Vakavista mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti-isä. Lastensuojeluviranomaisia pakoileva perhe. Neljä pientä lasta, jotka näkevät nälkää.
Näistä aineksista rakentuu tarina, joka on niin hauska, että välillä naurattaa ääneen.
Suomalaisen pahoinvoinnin peruspilareista, päihde- ja mielenterveysongelmista, ei ole usein kirjoitettu tähän tyyliin.
Joonatan Tolan tuore esikoisromaani Punainen planeetta on erikoinen teos: aluksi naurattaa, mutta sivu sivulta kurkkua alkaa kuristaa yhä enemmän. Lopulta tuntuu kuin juna ajaisi täysillä päin seinää. Tarina on karmea. Ja se on totta.
Saako näin edes kirjoittaa?
– Sitä oikeudenkäyntiä olen käynyt päässäni pitkään. Ja tullut siihen tulokseen, että en halua vaieta näistä vaikeista tabuista, Tola sanoo.
Lapset jäivät täysorvoiksi
Punainen planeetta kertoo erään perheen tarinan useammassa sukupolvessa. Päähenkilö on isä ja kertoja hänen poikansa. Joonatan Tola läväyttää lukijan silmille lohduttoman lapsuutensa. Saman, jota isosisko, näyttelijä ja ohjaaja Pamela Tola, on haastatteluissa aiemmin sivunnut vain vähän.
Tolan sisarukset jäivät lapsena täysorvoiksi, mutta kirja sijoittuu aikaan ennen sitä. Se on isän elämäntarina. Isän viimeiset vuodet olivat Joonatan Tolan varhaislapsuus.
Niinä vuosina elämä oli kauniisti ilmaistuna äärimmäisen boheemia ja rehellisesti kuvailtuna täyttä kaaosta. Tola tykittää 344 sivun verran absurdeja, viinan ja harhojen värittämiä tapahtumia. Silti äänessä on viistoa huumoria.
Kun Joonatan Tola oli alle 6-vuotias, äiti oli jo vakavasti sairas. Sitten isä teki itsemurhan. Siihen tarina päättyy.
Mutta lasten elämä jatkui.
Ja nyt esikoiskirjailija istuu haastateltavana selvästi varautuneena ja kiusaantuneena. Kaikkein mieluiten hän ei puhuisi mitään itsestään ja lapsuudestaan.
Mutta vaihtoehtoja ei ole.
Isä pukeutui haarniskaan ja kypärään
“Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla.”
Isä, Mikko J. Tola, eli vaikean elämän. Vauraan helsinkiläisen lääkäriperheen pojan mielenterveys alkoi horjua jo teini-iässä. Poika seilasi kodin ja mielisairaalan väliä, tutustui ja ihastui päihteisiin.
Aikuisena isästä tuli karnevalistinen hahmo. Kaikkien alojen taiteilija, joka halveksi tavallista elämää ja maalasi asuntojensa seinät iskulauseilla. Vieraat hän otti vastaan sotilaskypärään ja -univormuun pukeutuneena ja avasi kaljapullonsa toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä.
Perheeseen syntyi neljä lasta. Äiti pyöritti arkea boheemiin tapaan. Oli aikoja, jolloin lapsille oli ruuaksi vain “kakkaroita”. Ne olivat isän mukaan intialaistyylisiä lettuja, mutta käytännössä pelkästä vedestä ja jauhoista paistettuja leipäsiä.
“Puolitoistavuotiaana puhuin jo yksinkertaisia lauseita, vaikka lähinnä toistelinkin taukoamatta sanoja ”adda” ja ”oda” (anna ja ota), jotka tarkoittivat tismalleen samaa, nimittäin, antakaa ruokaa saatana!”
Perhe muutti tiuhaan. Tola kertoo, että vanhemmat tekivät lastensuojelun kusettamisesta taiteenlajin.
– Isässä oli anarkistinen, ehkä viihdyttäväkin puoli. Mutta lapselle isän sekoilu oli vain ja ainoastaan turvatonta, Tola sanoo.
Tavallisuus on tavoite
Kirjan kannesta katsoo kohti mies, jolla on tummat silmät, viikset ja pitkä tukka. Portailla vieressä kyyköttää noin 1-vuotias Joonatan.
