Näyttelykoira.
Se oli ainoa sana, jolla Saara-Eliisa Koponen osasi enää kuvailla itseään. Huumeiden ongelmakäytön seurauksena tavanomaiset roolit esimerkiksi perheenjäsenenä, ystävänä ja opiskelijana olivat vähitellen kadonneet elämästä.
– Ainoa tehtäväni oli olla hiljaa ja näyttää hyvältä miehen vieressä. Olin menettänyt itsemääräämisoikeuteni. En saanut edes päättää, mitä puen päälle.
Nuorena Koponen tunsi olevansa draamanhakuinen. Elämästä uupui jännitys, jota kaikki kielletty tuntui siihen tuovan. Ihailu päihteitä ja rikollisuutta kohtaan ajoi hänet parisuhteeseen huumeita käyttävän miehen kanssa ja lopulta käyttämään aineita itsekin.
Mies vaikutti vapautuneelta ja itsevarmalta. Siis sellaiselta, jollainen Koponen itsekin halusi olla.
– Koin itseni tylsäksi ja pieneksi. Halusin, että minua voi ihailla.
Näkymätön nainen ja hyvä jätkä
Naisten asema huumemaailmassa on heikko. Päihteitä käyttävillä naisilla on suuri riski joutua hyväksikäytetyksi tai väkivallan uhriksi. Moni myös ajautuu tahtomattaan prostituutioon.
Näin kertoo etsivää ja jalkautuvaa päihdetyötä tekevä Tanja Pihlaja. Pihlaja työskentelee Diakonissalaitoksen Tukialus-hankkeessa projektityöntekijänä ja kohtaa työssään huumeidenkäyttäjiä kaduilla.
Naisten roolit päihdemaailmassa voi Pihlajan mukaan jakaa kärjistäen kahteen. Ensimmäinen on perinteinen alisteinen asema, jossa naisen tehtävä on totella ja olla mahdollisimman näkymätön.
Voi olla, että Lahdessa huumeita käyttävän naisen asema on jostain syystä vielä heikompi kuin muualla.
Tanja Pihlaja
Toinen rooli on niin kutsuttu hyvän jätkän rooli, jossa nainen selviää ronskiudella ja kovettamalla itsensä.
Naiset ovat huumeidenkäyttäjissä vähemmistö. Tanja Pihlajan mukaan esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä heidän kadulla kohtaamistaan huumeidenkäyttäjistä noin 30 prosenttia on naisia, mikä vastaa myös keskimääräistä naisten osuutta huumeidenkäyttäjissä.
Kaupungeista Lahti on kuitenkin tässä poikkeus. Siellä naisia näkyy kaduilla vain kymmenen prosenttia käyttäjistä, Pihlaja kertoo.
– Voi olla, että Lahdessa huumeita käyttävän naisen asema on jostain syystä vielä heikompi kuin muualla. Heillä ei ole niin sanotusti lupaa olla kaupungilla, vaan he saattavat joutua jäämään neljän seinän sisään.
Huumeita käyttävä nainen ei istu perinteiseen naiskuvaan
Nyrkki oli puristunut tiukasti Saara-Eliisa Koposen hiuksiin eikä rimpuilu auttanut. Miesystävä talutti häntä keskustan vilkkainta katua pitkin.
Ehkä Koponen oli tehnyt jotain, mikä sai miehen suuttumaan. Tai ehkä Koponen ei ollut tehnyt yhtään mitään. Väkivaltaan ei aina tarvinnut syytä.
Muisto on vain yksi niistä lukuisista kerroista, kun Koponen tuli parisuhteessaan pahoinpidellyksi. Fyysinen väkivalta oli esimerkiksi lyömistä, potkimista ja kuristamista, mutta suhteessa oli myös henkistä, seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa.
– Olin fyysisesti aivan kasassa, ja hartiani olivat lytyssä. Kehoni oli aivan kaksinkerroin, koska olin jatkuvasti varautunut ottamaan vastaan iskuja.
Mitä enemmän Koponen kapinoi alistamista vastaan, sitä enemmän häntä painettiin alaspäin. Miehellä oli Koposen rahat, ja hän myös hoiti huumekaupat. Rahattomana ja alistettuna Koponen koki, ettei pakoreittiä tilanteesta ollut.
Huumeita käyttävien joukossa suurin kuolemanriski on alle 25-vuotiailla naisilla. Muihin samanikäisiin verrattuna se on jopa 20-kertainen.
Huumeidenkäyttöä pidetään moraalisesti arveluttavana, mutta naisen kohdalla sen ajatellaan olevan vielä kaksinverroin arveluttavampaa.
