Vuoden alussa Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jonka mukaan nuoret ”tavoittelevat nyt hyperluksusta ja jopa tuhansia euroja maksavia vaatteita (siirryt toiseen palveluun)”.
Kun luin artikkelia (tai, kuten meillä epäsäännöllisten tulojen kanssa elävillä on tapana sanoa: kun tihrustin kuvakaappauksia, jotka Helsingin Sanomista maksava ystäväni lähetti minulle) en voi sanoa olleeni yllättynyt. Ihmeellisempää kai olisi, jos nuoret eivät tavoittelisi ”hyperluksusta”.
Vaikuttajia käsittelevissä artikkeleissa taas toistetaan sitä, miten sometyöhön ei vieläkään suhtauduta ”oikeana” työnä.
Sosiaalisessa mediassa uransa tehneistä ihmisistä on tullut lehtien vakiotavaraa: Elämme maailmassa, jossa seuratuimpia ihmisiä ovat muun muassa Kim Kardashian perheineen. Heidän viehätyksensä perustuu pitkälti rahaan ja siihen, mitä kaikkea sillä saa: ulkonäköä, kalliita vaatteita, valtavia asuntoja ja syntymäpäiväjuhlat yksityisellä saarella globaalin pandemian aikaan (siirryt toiseen palveluun).
Ongelmani ei kuitenkaan ole se, miten Kim Kardashian elää elämäänsä. Vaan se, kuinka nopeasti Suomessakin media lakkasi hämmästelemästä, miksi Kardashian ylipäänsä on kuuluisa (voitte googlata itse) ja siirtyi uutisoimaan Kardashianeista niin kuin he olisivat merkittäviä hahmoja muutenkin kuin seuraaja- ja rahamääränsä vuoksi.
Vaikuttajia käsittelevissä artikkeleissa taas toistetaan sitä, miten sometyöhön ei vieläkään suhtauduta ”oikeana” työnä. Yksi sometyöläisten oma teoria alan väheksymisestä on se, että suurin osa somea tekevistä on naisia. Olen pahoillani, että joudun kertomaan tämän, mutta kyse voi olla muustakin kuin sukupuolesta. Esimerkiksi siitä, että vaikuttajien työ on lopulta pelkkää markkinointia.
Minun puolestani vaikuttajat voivat myydä vaikka omat munuaisensa ja elää onnellisena yhteistyölofteissaan elämänsä loppuun saakka. Mutta journalismilta odotan enemmän.
Kuluttamiseen yllyttämistä on vaikea rakastaa, teki sitä kuinka hyvä tyyppi tahansa.
Minun puolestani vaikuttajat voivat myydä vaikka omat munuaisensa ja elää onnellisena yhteistyölofteissaan elämänsä loppuun saakka. Mutta journalismilta odotan enemmän.
Media kun ei pelkästään kerro todellisuudesta vaan myös luo sitä. (Tämä lause jäi mieleeni viestinnän laitoksen pääsykoekirjasta, kun hain yliopistoon kolmesti ja melkein pääsin sinne. Ei niin, että siitä olisi jäänyt minulle jotain hampaankoloon.)
Jos julkisuudessa kerrotaan vaikuttajista vain yhtä ja samaa menestystarinaa, jatkuva kulutus normalisoituu.
Aina kun alan lukea artikkelia vaikuttajasta, toivon näkeväni edes muutaman kulutuskriittisen lauseen toimittajalta – turhaan. Jokaisessa artikkelissa käydään läpi samat asiat: Vaikuttajat elättävät työllään itsensä, jotkut myös muita. Vaikuttajana on mahdollista tienata hyvin. Vaikuttajana voi nostaa esiin tärkeitä asioita, joihin haluaa, no, vaikuttaa. Se on hienoa.
On totta, että vaikuttajan työssä on paljon hyvää. Mutta jos julkisuudessa kerrotaan vaikuttajista vain yhtä ja samaa menestystarinaa, jatkuva kulutus normalisoituu. Se ei ole enää pelkästään nuorten ongelma.
Mitä nuorten rahankäyttöön muuten tulee, ei siinä ikinä ole ollut mitään järkeä. Itsekin ruinasin 11-vuotiaana lähisukulaiseltani 500 markkaa cowboy-buutseihin, koska ne olivat 90-luvun alussa muodissa. Olenko ylpeä siitä? En. Jäivätkö saappaat lopulta kaappiin pölyttymään, kun tajusin, etten näyttänytkään ne jalassani Pamela Andersonilta? Kyllä. Oliko hullua, että halusin näyttää 11-vuotiaana Pamela Andersonilta? Myös kyllä.
Kun parikymppisenä matkustin Miamiin, ihailin Paris Hiltonia ja käytin aivan liian suuren osan matkabudjetistani Guessin pinkkiin minihameeseen. Kävellessäni palmujen alla tunsin hetken ajan olevani juuri sitä, mitä halusin olla. Vasta kun pari viikkoa myöhemmin talsin hame päälläni Helsingin loskaisilla kaduilla, myönsin itselleni, ettei yksi hame riittänyt muuttamaan minua kuuluisaksi hotelliperijättäreksi.
Mutta sellaista se on.
Yhtä kaikki olen iloinen siitä, ettei yksikään toimittaja tullut vuosien 1992-2004 aikana kysymään minulta: ”Hei, nuori! Kertoisitko, miten käytät rahasi?”
Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, joka ei edelleenkään mielellään keskustele rahankäytöstään.
Kolumnista voi keskustella 18.1. klo 23.00 saakka.
