Vaikka tietokirjailija Sanna Lönnforsin suvussa ei suuremmin sisällissodan muistoista puhuttu, tarina punaisten esikunnassa olleesta isovaarista on silti ollut aina kaikille tuttu.
– Ei meillä ole suvussa tarkoituksella salailtu näitä asioita, mutta ei niistä ole puhuttukaan minun sukupolvelleni, kertoo Lönnfors.
Jo aikaisemmin pyhtääläislähtöinen Lönnfors kirjoitti sukututkimuksen yhteydessä isovaarinsa Karl Lindforsin punakaartilaismenneisyydestä pienimuotoista kirjaa suvun käyttöön. Tiedonjano kasvoi, kun Lönnfors huomasi, että Pyhtään näkökulmasta sisällissodasta ei ole kirjoitettu juuri mitään.
Kotkan naapurikunnalla Pyhtäällä on kuitenkin merkittävä osuus sotatapahtumien kulussa, sillä Ahvenkoskella taisteltiin sisällissodan viimeiset taistelut huhti–toukokuun vaihteessa vuonna 1918. Nämä jäivät Pyhtään ainoiksi sisällissodan taisteluiksi. Viimeiset punaiset antautuivat Pyhtäällä.
– Kokonaiskuvan kannalta Pyhtää ei ole ihan yhdentekevä paikka. Koin, että siitä täytyy olla olemassa kattavampi selvitys, sanoo Lönnfors.
Hän alkoi tutkia asiaa itse, ja työn tuloksena syntyi miltei 400-sivuinen Pyhtää sisällissodassa -kirja, joka julkaistiin viime vuonna.
Sisällissota vaikutti Pyhtäällä kaikkiin
Lönnforsin yllätti se, kuinka suuri määrä pyhtääläisiä oli mukana sisällissodassa. Hän etsi Kansallisarkistosta punaisten kuulustelupöytäkirjoja, ja luettavaa löytyi yli kolmensadan kuulustelupöytäkirjan verran.
Lönnfors arvelee, ettei hänkään välttämättä löytänyt arkistoista tietoa kaikista sisällissodassa mukana olleista pyhtääläisistä.
– Se ei ollut mikään pienen porukan juttu Pyhtäällä. Kyllä se on vaikuttanut ihan kaikkiin, sanoo Lönnfors.
Isovaari pelasti Stockforsin tehtaan johtajia
Pyhtäällä asui sisällissodan aikaan viitisentuhatta ihmistä ja niin asuu myös nykyisin. Merkittävin työnantaja oli Stockfors, iso teollisuuslaitos, joka perustettiin Pyhtäälle 1800–1900-lukujen vaihteessa. Sadat ihmiset työskentelivät siellä.
Kirjan taustatutkimusta tehdessään Lönnfors löysi Stockforsin omistajan puolelta sukulaisia. Heiltä Lönnfors sai varmistuksen, että suvussa muisteltu tarina punaisten esikunnassa olleesta isovaari Karl Lindforsista todella pitää paikkansa.
– Hän pelasti siinä sodan aikana ilmeisesti aika varmalta ampumiselta Stockforsin omistajan ja isännöitsijän. Kun Lindfors joutui vangiksi sodan jälkeen, nämä samaiset miehet kävivät hänet vapauttamassa. Tästä on meillä puhuttu, kertoo Lönnfors.
Suurin osa vangeista joutui Pyhtäältä Hennalan vankileirille. Kun monta sataa pyhtääläistä oli samaan aikaan vankileirillä, pienen paikkakunnan työntekijämäärään tuli iso lovi.
– En epäile, etteikö Stockforsillekin olisi voitu hakea työntekijöitä takaisin, sanoo Lönnfors.
Ruoan loppuminen sai miettimään selviytymiskeinoja
Sisällissotaa edeltävät ajat Pyhtäällä olivat Lönnforsin mukaan vaikeita ja täynnä poliittista sekasortoa. Yksi suurimmista tavallisten ihmisen arkeen vaikuttavista seikoista oli, että ruokaa ei aina riittänyt.
– Kunnan toimijoiden pöytäkirjoista löytyy mainintoja, että nyt se ruoka on vaan loppui. Kyllä siinä itse kukin on joutunut pähkäilemään omia selviytymiskeinojaan, kertoo Lönnfors.
Stockforsin tehdas suljettiin väliaikaisesti maaliskuun puolessa välissä vuonna 1918, kun sotaa oli käyty muutaman kuukauden ajan. Tehtaalta jäi paljon ihmisiä työttömiksi.