Tanja Pihlaja
Naiset kestävät fyysisesti päihteitä miehiä huonommin. Naisten asemaa ei myöskään ainakaan paranna se, ettei päihteitä käyttävä nainen istu millään muotoa yhteiskuntamme määrittelemään ihanteelliseen naiskuvaan, Tanja Pihlaja sanoo.
– Huumeidenkäyttöä pidetään moraalisesti arveluttavana, mutta naisen kohdalla sen ajatellaan olevan vielä kaksinverroin arveluttavampaa.
Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat Pihlajan mielestä äidit. Päihdeäiti on hyvin vastakohtainen sille, millaisena käsitämme hyvän äidin. Äitiys onkin Pihlajan mukaan monelle huumeidenkäyttäjälle ”syvä piikki sydämessä”.
Pihlaja kertoo kadulla kohtaamiensa naisten kaipaavan keskustelua ihan normaaleista arkisista asioista, kuten ihmissuhteista, uutisista tai vaikkapa hiusten värjäämisestä.
– Sellaisille keskusteluille on kysyntää, sillä miehisessä päihdemaailmassa niistä ei pääse puhumaan.
Pihlajan mukaan huumeita käyttävät naiset ovat usein myös erittäin yksinäisiä. Päihdemaailmassa naiset ovat kilpailijoita keskenään, eikä selviytymistaistelussa voi luottaa kehenkään.
Käyttömaailman valtarakenteet voivat seurata kuntoutukseen
Parisuhteen päättyminen oli Saara-Eliisa Koposen pelastus. Silloin hän uskalsi ensimmäistä kertaa hakea apua.
– Käyttäessä tuntui kuin olisin ollut hullussa karusellissa, jota en saa pysähtymään. Pelotti, että jään siihen hitaaseen kitumistilaan.
Koponen päätyi tohmajärveläiseen päihdekuntoutuskoti Tuhkimoon, jossa käytetään niin kutsuttua naiserityistä työotetta. Siellä hän koki pystyvänsä käsittelemään turvallisesti esimerkiksi seksuaalisen väkivallan aiheuttamia traumoja.
Päihdemaailma oli Koposen mukaan miesten maailma, joka toi mukanaan harhan siitä, että naisena jää aina kakkoseksi.
– En ole se äijä, jota koitin peloissani esittää huumemaailmassa. Enää en koe naiseuttani millään tavalla minua pienentävänä tai heikentävänä asiana vaan isona voimavarana.
Sekä Pihlaja että Koponen peräänkuuluttavat sukupuolten huomioimista hoitopaikoissa. Huumemaailma satuttaa miehiä ja naisia eri tavoin, ja erilaiset traumat vaativat erilaista käsittelyä.
– Käyttömaailman valtarakenteet voivat seurata hoitopaikkaan. Niiden murtamiseksi naisille ja miehille tulisi olla omat paikat, joissa käsitellä niitä, Koponen sanoo.
Raitistuessaan Saara-Eliisa Koponen sai takaisin asioita, joita oli huumehuuruisten vuosien aikana menettänyt. Esimerkiksi välit perheeseen ja ystäviin palautuivat, ja kiinnostuksenkohteet tulivat takaisin. Ylipäänsä halu elää palasi.
Riippuvuutensa hän kokee olleen itsensä karkuun juoksemista. Huumeet tukahduttivat vuosikausia kytenyttä häpeää, vihaa sekä alemmuuden ja riittämättömyyden tunteita.
Kun tunteet olivat olleet vuosikausia syväjäässä, aluksi niiden alle tunsi raitistuessa luhistuvansa. Toipuminen oli monessa kohtaa vaikeaa ja hämmentävää, mutta se ei ollut kuitenkaan mahdotonta kamppailua, johon vain harvat kykenevät. Sellaisesta sankarimyytistä Koponen haluaakin päästä eroon.
Ykköshaaveeni on kuitenkin olla loppuelämäni raittiina.
Saara-Eliisa Koponen
Vaikka raittiutta on takana jo melkein vuosikymmen, tulevaisuuden pohtiminen aiheuttaa Koposessa ristiriitaisia tuntemuksia. Huumeita käyttäessään ja vielä pitkään sen jälkeenkään Koponen ei uskaltanut tai pystynyt haaveilemaan mistään.
Vasta viime aikoina hän on ymmärtänyt, että myös hänellä on siihen yhtä lailla oikeus ja mahdollisuus.
– Tuntuu typerältä, että pystyn kertomaan avoimesti menneisyyden asioista, mutta unelmista ja haaveista kysyttäessä olen, että herranjestas miten henkilökohtainen kysymys, hän nauraa.
– Ykköshaaveeni on kuitenkin olla loppuelämäni raittiina. Kun se on pohjalla, minulla on mahdollisuudet mihin tahansa.