Heli Kurimo tähtää avattua rintakehää ja siinä pysäytettynä lepäävää sydäntä järjestelmäkameran etsimen läpi. Ympärillä hyörii kaksi kirurgia, kardiologi, anestesialääkäri ja leikkaushoitajia. Eletään loppukevättä vuonna 2019.
Ei ihme, että suojavarusteiden alla tihkuu hiki. Edelliset parikymmentä vuotta Kurimo on kuvannut kunnanisiä, tietyömaita ja viljapeltoja eri sanomalehtiin.
Viimeisin työntantaja Länsi-Uusimaa päätyi karsimaan valokuvaajia ja lopulta lakkauttamaan koko kuvatoimituksen. Kurimo sai lähteä toukokuussa 2018.
Epäusko, tyrmistys ja katkeruus valtasivat Kurimon mielen, vaikka hän osasi pelätä pahinta jo aikaisemmin.
Myöhemmin tuo synkkä käänne on osoittautunut onnenpotkuksi – myös siviilissä.
Kuvat ovat sanojen tukena toipumisen seurannassa
HUS Helsingin yliopistollisen sairaalan Meilahden kliinisen valokuvauksen yksikössä on viisi työntekijää ja Kurimo on nyt yksi heistä.
Valtavan sairaalakompleksin haltuunotto otti aikansa ja ensimmäisen puolen vuoden ajan uusi työ tuli myös uniin: ne olivat täynnä punaista väriä.
– Niistä ei herätessä muistanut kovin paljon muuta kuin sen värin. Veren näkeminen meni ilmeisesti jotenkin alitajuntaan.
Sairaalavalokuvaaja on harvinainen ammatti. Suomessa heistä suurin osa työskentelee Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä.
Lääkäri tilaa tarpeensa mukaan valokuvaajan kuvaamaan esimerkiksi haavan. Toipumisen edetessä kuvataan myös välivaiheita ja kuvista lääkäri pystyy seuraamaan haavan paranemista.
Eniten kuvaustiimiä työllistää Uusi lastensairaala. Siellä kuvien avulla arvioidaan esimerkiksi suulakihalkio- ja kampurajalkapotilaiden hoidon edistymistä, joka olisi pelkän tekstin varassa huomattavasti hankalampaa.
Tällä hetkellä lastensairaalassa on meneillään kuvausprojekti, jossa vertaillaan eri hoitomuotojen tehoa lasten rannemurtumissa.
Syntymästä kuolemaan on joskus lyhyt matka
Kurimo on aina ollut kiinnostunut kuvista. Hän muistaa jo alakoululaisena hiihtäneensä pakkasella keskelle suota ja piirtäneensä ja maalanneensa maisemaa paperille. Sittemmin valokuvaus vei mukanaan.
Kahden vuoden sairaalauransa aikana Kurimo on ollut mukana paitsi sydänleikkauksessa, kuvannut myös vaikeasti vammaisen, pian syntymänsä jälkeen menehtyneen vauvan. Kuolleita kuvataan vain harvoin, mutta tämä lapsi oli poikkeus.
Erään kuvaamansa, jalkansa menettäneen potilaan kuolinilmoituksen Kurimo huomasi myöhemmin Helsingin Sanomista. Potilaan nimi oli niin erikoinen, että se jäi mieleen ja siksi myös ilmoitus osui silmiin.
– Väistämättä mietin hetken hänen kohtaloaan ja sitä, minkälaisen elämän hän mahtoi elää. Usein toki pääsee kuvissa näkemään myös sen, miten joku toipuu vaikeasta vammasta tai sairaudesta.
Kuvien kirjo yltää siis syntymästä kuolemaan ja esimerkiksi väkivallan uhrien kasvoihin, joita korjataan leikkauksilla.
Sairaalavalokuvaajat kuvaavat myös yhteisölehti Husariin ja sosiaaliseen mediaan. Kurimo onkin valokuvannut esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin infektiotautien ylilääkärin Asko Järvisen koronarokotuksessa.
Korona ei – ehkä hieman yllättäen – ole juurikaan vaikuttanut kuvaajien työhön muuten kuin vielä entistäkin tarkemman hygienian ja työvuorojärjestelyiden osalta. Koko tiimi ei ole koskaan samassa tilassa yhtä aikaa.
– Emme oikeastaan kuvaa koronapotilaita lainkaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.
Sairaalavalokuvaajan työ jättää Kurimon mielestä entistä enemmän tilaa myös luovuudelle, nimenomaan vapaa-aikana.
– Lehtityön päälle en jaksanut tehdä mitään taideprojekteja, joita olen kuitenkin aina tykännyt tehdä. Lisäksi koen sairaalavalokuvaajan työn tosi merkitykselliseksi, koska siinä osallistutaan potilaiden hoitoon.
Siinä missä lehtikuvat ovat kaiken kansan nähtävillä, sairaalavalokuvaajan otoksia katselevat lähinnä lääkärit, eikä niitä tässäkään jutussa voi julkaista tietosuojasyistä.
Tavoitteena on yksinkertaisesti tallentaa lääkärin toivoma kohde mahdollisimman tarkasti ja selkeästi potilastietoihin.
Yksi kuvaustilanne on kuitenkin jäänyt Kurimon mieleen lähtemättömästi. Hän kuvasi valokuvaustiimin studiossa vaikeasti vammaista lasta, jonka äiti oli mukana kuvaustilanteessa.
Kurimo ohjasi lasta kuten ketä tahansa kuvauskohdettaan: houkutteli häntä eri asentoihin ja katsomaan eri suuntiin.
– Kiitos, tämä oli todella eheyttävä kokemus. Sinä näit lapseni kauniina! Äiti kiitti lämpimästi kuvauksen jälkeen.
Sairaalavalokuvaajan työ on avartanut Heli Kurimon maailmankatsomusta ja oikeastaan muuttanut asennetta koko elämää kohtaan.
Kun on joka päivä silmätysten kaikkien niiden kipujen, kohtaloiden ja kärsimysten kanssa, joilta itse on toistaiseksi säästynyt, osaa arvostaa omaa terveyttään ihan uudella tavalla.
Voit keskustella aiheesta lauantaihin kello 23:een asti.