Ja nyt vanhan puutalon oven Joensuussa avaa hämmentävän paljon saman näköinen mies. Tola on 37-vuotias, pari vuotta vanhempi kuin isä oli kuollessaan.
Jo eteisestä huomaa, että täällä asuu lapsiperhe, jolla on homma hanskassa. Pipoille ja lapasille on omat nimetyt hyllynsä. Olohuoneessa legot on koottu laatikkoon ja muut lelut järjestelty omille paikoilleen.
Tolalla on puolisonsa kanssa kaksi alle kouluikäistä lasta. Suurin unelma on juuri tämä: tavallinen elämä, tasapainoinen parisuhde sekä lapset, joiden ei tarvitse kulkea rääsyissä.
Kaikki tavallinen on tavattoman arvokasta, kun on kotoisin marginaalista. Mutta tavallisuuden eteen on pitänyt urakoida.
Kun tullaan ulkoa, takki laitetaan naulakkoon. Avain ripustetaan avainnaulaan. Aamulla lähdetään töihin, iltapäivällä tullaan pois töistä. Laitetaan ruokaa, maksetaan laskut.
Nämä asiat Joonatan Tolan on pitänyt erikseen opetella, koska kotoa niihin ei ole saanut mallia. Se tarkoittaa, että moneen asiaan elämässä on joutunut lähtemään reilulta takamatkalta.
Tärkeimpänä niistä isyyteen.
Kolme säkillistä isän elämää
Pelkkä isän kuvan katsominen pelotti. Pitkälle aikuisikään asti isä oli Joonatan Tolalle kuin musta aukko, täysin tuntematon ja pelottava hahmo.
Kun romaani oli nupullaan, Tola sai käsiinsä kolme Ikean säkillistä isän jäämistöä: sähkösanomia, kirjeitä, muistilappusia ja muita kirjoituksia. Oli aika tutustua isään, vaikka se kauhistutti.
Kirjoittamisen alkumetreillä pelko muuttui vihaksi.
– Lapsen näkökulmasta vanhemman itsemurha on anteeksiantamaton teko, vaikka aikuisena sen syitä ymmärtäisikin, Tola sanoo.
Kirjan kirjoittaminen kesti neljä vuotta. Tai oikeastaan Tola on kirjoittanut samaa tarinaa paljon pidempään, koko aikuisikänsä. Pöytälaatikkoon on päätynyt jo yksi romaani samoista teemoista.
Kun tarina sai muotonsa, vihan rinnalle tuli lämpöä. Miksi ihmeessä isä kärsi elämässään niin paljon? Miten häntä oltaisiin voitu auttaa?
Sukulaisia ei säästellä
Esikoisromaani on siis autofiktiota. Se tarkoittaa kirjallisuutta, joka perustuu todellisiin tapahtumiin ja kirjailijan omiin kokemuksiin. Tolan viisari on kuitenkin reilusti kaunokirjallisuuden puolella: hän kirjoittaa tarkasti tapahtumista, jolloin ei ollut vielä syntynyt.
Yksi tunnetuimpia lajityypin edustajia on norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård. Hänen viisiosainen Taisteluni-sarja kirvoitti jokunen vuosi sitten keskustelun kirjailijan vastuusta, kun tämä kirjoittaa omasta perheestään ja suvustaan.
Tola säästelee lähipiiriään vielä Knausgårdia vähemmän. Hän ei halua haastattelussa puhua sukulaisistaan, mutta kertoo, että jokainen halukas on saanut käsikirjoituksen luettavaksi etukäteen.
– Mutta sen enempää mielipiteitä lukukokemuksesta ei ole vaihdettu.
Läheisyys oli pahin pelko
Tolan mukaan kirja on yritys rakentaa omaa repaleista elämäntarinaa kaunokirjallisuuden keinoin. Mutta terapiaa se ei ole.
– Terapian paikka on terapiassa ja romaanin kirjoittaminen on asia erikseen.
Kirjoittaminen oli oikeasti mahdollista vasta, kun kolmivuotinen psykoterapia oli käyty. Sitä ennen varhaislapsuus oli raskas laahus. Sitä ei meinannut jaksaa kantaa mukana.
