Suomessa asuu omassa kodissaan noin 1,2 miljoonaa 65 vuotta täyttänyttä.
Monet heistä pärjäävät erinomaisesti – tai niin kuin koronaeristyksessä ihmiset nyt pärjäävät. Hankalammaksi tilanne muuttuu, jos asuu yksin, on muistisairaus tai kun ollaan tilanteessa, jossa tarvitaan omaishoitajaa.
Koronamelskeessä näiden hiljaisten ihmisten ääni ei usein kuulu.
Suomessa asuu paljon ihmisiä, joiden voinnista kukaan ei tiedä mitään
Yksinasuvia 65-vuotta täyttäneitä on Suomessa noin 450 000. Vaikka monet heistä pärjäävät hyvin, koronakriisin vaikutuksista vanhoihin ihmisiin on syytä olla huolissaan, Esa Jämsen sanoo.
Jämsen on Tampereen yliopistollisen sairaalan geriatrian yksikön, eli vanhojen ihmisten hoitoon erikoistuneen yksikön ylilääkäri ja Tampereen yliopiston apulaisprofessori.
Jämsenin mukaan monet geriatrit ovat sitä mieltä, että vanhojen ihmisten kunto ja kognitio eli kyky käsitellä tietoa ovat koronakriisin myötä huonontuneet.
– Eristyneisyys heikentää elämänlaatua ja toimintakykyä. Liikkumattomuus heikentää lihasvoimaa, mikä altistaa kaatumiselle. Yksinäisyys taas vaikuttaa muistitoimintoihin, koska yksinäisyys vaikuttaa mielialaan ja mielialan tiedetään vaikuttavan muistiin, Jämsen listaa.
Erityisen huolissaan Jämsenin mukaan pitää olla siitä vanhojen ihmisten ryhmästä, jotka jäävät hyvin pärjäävien ja kotihoidossa olevien väliin. Aiemmin he ovat kenties osallistuneet päiväkeskusten, järjestöjen tai seurakuntien toimintaan. Mahdollisuutta sellaiseen ei nyt ole.
– Yhteisissä tapaamisissa nämä vanhat ihmiset ovat tavanneet toisia ja osallistuneet yhteiseen ruokailuun. Nyt heidän voinnistaan ei välttämättä tiedä kukaan. Emme edes tiedä, kuinka suuresta ihmismäärästä on kysymys.
Hänen mukaansa olisikin tärkeää, että näitä palvelujen tavoittamattomia vanhoja ihmisiä pystyttäisiin tapaamaan mahdollisimman pian. Silloin saataisiin käsitys siitä, miten ihmiset voivat, ja osattaisiin huolestua niistä, joita ei tavoiteta.
Eristyneisyys voi paitsi heikentää toimintakykyä, myös viivästyttää muistisairauksien ja muidenkin neurologisten sairauksien, kuten Parkinsonin taudin diagnosointia. Viiveiden myötä voi tulla muitakin terveysongelmia, esimerkiksi kaatuilua. Ja sitten iäkäs vasta tarvitseekin paljon palvelua.
– Normaalisti sellaisen voisi monessa tapauksessa estää. Esimerkiksi muistisairauksien varhaisessa diagnosoinnissa on menty viime vuosina paljon eteenpäin, on harmi, jos tämä hyvä kehitys nyt notkahtaa, Jämsen sanoo.
Omaishoitaja Marja-Liisa Saarinen näkee itsessään ja miehessään koronan huonot vaikutukset
Omaishoitaja Marja-Liisa Saarinen on 67-vuotias. Suomessa on 65-vuotta täyttäneitä omaishoitajia noin 30 000 virallisesti, todellisuudessa läheistään hoitavien määrä on suurempi.
Saarinen on hoitanut miestään täyspäiväisesti nelisen vuotta. Puoliso sai aivoinfarktin kuutisen vuotta sitten.
– Infarkti vaikuttaa liikkumiseen, tiedon käsittelykykyyn ja muistamiseen. Hän ei pysty olemaan yksin kuin muutaman tunnin, Marja-Liisa Saarinen kertoo.
Ennen koronapandemiaa aviomies oli yhden päivän viikossa päiväkeskuksessa. Hän kävi aivoverenkiertohäiriön sairastaneiden vertaistukiryhmässä ja sai fysioterapiaa terveyskeskuksessa.
– Fysioterapia on ollut tauolla pari kuukautta, muut toiminnot jo vaikka kuinka kauan. Onneksi fysioterapia on nyt alkamassa uudelleen ja olemme ostaneet sitä myös itse, Saarinen sanoo.
Myös henkilökohtaista avustajaansa Reijo Saarinen tapaa paljon harvemmin kuin aikaisemmin.
– Ennen koronaa he tekivät yhdessä monia asioita. Kävivät esimerkiksi kahvilla, jolloin näki muita ihmisiä. Nyt he käyvät noin kerran viikossa kävelyllä pari tuntia, vaimo kertoo.
Kaikki tämä vaikuttaa sekä Marja-Liisa Saarisen että hänen miehensä jaksamiseen ja toimintakykyyn.
– Lapset sanovat, että isän liikkuminen ja ajatuksenjuoksu on tullut huonommaksi. Itse huomaan väsyväni ja pinna kiristyy tavalla, joka ei ole minulle tyypillistä. Vähän aikaa sitten olisi tehnyt mieli heittää jokin tavara yhtäkkiä ulos ikkunasta – en kyllä heittänyt.
Siitä Marja-Liisa Saarinen on helpottunut, että hänen vapaapäivänsä on pystytty järjestämään. Mies on perhehoidossa kolme vuorokautta kuukaudessa.
