"Teen kaikkeni ollakseni onnellinen. Keskityn positiivisiin ajatuksiin ja seuraaan inspiroivia hyvinvointitilejä somessa. Jos tulee vastoinkäymisiä, yritän ottaa myönteisen asenteen ja mennä eteenpäin. Miksi olen edelleen onneton?”
Näin kuvasi kokemustaan eräs psykoterapeutin vastaanotolla kohtaamani parikymppinen nainen. Jäimme pohtimaan yhdessä, onko ihminen todella oman onnensa seppä, kuten sanotaan. Löytyykö onni sitä jahtaamalla vai karkaako se vain kauemmas?
Onnellisuutta lienee tavoiteltu aina. Keinot, joilla sitä tavoittelemme heijastelevat aikaamme ja sen arvostuksia. Hyvinvointibisnes elää ja voi hyvin ihmisten tarpeesta päästä eroon vaikeista elämäntilanteista ja hankalista tunteista.
Lääkkeeksi tarjotaan milloin positiivista ajattelua, milloin hyvinvointia edistäviä kulutushyödykkeitä. Palkkioksi luvataan osallisuus onnellisuuden kokemuksesta. Valitettavan usein näiden lääkkeiden haitat ovat hyötyjä suuremmat.
Vaikka kuinka yrittää keskittyä positiiviseen huomaa, että Good vibes only -voimalauseet eivät pysyvästi karkota niitä vähemmän mukavia viboja.
Elämänmuutoksen toteutettuaan löytääkin itsensä tyhjän päältä. Uusi työpaikka tai parisuhde tuntuivat hetken lottovoitolta, mutta menettävät nopeasti merkityksensä. Uusi vaate, vaikka kirpputorilta hankittukin, tuo mukanaan kulutusmorkkiksen.
Vaikka kuinka yrittää keskittyä positiiviseen huomaa, että Good vibes only -voimalauseet eivät pysyvästi karkota niitä vähemmän mukavia viboja.
Millenniaalit on opetettu pärjäämään. Puskemaan reippaina eteenpäin kuin mummot lumihangessa konsanaan. Olemme sisäistäneet erinomaisesti jo varhain lapsuudessa oppimamme ohjeet: älä valita pienistä, keskity siihen mikä on hyvin!
Samaan aikaan moni potee ahdistusta, masennusta, uupumusta ja merkityksettömyyttä silloinkin kun kaiken pitäisi olla hyvin. Miten se on mahdollista maassa, joka pärjää hyvin onnellisuusvertailuissa?
Kun olin ala-asteella eikä jauhemaksapihvi maistunut ruokailussa, sain osakseni nuhteita: “Söisit ja olisit kiitollinen, Afrikan lapset näkevät nälkää.” Oppi porautui syvälle mieleeni. Niinpä vielä tänäkin päivänä jostain selkäytimestäni kumpuaa reaktio, jota kutsun Afrikan lapset -argumentiksi. Kun on saanut monin tavoin etuoikeutetut lähtökohdat elämäänsä, ei sovi valittaa siitä, jos ahdistaa tai masentaa. Onhan aina niitä, joilla menee vielä huonommin.
Työssäni psykoterapeuttina olen kohdannut monia, jotka käyvät mielessään samanlaista keskustelua. Onko ok olla masentunut, kun puitteet elämässä ovat kunnossa? Tai onko lupa olla onnellinen kun maailman tila ympärillä on perin onneton? On ilmastonmuutosta, koronakriisiä, talouskurimusta, epätasa-arvoa ja ties mitä kamalaa.
Keskustelu kiteytyy kysymykseen siitä, onko meillä oikeus tunteisiimme ja ajatuksiimme? Sallimmeko itsemme kokea kuten koemme vai yritämmekö muuttaa kokemusta joksikin muuksi? Kun motivoimme itseämme eteenpäin reippaudella ja pakkopositiivisuudella tai syytämme itseämme kyvyttömyydestä olla onnellinen, mitätöimme sen, mitä aidosti koemme. Se ei tee meistä onnellisempia, vaan päinvastoin lukitsee tyytymättömyyteen.
Tunteiden tehtävä on kiinnittää huomiomme hyvinvointimme kannalta olennaiseen.
Tunteilla, joita vältämme, on ajan saatossa tapana voimistua. Hyvien vibojen jahtaaminen voi paradoksaalisesti johtaa huonojen vibojen voimistumiseen.
Jos kiellämme tyytymättömyyden, alakulon, ahdistuksen tai merkityksettömyyden, jää huomaamatta, että ne ovat olemassa syystä. Tunteiden tehtävä on kiinnittää huomiomme hyvinvointimme kannalta olennaiseen. Siksi niiden puoleen kannattaa kääntyä uteliaana.
Kaikki tunteet ovat ohimeneviä. Ne tulevat ja menevät omalla painollaan. Sama pätee onnellisuuteen. Siksi onnellisuuden pysyvää tilaa on mahdotonta saavuttaa.
Merkityksellisyys saa meidät kiinnittämään huomion siihen, mitä on nyt. Onnen etsiminen taas keskittyy seuraavaan hetkeen, siihen jossa kaikki on kuvitelmissamme paremmin. Merkityksellisyys suuntaa huomion asioihin “nyt”, onnellisuuden etsintä “sit kun”. Joskus onnea epätoivoisesti jahdatessamme jää huomaamatta, että onni on jo tässä. Arkisissa, ohimenevissä merkityksellisyyden hetkissä. Ne syntyvät kun olemme yhteydessä siihen, mikä on meille aidosti tärkeää.
Filosofit erottelevat toisistaan hedonistisen ja eudaimonisen onnellisuuden. Hedonismi tähtää mielihyvän maksimoimiseen ja tuskan välttelyyn. Eudaimonia taas mielentyyneyteen ja arvojen mukaiseen elämään, kokemukseen merkityksellisyydestä. Jos haluaa osalliseksi tästä, voi olla hyödyllisempää kysyä itseltään, miksi teen asioita joita teen, kuin miksi olen onneton.
Onnellisuuspuheessa korostuu yksilön näkökulma. Onnellisuus nähdään yksilöllisenä projektina, jonka saavuttaminen on yksilön vastuulla. Onnellisuustutkija Ilona Suojasen mukaan on kuitenkin julmaa väittää, että olisimme oman onnemme seppiä. Onnellisuuteen kun vaikuttavat osaltaan myös sellaiset asiat, joihin emme voi itse vaikuttaa. Emme esimerkiksi valitse vanhempiamme ja kasvuympäristöämme.
Olen päätynyt lopputulokseen, ettei onni löydy pelkästään itseen keskittymällä. Merkityksellisiä hetkiä kun koetaan usein juuri yhteydessä toisiin.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on milleniaali psykoterapeutti, joka on silloin tällöin onnellinen.
Kolumnista voi keskustella 15.3. klo 23.00 saakka