– Minulle sen seuraus oli lohduton turvattomuuden tunne. Se näkyi jatkuvana ahdistuksena, vaikeina uniongelmina ja ennen kaikkea vaikeutena luottaa kehenkään, Tola sanoo.
Kun jostakusta, vaikka lemmikkikoirasta, alkoi tulla liian läheinen, Tola teki paniikkijarrutuksen. Kiintyminen oli niin pelottavaa.
Siihen asti, kunnes eteen tuli tyttöystävä, joka näki tilanteen läpi. Terapiaan meno oli tyttöystävän ehto vakavammalle ihmissuhteelle ja perheen perustamiselle.
Nyt Tola ajattelee, ettei traumaattisesta lapsuudesta voi toipua kokonaan. Mutta sen kanssa voi päästä sovintoon niin, ettei menneisyys määritä elämää liiaksi.
Isyys oli pelkoja tulvillaan
Esikoisen raskausaika oli Tolalle raastavaa aikaa. Hän pelkäsi neuroottisesti, että lapsi on sairas tai kuolee. Yhtä pelottava ajatus oli se, että lapseen olisi pakko kiintyä.
Toisina päivinä Tola helli raskaana olevaa puolisoaan kaikin keinoin. Hän jutteli vatsalle ja sekoitti odottavalle äidille smoothieita, joissa vitamiinit ja ravintoaineet oli laskettu tarkkaan. Toisina päivinä Tola tunsi silkkaa pakokauhua eikä pystynyt olemaan puolisonsa kanssa edes samassa huoneessa. Mielessä takoi: johonkin pois, mihin tahansa pois.
Isyys oli konseptina vieras. Yksi tapa päästä siihen käsiksi oli tieto. Tola luki aiheesta kaiken mahdollisen ja hankki ympärilleen vertaisisiä, joiden kanssa jakaa tuntoja.
Kun lapsi syntyi, pelot hälvenivät.
Vanhemmuuden hankalat hetket eivät enää johda paniikkiin. Sitä paitsi asioihin voi keksiä käytännöllisiä ratkaisuja: vauvaiässä Tola kantoi lapsiaan sylissä kuulosuojaimet päässä, jotta pysyi paremmin itse rauhallisena. Nyt leikki-ikäisten kanssa Tolalla on puolisonsa kanssa sopimus, että jos jomman kumman hermot uhkaavat pettää, paikalta saa poistua ja siirtää vastuun toiselle vanhemmalle.
Hyviä lapsuusmuistoja omasta isästä on vain vähän.
– Minulla on muistikuva siitä, että olen ollut isän sylissä. Se tarkoittaa, että hän on ehkä kyennyt antamaan fyysistä läheisyyttä.
Sama kaupunki, eri näyttämöt
Omille lapsilleen Tola on halunnut antaa moninkertaisesti sen, mistä on itse jäänyt paitsi. Olenko riittävästi läsnä? Se kysymys riivaa ajoittain, vaikka kuinka omistautuisi perhe-elämälle.
Tolalle ja hänen puolisolleen on ollut alusta asti selvää, että vanhemmuus on tasa-arvoista.
Kun Tola oli esikoisen kanssa koti-isänä, lapsi nukkui iltapäivisin parin tunnin unet. Niinä tunteina Tola kirjoitti oman isänsä tarinaa.
Varsinainen leipätyö on nykyisin suomen kielen väitöskirjan tekeminen. Tola iloitsee saamastaan, Koneen Säätiön myöntämästä useamman vuoden apurahasta.
– Nälkätaiteilijuus ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen nähnyt sitä riittävästi.
Perhe asuu idyllisessä ja yhteisöllisessä pihapiirissä Joensuun keskustan tuntumassa. Kaupunki on sama, jossa Tola jäi lapsena orvoksi ja jossa hän varttui aikuiseksi.
Lapsuuden kaupunginosissa hän ei käy vieläkään mielellään.
Kun Tolan kirjan lukee loppuun asti, mielessä on yksi kysymys: mitä perheen lapsille tapahtui isän itsemurhan jälkeen?
He varttuivat ensin lastenkodissa ja sen jälkeen perhekodissa. Sen enempää Tola ei halua asiasta puhua. Syy on selvä: hän aikoo kirjoittaa siitä.
Äidin tarina on vielä kertomatta.