– Punakaartista luvattiin töitä, luvattiin ruokaa ja palkkaa siihen päälle. Onhan se ollut iso houkutus, sanoo Lönnfors.
Uhkailuakin esiintyi.
– Monet tulivat ihan aseen kanssa, että nyt se on lähdettävä. Uhkailtiin, että otetaan leipäkortit pois, jos et tule, kertoo Lönnfors.
Valkoisten puolella olevat saivat olla Lönnforsin mukaan näinä aikoina varpaillaan.
– Punaiset ovat hallinneet silloin Pyhtäällä. Heiltä on pitänyt pyytää luvat, että on päässyt käymään vaikka Kotkassa kaupunkiasioilla. On ollut vahdit tienristeyksissä, sanoo Lönnfors.
Naiskaartilaisilla aseet pelotuskeinona
Tehtaan sulkemisen aikoihin Pyhtäälle perustettiin naiskaarti. Lönnforsin mukaan naiskaartista ei tiedetä juurikaan. Pyhtään naiskaartilaiset vetäytyivät Kyminlinnaan muiden joukossa, mutta eivät ilmeisesti olleet mukana taisteluissa.
– He olivat Kyminlinnassa, kun saksalaiset nousivat maihin Loviisassa. Punaiset perääntyivät saksalaisten edeltä kohti Kotkaa ja Kyminlinnassa käytiin taistelu, kertoo Lönnfors.
Tutkiessaan Lönnfors löysi merkintöjä eräästäkin naisesta, joka kertoi piilotelleensa taistelun tuoksinassa linnoituksen käytävissä.
Naiskaartilaisilla oli omat tehtävänsä sota-aikana. He muun muassa ompelivat Pyhtään työväentalolla tarvikkeita mieskaartilaisille. He olivat myös vahtipalveluksessa punaisten esikunnassa ja strategisissa paikoissa.
Lönnforsin mukaan naisilla oli aseet, mutta kuulustelupöytäkirjoista löytyy merkintä siitä, ettei aseissa ollut panoksia eikä naisille ollut opetettu, miten asetta käytetään.
– Se oli ehkä enemmän sellainen pelotuskeino muille, että he kuitenkin siellä aseiden kanssa seisoivat, sanoo Lönnfors.
Tutkiessaan Pyhtään historiaa Lönnfors havaitsi, että merkittävä osa muistakaan punakaartilaisista ei osannut käyttää oikeasti asetta. Sama pätee valkoisten puoleen.
– Kyllä tämä aika amatöörisota oli. Kyllä siinä ovat ihmiset joutuneet aika kylmiltään sitten sotimaan, kertoo Lönnfors.
Suomen historian dosentti ja Tampereen yliopiston historiantutkija Marko Tikan mukaan tilanne oli vastaavanlainen myös muualla Suomessa. Vuonna 1918 sotaa kävi kaksi siviiliarmeijaa.
– Suomessahan keisari oli lakkauttanut yleisen asepalveluksen 1900-luvun alussa. Suurin osa sen ajan ihmisistä, vuonna 1918 eläneistä aikuisista miehistä, ei tosiaan ollut käynyt minkäänlaista asepalvelusta, sanoo Tikka.
Siihen aikaan eläneissä 40–50-vuotiaissa oli Tikan mukaan kuitenkin jonkin verran asepalveluksen käyneitä. Koulutusta saaneet toimivat usein joukkojen päälliköinä.
Totuus löytyy suunnilleen puolesta välistä
Sisällissodan seurauksena pyhtääläismiehiä kuoli Lönnforsin mukaan noin sata. Heistä enemmistö oli punakaartilaisia. Muutamia kymmeniä punakaartilaisia teloitettiin ja muutamia kymmeniä kaatui taisteluissa, mutta suurin osa heistä kuoli vankileireillä.
– Se on sata perhettä, joista joku on mennyt. Ei se ihan pieni määrä ole, sanoo Lönnfors.
Vaikka Lönnfors on sisällyttänyt kirjaansa paljon tietoa erilaisista ihmiskohtaloista, hän on pyrkinyt pitäytymään faktoissa ja tuomaan lähteet tapauskohtaisesti esille. Kuulustelupöytäkirjojen lisäksi lähteinä on käytetty esimerkiksi muistelmia.
Joistakin taisteluista punaisten ja valkoisten kertomukset ovat täysin päinvastaiset. Lönnforsin kirjassa on tällaistakin materiaalia.
– Olen saattanut laittaa molemmat mukaan, ja siitä voi sitten itse päätellä. Jossain puolessa välissä se totuus varmaan on, kertoo Lönnfors.