– Kun hän viimeksi lähti, nukuin 12 tuntia yhtä päätä ja senkin jälkeen mietin, pitäisikö nousta sängystä – olin niin väsynyt.
Vapaapäivät ovat omaishoitajalle tärkeä henkireikä.
– Jos vaikka käyn kaupassa, koko ajan ajattelen, että minun pitäisi olla jo kotona. Toisaalta pahemminkin voisi olla. Joku toinen ei voi jättää hoidettavaansa kuin viideksi minuutiksi, Saarinen sanoo.
Kun julkinen apu koronan vuoksi seisoo, taakka kaatuu monesti omaishoitajan niskaan
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kuntakyselyn mukaan kolmasosa kunnista ei ole pystynyt järjestämään omaishoitajien lakisääteisiä vapaita tavalliseen tapaan.
Monilla paikkakunnilla myös päiväkeskukset ja lyhytaikaishoidot ovat tauolla. Vaikka noin puolet kunnista on korvannut päiväkeskuspalvelujen alasajoa muilla omaishoitoa tukevilla palveluilla, THL:n johtava asiantuntija Sari Kehusmaa on silti huolissaan.
– Selvää on, että omaishoitajien jaksaminen on vaarassa. Tähän on puututtava kunnissa nopeasti. Jos palveluita ei ole, turvaverkko puuttuu kokonaan. Vain pieni osa saa esimerkiksi kotihoidon tukipalvelua. Tavallista on, että koko arki pyörii omaishoitajan jaksamisen varassa.
Lue lisää vanhuspalvelujen tilasta Suomessa: Ammattilaisten huoli kasvaa: "Minulta pääsee melkein itku" – tämä juttu kertoo, miten hoitajapula riivaa sinun kuntaasi
Keinot, joilla omaishoitajien taakkaa voisi keventää, pitäisi laittaa aivan tekemisen kärkeen, nyt kun kaikkia palveluja ei kuitenkaan pystytä avaamaan, ylilääkäri Esa Jämsen sanoo.
Samaa mieltä on Omaishoitajaliiton toiminnanjohtaja Sari-Minna Tervonen. Omaishoitoperheitä pitäisi nyt kuunnella herkällä korvalla. Muutoin tästä voi tulla kallis jälkilasku.
– Ilman omaishoitajien panosta tarvittaisiin paljon enemmän muun muassa kotihoidon palveluita tai useat omaishoidettavista olisivat esimerkiksi tehostetun palveluasumisen käyttäjiä. Tämä tarkoittaisi tutkimusten mukaan 3,1 miljardin kustannuksia yhteiskunnalle vuositasolla.
Aiemmin vireä muistisairas tuijottaa nyt seinää
Geriatrian erikoislääkäri Harriet Finne-Soveri sanoo, että hänen vastaanotolleen on viime kuukausina tullut useita kotona asuvia muistisairaita, joiden toimintakyky on laskenut muistisairauden vaikeustasoon nähden yllättävän varhain.
– Taustalla näiden ihmisten kohdalla on nähtävissä yksinäisyys, eristyminen ja apatia.
Apatia saa Finne-Soverin tukan, melkein sananmukaisesti, nousemaan pystyyn.
– Muistisairas, joka aiemmin osallistui keskusteluun ja otti kantaa omaan vointiinsa, on yhtäkkiä irti kaikesta ja tuijottaa seinään. Kyseessä ei ole vääränlainen lääkitys vaan elämän puute. Kyllä siinä tulee hätä sen ihmisen ja muidenkin muistisairaiden ihmisten puolesta.
Finne-Soveri sanoo, että muistisairas ihminen tarvitsisi sosiaalisen tilanteen. Pitäisi olla mahdollisuus jumppaan, jossa saisi kädestä ohjausta, jos ei enää kykene olemaan mukana videokuvan välityksellä.
Hänen mukaansa muistisairaalle olisi tärkeää voida käydä esimerkiksi kaupassa. Siellä voi miettiä, minkä tuotteen valitsee ja mihin on varaa. Monipuolinen aivojen stimulointi on tärkeää.
– Sosiaalisen toiminnan ja säännöllisen liikunnan puute sammuttaa vähä vähältä muistisairaan ihmisen aivot. Niiden hermoverkkoa yritetään pitää toiminnassa niin hyvin kuin mahdollista koko elinikä. Jos jotain toimintoa ei ylläpidetä, se unohtuu.
Tilanne on hankala kaikille. Eristymisen ja liikkumattomuuden riskit tiedetään kunnissa hyvin, toisaalta koronaviruksen kanssa on oltava varovainen.
– Erityisesti kuntien ja erilaisten palveluorganisaatioiden kannattaisi nyt miettiä, mitä uutta voitaisiin vielä tehdä. Voisiko esimerkiksi ulkotiloihin järjestää väljiä yhteistapaamistiloja, joissa voisi vaikka jumpata tai olisi jotain ohjelmaa. Kylmä ja pakkanen eivät sitä estä, talvikin on vaatetusasia, Finne-Soveri sanoo.
THL:n johtava asiantuntija Sari Kehusmaa sanoo, että vanhojen ihmisten hoidossa on nyt selkeästi palveluvajetta, johon kunnissa pitäisi reagoida.
– Kotihoitoa on jouduttu rajoittamaan koronariskin vuoksi ja ryhmätoimintoja on ajettu alas. Jos palvelua ei pystytä järjestämään vanhalla tavalla, pitäisi lähteä rohkeasti kokeilemaan uusia tapoja, joita kunnan pitäisi myös rahallisesti tukea.
Lue myös: