitä oli vedetty sivuun, että veturin pyörät eivät silpunneet niitä lisää.
– Kaikennäköiset petolinnut söivät niitä, silmät ensimmäisenä kaatuneilta. Kaikki olivat vihollisia. Omat oli korjattu jo pois. Se ei ollut mikään hauska kokemus nuorelle pojalle.
Raiteilla joutui välillä tiukkoihinkin tilanteisiin. Hakakoski kertoo, että oli kerran palaamassa Syväriltä, kun ulkona alkoi yhtäkkiä käydä kova pauke.
Kuljettaja tarkasti oman puolensa veturista ja Hakakoski omansa, mutta mitään ei näkynyt. Hakakoski alkoi heittää hiiltä pesään ja vilkaisi yläpuolelleen: siellä kaarsi vihollisen hävittäjä.
– Se ampui niin vietävästi. Veturin kattilan kyljet olivat valkeita, kun ammusta tuli niin paljon. Pudotti se pommitkin, mutta ne putosivat kauemmaksi penkkaan. Menimme niin kovaa kuin uskalsimme.
Lopulta juna pääsi metsäsaarekkeen suojiin. Vauhti pysähtyi, ja kaikki hyppäsivät kyydistä ja juoksivat metsään.
– Juna oli äkkiä tyhjä. Kyydissä oli ollut lomalle meneviä sotilaita ja lottia. Mutta kyllä me siitä selvisimme. Oma hävittäjä tuli apuun ja vihollinen lähti karkuun.
Joka komennukseen suhtautui vakavuudella. Hakakoski muistaa, miten ennen erästäkin asemaa tuli tieto, että Neuvostoliiton partio oli päässyt linjoista läpi.
Käskyä oli kuitenkin toteltava ja mennä täytyi.
– Kuski oli vanhempi, hyvin arka mies. Hän oli perheellinen, ja totta kai sellaisella on aina enemmän surtavaa. Minulla ei ollut mitään, enkä osannut sillä lailla pelätä.
Tuolla junamatkalla vihollista ei lopulta näkynyt.
Vihollista päin
Syksyllä 1942 arki muuttui taas. Hakakoski aloitti asevelvollisuutensa tykistössä.
– Kun menin sinne, seuraavana päivänä tein valan. Olin siis päivän alokkaana. Se oli nopeaa touhua.
Lyhyt oli koulutuskin: kaksi kuukautta. Sen jälkeen Hakakoski siirrettiin Siniseen prikaatiin, viralliselta nimeltään 3. prikaatiin.
Sinisen prikaatin kaltaisen joukon vahvuus oli 6 000–7 000 miestä. Se kykeni itsenäisiin sotatoimiin ja osallistui koviinkin taisteluihin.
Hakakosken rooli oli lyödä tykin putkeen ammuksia.
– Ne olivat aika möykkyjä ja painoivat 50 kiloa. Silloin sanottiin, kuinka monta laukausta ehdittiin minuutissa ampua. Nopein, minkä me saimme ammuttua, oli kahdeksan laukausta 45 sekuntiin.
Koulutuskeskuksessa Hakakoskelle ja muille oli näytetty, miten kaksi miestä kantoi ammuksen putkeen ja ammus työnnettiin kepillä perille. Todellisuus oli kuitenkin toinen.
– Yksi mies vei sen sylissään. Löi putkeen ja nyrkillä perille asti. Luukku pantiin kiinni ja vedettiin narusta, ja se lähti saman tien. Siinä ei aikailtu.
Hakakoski toimi lopulta patterin eli yksikkönsä päällikön lähettinä.
Lähetti teki käytännössä kaikkea, mitä päällikkö käski: piti esimerkiksi yhteyttä tykkijaosten ja yksittäisten tykkiryhmien välillä silloin, kun lankayhteyksiä ei ollut.
Tykistössä lähetti ei ehkä joutunut liikkumaan samalla tavalla vihollisen jatkuvan tulen alla kuin jalkaväkikomppaniassa, mutta vaarallinen tehtävä joka tapauksessa oli.
Hakakoski kertoo päätyneensä lähetiksi sen jälkeen, kun muut huomasivat, kuinka nopealiikkeinen hän oli.
– Menin kuin kilpahiihtäjä paikasta toiseen. Kymmenessä kilometrissä ei kauaa kulunut. Se oli yksin liikkumista, mutta tunnussana täytyi olla aina mielessä. Koskaan ei tiennyt, missä se huudetaan.
Kerran Hakakoski päätti oikaista ja lähti laskemaan alamäkeen.
– Metsästä kuului yhtäkkiä huuto, että älä helvatti laske enempää, joudut naapurin puolelle. Kyllä siinä sukset kääntyivät liukkaasti pois.
Sitten alkoi elämä
Veikko Hakakoski ehti palvella ja puolustaa isänmaataan runsaat kaksi vuotta.
Sodan loppuvaiheessa hän oli saanut Karjalankannaksella osuman jalkaansa ja ollut jonkin aikaa sotasairaalassa Kuusankoskella, mutta ehtinyt vielä takaisin rintamalle.
Jatkosota päättyi syyskuussa 1944, ja marraskuussa Hakakoski kotiutettiin. Hän oli 21-vuotias.
Rauha tuntui ihmeelliseltä.
– Jo heti kun meidät tuotiin Kannakselta Kuusankoskelle, oli kuin raju ukkonen olisi myllännyt. Tykistön kaiku tuli kaukaa. Se oli autuaallinen tunne.
Sodan loputtua Hakakoski päätyi sinne, mistä oli lähtenytkin: veturimieheksi Riihimäelle. Vaimo löytyi kotikaupungista. Syntyi tytär, toinen, kolmaskin.
Aina välillä, kun töissä oli hiljaista, nuoremmat työntekijät saattoivat turhautua lattioiden lakaisuun ja tokaista, että tulisi edes sota.
– Minä vastasin, että voi pojat kun tietäisitte, mitä sota on, niin luuta olisi mieluinen kapine.
Toisaalta juuri sen takia Hakakoski ei ole vaiennut kokemuksistaan, vaan on käynyt puhumassa niistä uusille alokkaille aina näihin päiviin asti.
– Eiväthän nuoret saa muuten tietää, jos heille ei kerrota. He tykkäävät, että on rehellinen ja kertoo niin kuin asiat ovat. Ei mitään satuja, vaan todellisuutta.
Edelleen Hakakoski muistaa, miten maa kiehui, kun tykistö tulitti vihollista.
– Ikinä niitä ei unhoita. Ei kertaakaan, hän sanoo.
– Muistot vainoavat koko elämän ajan.
Hakakoski kertoo, kuinka saattaa kuutamoiltoina katsoa pihapensaita, kantoja ja puita, kuin ne liikkuisivat. Kuin joku katsoisi takaisin.
– Ulkomaillakaan en koskaan lähtenyt pimeisiin porttikonkeihin kävelemään. Mieluummin käveli jalkakäytävällä. Näki, että kukaan ei päässyt yllättämään.
Alkoholiin veteraani ei koskenut.
– Juopunut mies on helppo saalistaa. Selvään mieheen harva uskaltaa käydä kiinni.
Taas poikkeusoloissa
Haastatteluhetkellä Suomi elää keskellä koronaepidemian toista aaltoa. Kanta-Häme, johon myös Riihimäki kuuluu, on yksi niistä alueista, jotka ovat koronan leviämisvaiheessa.
Vuoden aikana Suomessa on jo kertaalleen otettu käyttöön valmiuslaki, jonka tarkoitus on suojata väestöä poikkeusoloissa.
Julkisuudessa korona-ajan tunnelmia on luonnehdittu jopa hämmästyttävän samanlaisiksi kuin sota-aikana.
Sodan kokeneen mielestä koronakriisin aikaisia poikkeusoloja ja itse sotavuosia ei voi kuitenkaan verrata toisiinsa.
– Itse en ole kärsinyt koronavaiheesta oikein mitenkään. Sota-aika oli ihan toista. Silloin oli tosi, mutta tämä on niin kuin leikintekoa, Hakakoski sanoo.
– En minä koe, että nämä olisivat raskaita aikoja.
Ulkona Hakakoski esittelee kasvomaskiin sonnustautuneelle kuvaajalle kättään, johon työt timpurina ovat jättäneet jälkensä: kerran oikohöylä leikkasi vasemman nimettömän keskeltä kahtia.
Sitäkin tarinaa kertoessa puheesta kuultavat positiivisuus ja elämänilo. Hakakosken mukaan pitkän iän salaisuus on yksinkertainen.
Mitään ei ole syytä ottaa liian vakavasti.
– Kaikki murheet kannattaa ottaa huumorin kannalta.
– Sairauksia ei kukaan voi välttää. Se tulee, mikä kullekin on määrätty. Jos joka kolotusta tai särkyä rupeaa ihmettelemään, hulluksihan sitä tulee. Mutta kun ne ottaa huumorin kannalta, ihmisen elämä on paljon helpompaa.
Yksi asia Hakakoskea on jäänyt ikääntymisessä harmittamaan: se, ettei enää voi tanssia.
Se kun olisi sielun ja ruumiin hoitoa parhaimmillaan.
Aina silloin tällöin Hakakoski kääntää ruokaa tehdessään radion päälle ja ottaa salaa muutaman tanssiaskeleen.
Sitä ei heti uskoisi tammikuussa 98 vuotta täyttävästä miehestä. Mutta niin vain on Hakakoski hyväkuntoinen, että lääkäri on antanut luvan alkaa pikkuhiljaa suunnitella satavuotisjuhlia.
Itsenäisyyspäivän vastaanotolle hän ei ole vielä päässyt kättelemään presidenttiparia, mutta ehkä sellainen kutsu joskus tulee.
Ja kenties silloin Linnan lattialla tanssitaan taas.
Äänislinnaa ja Sinistä prikaatia koskevia osuuksia varten on haastateltu sotahistorian apulaisprofessoria Mikko Karjalaista Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 6. joulukuuta kello 23:een asti.
Lue seuraavaksi: