Kaikista aatteellisista ilmiöistä järjettömin on ihmisviha. Mikä saa maailman älykkäimmät olennot vihaamaan omaa lajiaan?
Tällä vuosisadalla ihmisviha on nähdäkseni ottanut vihreät kasvot.
Päivittäin saa hieroa silmiään havaitessaan laatumedioissa kirjoituksia, joissa esitellään ihmisvastaisia aatteita ja syväekologisen komentovallan tarpeellisuutta. Korkeasta elintasostaan nauttivat ihmiset kuvataan luonnon riistäjiksi, jotka on syöstävä asemastaan vaikka pakkokeinoin.
Australialaisen globaaliekologi Corey Bradshaw’n mielestä ympäristökriisin ratkaisussa ”on ymmärrettävä, että aina demokraattinen lähestymistapa ei välttämättä riitä.” Ihanteellisen tehokkaaksi valtioksi hän arvioi Kiinan.
Helsingin Sanomien kirjallisuusesseessä puolestaan esitetään Richard Powersin romaanin Ikipuut johtopäätökseksi ”painava ajatus siitä, että ihmisen ainoa mahdollisuus jatkaa elämää maapallolla on luopua omasta erityisasemastaan.”
Epäselväksi jää, tarkoittaisiko Powersin ajama lajien tasa-arvo ihmisen paluuta esimerkiksi homo erectukseen ja savannivaiheeseen. Vai pitääkö meidän puolittaa aivomme ja peruuttaa nelinkontin puihin, ennen kuin eriarvoisuus saadaan poistetuksi.
Minä iloitsen ja nautin ihmisen ylväästä erityisasemasta joka ainoa päivä, kun taidolla rakennetun talon lämmitetyistä sisätiloista tarkkailen talvimaisemaa, kiskon toimintavarmaa soutulaitetta ja hikoilen sata-asteisen saunan mukavanlämpöisillä lauteilla.
Äärimmäinen luonnonpalvonta ja ekofasismi eivät selvästikään jääneet viime vuosisadan pakkovaltaisten aatteiden sivuoireiksi, vaan palasivat uuteen kukoistukseen ilmastonmuutokseen liitettyjen uhkakuvien myötä.
Vihreäksi vallankumoukselliseksi itsensä määritellyt Pentti Linkola kiteytti oppinsa lauseeseen ”ihminen on evoluution erehdys”. Nyt tämä ihmisvastainen virhepäätelmä on alkanut kiertää aatteellista innoitusta etsivissä aivoissa kuin vaarallinen virus.
Tosiasiassahan luonnonevoluutio on pelkkää sopeutumista. Sillä ei ole päämääriä eikä erehdyksiä.
Kulttuurievoluutiolla sen sijaan on – ja sitä edistäessään ihminen on älykkyytensä ja sopeutuvuutensa vuoksi kehittynyt ylivoimaiseksi maailman valtiaaksi.
Minä iloitsen ja nautin ihmisen ylväästä erityisasemasta joka ainoa päivä, kun taidolla rakennetun talon lämmitetyistä sisätiloista tarkkailen talvimaisemaa, kiskon toimintavarmaa soutulaitetta ja hikoilen sata-asteisen saunan mukavanlämpöisillä lauteilla.
Ihminen on todellakin halunnut nousta luonnon yläpuolelle ja hyvin pitkälle jo hallitsee sitä neroudellaan.
Ottakaamme esimerkiksi pandemiat. Sata vuotta sitten espanjantautiin kuoltiin Suomessakin kymmenin tuhansin. Nyt koronan uhriluku jäänee tuhanteen. Viruksilla ei ole paljon mahdollisuuksia, kun ihmisen älykäs itseohjautuvuus, tieteellinen osaaminen ja rokotteiden kehittämistyö ovat näin tyrmäävällä tasolla.
Toinen esimerkki on kuuluisa ilmastonmuutos. Heti kun näyttö toimenpiteiden oikeellisuudesta vakuutti sivistyneen ihmiskunnan, alkoi valtaisa tieteellis-tekninen ja tuotannollinen sopeutuminen, jonka tarkoituksena on vähentää ilmaston lämpenemistä ja muutoksen tuomia haittoja.
Kolmas esimerkki on eettinen evoluutio. Ihmisyksilöiden koulutustaso ja harkintakyky ovat kasvaneet, mikä näkyy yhä useamman henkilökohtaisena valmiutena korjata vahingollista käytöstään.
Ihmisvihaajaan syntyyn tarvitaan pettymys ja kauna, joka etsii purkautumistietään. Kanavaksi löytyy ahdasmielinen uskonto tai poliittinen aate, jonka suojista voi – vaikkapa metsien puolesta – paheksua ylivoimaista ihmiskuntaa.
Vihreä vallankumousaate ei nähdäkseni saakaan vetovoimaansa tarpeesta suojella luontoa, vaan älyllisestä sekaannuksesta, jossa ihmisten vapautta turvaavaa mahdollisuuksien tasa-arvoa sovelletaan vapauden kykyä vailla oleviin eläimiin ja kasveihin. Tämä jos jokin on kulttuurievoluution erehdys.
Klassisille liberaalidemokraateille tasa-arvo tarkoittaa samoja perusoikeuksia ja -velvollisuuksia kaikille vapaille kansalaisille. Ranskan suuren vallankumouksen jyrkintä perintöä vaaliville vasemmistolaisille tämä ei riitä. Heille tasa-arvo on totaalinen päämäärä, johon pyritään poistamalla sosiaaliset, kulttuuriset ja nyttemmin myös luonnolliset arvoerot. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja kaikki jaetaan tasan.
Kun elämän joka soppeen tunkeva tasa-arvotyö ulottuu luontoon, vihreä utopia palaa messiaanisille alkulähteilleen Jesajan kirjaan, jossa ”pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen” (Jes. 11:6). Epäilen vahvasti, että jos tähän päästään, vohla ei saa unta.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 20.2. klo 23.00 saakka.