Tää niitä aamuja on kun en tiedä
Kannattaako nousta vai jäädä
Vetää peitto yli pään.
Näin lauloi edesmennyt Pave Maijanen kappaleessaan.
Laulun henkilölle kävi kuitenkin lopulta hyvin. Elämä kiskaisi pystyyn ja rohkaisi eteenpäin siitäkin huolimatta, että kertoja oli lyöty kanveesiin.
Sosiologista muotitermiä käyttäen, laulun henkilöllä oli mitä ilmeisimmin resilienssiä. Sama voima mahdollistaa näkymän tulevaisuudesta, unelmat ja uteliaisuuden - sen, että ihmisessä kohisee elämän nälkä.
Mutta millaiselta elämä tuntuisi, jos nälkää ei tuntisi juuri lainkaan?
Aina säännöllisin väliajoin julkisuudessa pöyristellään ihmisiä, jotka elävät muiden “siivellä.” Kun yhdellä jos toisella on työpaikallaan aina vain kireämpi tahti ja stressi kaataa työikäisiä suorin jaloin sairaspedille, ajatus siitä, että joku lekottelee sosiaaliturvalla – “verovaroin” – mitään tekemättä, saa suorastaan raivon partaalle.
Siksi pienikin vihjaus tuilla keplottelusta saa aikaan sen, että some ja keskustelupalstat täyttyvät aggressiivisista rangaistusten vaatijoista.
Harva ymmärtää, ettei huono-osaisuutta voi redusoida niin simppeliksi asiaksi kuin pelkäksi laiskuudeksi.
Tällainen moraalipaniikki leimahtaa osin siksi, että sosiaalinen etäisyys lusmuilijaan on venähtänyt kovin suureksi. Työmoraali on valtaosalla suomalaisista vielä hyvin korkealla ja työ koetaan kunnia-asiaksi, hyvinvointiyhteiskunnan peruspilariksi – ja näin pitääkin olla. Mutta samalla harva ymmärtää, ettei huono-osaisuutta voi redusoida niin simppeliksi asiaksi kuin pelkäksi laiskuudeksi.
Se, mikä ulkopuolelta käsin näyttää raivostuttavalta toimettomuudelta, voi sisältä päin ollakin jotain aivan muuta.
Tässä välissä haluan tuoda esiin muutamia lukuja, jotka auttavat suhteuttamaan ongelmaa.
Tuoreimman tilaston mukaan viimesijaisen tuen osuus (eli Kelan maksamat asumistuki, toimeentulotuki ja työttömyysturva) oli kaikista sosiaalimenoista (joita oli yhteensä huikeat 70,2 miljardia vuonna 2018, mikä johtuu ennen muuta väestön vanhenemisesta) suunnilleen kuusi prosenttia. Toimeentulotuen – siis tuen, jota paheksutaan keskusteluissa kaikkein eniten – osuus sosiaalimenoista oli hieman yli yksi prosentti. Nämä luvut sisältävät myös muun muassa virkailijoiden palkat, joista taas tietysti maksetaan veroja.
On niin ikään arvioitu, että iso määrä ihmisiä ei käytä kaikkia niitä tukimuotoja, joihin he olisivat oikeutettuja.
Suurin ongelma lieneekin se, että jo liki kolmannes toimeentulotuesta menee tätä nykyä sen pitkäaikaiskäyttäjille.
Tämän käyttäjäjoukon syrjäisintä ja halveksituinta osaa on myös kaikkein vaikeinta auttaa.
He ovat niitä, joilla on useimmiten vain minimaalisesti elämän nälkää.
Nyt jos ajatellaan rationaalisesti, niin auttavatko puhe "sossupummeista", moralisointi ja ankarammat karenssit ihmisiä, joiden elämä on yhtä ohutta kuin vedellä jatkettu maito?
Monilla on useita ongelmia samanaikaisesti, fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia, työttömyyttä, oppimisen ja keskittymisen haasteita - siis roppakaupalla kelpaamattomuuden ja ulossulkemisen kokemuksia. Tätä vastaan voi miettiä pastellinväristen selfhelp-oppaiden maalailuja siitä, miten tärkeitä unelmat ovat ihmismielelle – miten ihminen ilman unelmia on “kuin pystyyn kuollut”.
Harvalla on polttavaa elämännälkää eivätkä he välttämättä unelmoi lainkaan siitä, mistä iso osa keskiluokasta: työurasta, omakotitalosta ja perheenlisäyksestä.
Meidän yhteiskuntakoneistomme on rakentunut yksilön varaan, vaikka muuta voisi luulla. Sillä, että tuki haetaan kasvottomalta virkakoneistolta, on korvattu entisaikojen riippuvuutta omasta suvusta, naapureista ja perheestä. Sama ilmiö kertautuu myös niin sanotussa terapiakulttuurissa – on moraalisesti aina vain paheksutumpaa kuormittaa omilla ongelmillaan läheisiä, kun sitä varten löytyy ulkopuolisia psykologipalveluita.
Niinpä modernin ajan uuninpankkopojat istuvatkin nyt yksin asumistuetuissa vuokrakämpissään pelaten räiskintäpelejä yöt läpeensä – usein yhtä omiin oloihinsa käpertyneinä kuin ammoiset esikuvansa. Muuhun maailmaan suhtaudutaan ”ei voisi vähempää kiinnostaa” –asenteella – eihän sekään ole mainittavasti kiinnostunut heistä.
Harvalla on polttavaa elämännälkää eivätkä he välttämättä unelmoi lainkaan siitä, mistä iso osa keskiluokasta: työurasta, omakotitalosta ja perheenlisäyksestä. Kylpytynnyristä, keittiörempasta ja uudesta Audista.
Joillekin on jo saavutus nousta aamulla ylös sotkuisista lakanoista.
Miten saataisiin herätetyksi luovuttaneissa ihmisissä elämän nälkä, toivo – jopa kyky unelmointiin? Niin puolivillaiselta kuin tällainen puhe joistakuista ehkä kuulostaakin, kyseessä on kuitenkin aito yhteiskunnallinen ongelma.
Verhot sivuun liukuu ja katson
Kuinka valo pois työntää varjon
Näin sanotaan Maijasen biisin viimeisessä säkeistössä.
Monien kohdalla verhojen avaamiseen ja valon näkemiseen tarvitaan kuitenkin melkeinpä ihme.
Asta Leppä
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija. Lisää aiheen tiimoilta on luvassa 12-osaisessa, maaliskuun 25. päivänä alkavassa radiosarjassa Asta Leppä ja Köyhä Suomi.
Kolumnista voi keskustella 26.3. klo 23:00 asti.