Sosiaalista tilausta paikallistutkimukselle
Kotkalaisen filosofian tohtorin ja tietokirjailijan Mirja Turusen mukaan sisällissodan tutkimus on viime vuosina siirtynyt entistä enemmän ruohonjuuritasolle. Turusen kirja Veripellot – Sisällissodan surmatyöt Kouvolassa 1918 ilmestyi vuonna 2005, ja sen jälkeen moni muukin on tarttunut aiheeseen eri alueiden näkökulmista.
– Yksittäisten kuntien tapahtumista on nyt tullut hyvinkin ansiokkaita kirjoja, sanoo Turunen.
Paikallistason tapahtumissa on Turusen mukaan edelleen paljon selvitettävää. Viime vuonna julkaistiin Sanna Lönnforsin kirjan ohella esimerkiksi professori Yrjö Varpion kirja Haudattu historia – Miehikkälä 1918.
Turunen on myös luennoinut sisällissota-aiheesta. Omasta kokemuksestaan hän tietää, että ihmisiä kiinnostavat nimenomaan kotinurkkien tapahtumat. Paikallistason sisällissotakirjallisuudelle on sosiaalista tilausta. Turusen mukaan myös oman suvun tapahtumat kiinnostavat.
– Nykyihmisen on niin vaikea tajuta, miten sata vuotta sitten tällaisissa suomalaisissa idyllisissä pikkukylissä ihmiset alkoivat yhtäkkiä tekemään toisilleen mitä kauheampia asioita, kertoo Turunen.
Kymenlaaksossa on tutkittavaa
Kymenlaaksossakin on edelleen alueita, joista ei ole liiemmin kirjoitettu sisällissodan historiaa. Tutkimusta ei ole tehty esimerkiksi Elimäen, Anjalan, Sippolan ja Myllykosken alueilta.
Vaikka Kotkassa ja Pyhtäällä ei ollut juurikaan taisteluja sisällissodan aikaan, niin silti niillä oli omat roolinsa tapahtumien alku- ja päätepisteinä.
– Kotka oli sisällissodan synnyn kannalta ihan avainpaikkakuntia koko Suomessa. Kotka oli Suomen teollistuneimpia kaupunkeja ja oli tämän kapinan eturintamassa, sanoo Turunen.
Turusen mukaan monet punakaartin valtakunnallisista päälliköistä lähtivät liikkeelle Kotkasta. Heitä olivat esimerkiksi Hugo Salmela, Eero Haapalainen ja Ali Aaltonen.
Uusia näkökulmia sisällissotaan
Suomen historian dosentti Marko Tikan mukaan on hyvä, että löytyy lisää oman alueensa historiasta kiinnostuneita paikallisia ihmisiä. Kirjoja tekemällä he lisäävät historiantietämystä yleisemminkin.
Tikan mukaan vuosi 1918 oli kauan suomalaisessa historiakentässä hyvin politisoitunut asia.
– Pitkään sisällissodan historia oli aika lailla sikäli ongelmallinen, että monet näkivät, että jos ei vaikkapa kirjoitettu hyvin jäykästi valkoisten näkökulmasta, ollaan sitten punaisten puolella, kertoo Tikka.
1990-luvun alussa historiankirjoituksen tapa muuttui. Silloin tuli Tikan mukaan viimeisin buumi sisällissodan historian tutkimukseen niin akateemisella kuin harrastelijoidenkin tasolla. Sitä ennen oli kuvattu jo paljon taisteluja ja perinteistä sotahistoriaa.
– Aikaisempi tulkinta nähtiin jollain tavalla sellaiseksi oman aikansa tuotteeksi, sanoo Tikka.
Sen jälkeen historia ei ollut enää pelkästään punaisten tai valkoisten sotatien kuvaamista, sillä aihetta alettiin käsitellä laajempana kokonaisuutena. Silloin näkökulmiin tuli mukaan esimerkiksi naisia, lapsia, siviilejä ja sodan eri osapuolten hautaustapoja.
Muun muassa joukkojen huoltoa, sairaanhoitoa, sodasta selviytymistä, vankileirejä ja sotaorpoja tutkittiin.
Tikan mukaan jyrkistä asenteista historiankirjoitusta kohtaan on päästy eteenpäin ja siirrytty “terveempään lähestymistapaan”, jossa ollaan kiinnostuneita siitä, mitä on tapahtunut vaikkapa omalla paikkakunnalla.
Kansallisarkiston tietokannasta voi lukea tietoa vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneista.