Kahdeksan vuotta sitten istuin Firenzen yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan luentosalissa sydän hakaten. Oli menossa kurssi nimeltään Poliittisen ajattelun historia, ja kävimme läpi poliittisen ja filosofisen ajattelun kehittymiseen vaikuttaneita klassikkoteoksia.
Vuorossa oli myöhäisrenessanssiajan dominikaanifilosofin Tommaso Campanellan teos Aurinkokaupunki. Kurssin italialaiset opiskelijat viittasivat ja kertoivat teoksesta yksityiskohtaisesti. Minä istuin hiljaa.
Sama meininki jatkui kurssin läpi. Se hämmensi: opiskelin kotimaassani Suomessa Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Siellä olin oppinut oppiaineeni teoriasta ja sen historiasta sekä soveltamisesta käytäntöön, ja pärjännyt opinnoissa kiitettävästi.
Nimilistoja tai muuta nippelitietoa minulla oli silti hallussani vähän. En osannut ladella satojen filosofien tai heidän mestariteostensa nimiä ulkoa. Toki tunsin heistä jokusen, mutta italialaisille opiskelukavereilleni en pärjännyt.
Italialainen velipuoleni vahvisti epäilykseni. Asiasta kysyessäni hän veti kirjahyllystään esiin Aurinkokaupungin ja kertoi, että teos kuului Italiassa lukion oppimäärään – ja samalla vähän niin kuin yleissivistykseen.
Jälkeenpäin nuoren opiskelijan tuntojani miettiessä hymyilyttää. Siinä se metsäläinen seisoi ymmällään kokonaisen aatehistoriallisen ajanjakson edessä. Kalevalasta kyllä tiesin, mutta Aurinkokaupungista en mitään.
Puusta pudonnut olo on seurannut myöhemminkin italialaisten kanssa aatehistorian lisäksi erityisesti kirjallisuudesta ja taidehistoriasta keskustellessa.
Tuntuu, että italialaiset elävät historiaansa todeksi myös nykypäivänä: joku siteeraa renessanssifilosofia ruokapöydässä, toinen kertoo, keneltä antiikin runoilijalta ottaa vaikutteita omiin värssyihinsä.
Kyse ei ole siitä, että italialainen koulujärjestelmä olisi Suomea parempi. Tiedämme, että asia on itse asiassa kansainvälisten vertailujen mukaan päinvastoin.
Italia satsaa koulutukseensa muita EU-maita vähemmän ja pärjää läntisten teollisuusmaiden järjestön 15-vuotiaiden osaamista mittaavissa Pisa-tutkimuksissa OECD-maiden keskiarvoa huonommin. Vahvan sivistyksellisen historian omaavia italialaisia tämä hävettää. He tykkäävät valittaa maan opetusjärjestelmän rappiosta ja koulutuksen epätasaisesta laadusta.
Suomen koulujärjestelmää puolestaan ylistetään maailmalla. Suomalaiset koululaiset ovat sijoittuneet lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteen osaamista mittaavissa Pisa-testeissäkin hyvin, joinain vuosina jopa maailman parhaiten.
Kyse on enemmän siitä, millaista tietoa ja oppimista painotetaan – ja millä tavoin koulu sivistää. Italiassa tieto valuu ylhäältä alaspäin – opettaja kertoo, miten asia on ja oppilaat kirjoittavat sen ylös. Suomessa hierarkia on matala, ja kouluissa uskotaan oppilaiden kykyyn rakentaa oma tietonsa. Me saamme vapaasti kyseenalaistaa luennoitsijoiden ja opettajien sanomisia, jos haluamme.
Aate-, taide- ja kulttuurihistoriaan panostetaan italialaisessa koulussa varmasti myös siksi, että se on osa heidän omaa historiaansa. Italiassa koulusta jää mieleen pikkutarkkaa tietoa, anekdootteja, mutta tämän tiedon soveltaminen elämäntaidoiksi on puutteellista. Kokeet ovat pääosin suullisia, joten suullinen ilmaisu ja esiintymistaito ovat vahvoja.
Suomessa opiskelemme kieliä, opimme kirjoittamaan tieteellisiä esseitä, koodaamme ja opettelemme kansalaistaitoja. Vaikka historian tunneilla käydään läpi antiikin sivilisaatio ja renessanssi, monet ihmiskunnan sivistyksen historialliset kulmakivet ja aikakaudet saattavat jäädä meille pohjolassa kasvaneille kaukaisen tuntuisiksi.
Totumme ilmaisemaan itseämme kirjallisesti, ja suullisen esitelmän pitäminen punehduttaa posket pahimmillaan vielä yliopistossakin.
Koulutuksen erot Italian ja Suomen välillä näyttäytyvät minulle selvimmin, kun puhun niistä italialaisten kanssa. He jäävät sanattomiksi kuultuaan, että Suomen kouluissa kotiläksyjä tulee vähän, tietoa ei opetella ulkoa valtavia määriä ja itseohjautuvuus kurssivalinnoissa on suurta.
Viime aikoina olen ällistyttänyt heitä kertomalla esimerkiksi, että käsityötunneilla tytöt tekevät leikkuulautoja ja pojat neulovat villasukkia. Absurdeimmalta heistä näyttää tuntuvan se, että kutsumme opettajia ja yliopiston professoreja etunimeltä.
Yhtä lailla minua ihmetyttää kuulla, kuinka italialaiset pänttäävät lukiossa yömyöhään muinaiskreikkaa ja latinaa.
Firenzeläisessä luentosalissa pidättäydyin vuosia sitten kommentoimasta professorini sanomisia. Kun tuli kurssin suullisen loppukokeen vuoro, Campanellan Aurinkokaupunki tuli jälleen eteeni. Sopersin ulkomuistista ulos yksityiskohtaisia tietoja teoksesta välillä hermostuneesti änkyttäen. Muut opiskelijat istuivat ympärilläni ja kuuntelivat.
Pari kuukautta tentin jälkeen muistin Aurinkokaupungista vain pari hassua yksityiskohtaa. Palasin opinahjooni Suomeen ja menin journalistisen työn kurssille oppimaan, mikä on uutinen ja miten sellainen kirjoitetaan.
Voit keskutella aiheesta tiistaihin kello 23:een saakka.