Viime kevääni oli täynnä tarmoa. "Joka päivä etätöiden jälkeen kävelylle, se antaa voimia", päätin. "Syön terveellisesti että jaksan", suunnittelin. "Opettelen jonkun uuden taidon, nythän on aikaa", kuvittelin. Keväisillä kävelylenkeillä bongailin nalleja ikkunoista ja ihailin kaupunginosani yhteisöllisyyttä. Sosiaalinen media täyttyi meemeistä, joissa taistelimme huumorilla täysin uudenlaista maailmanaikaa ja sen aiheuttamaa ahdistusta vastaan, reippaina.
Tämä kevät näyttää ihan erilaiselta. En jaksa. Ajatus päivittäisistä kävelyistä on kaukainen. Terveellisyyden sijaan ruuanlaittoani määrittelee helppous. Uusien taitojen hankkimisen sijaan keskityn viihteen kuluttamiseen. Ajattelen, että mikä tahansa, mikä auttaa jaksamaan toistuvissa etäpalavereissa, eristäytymisessä ja yksinäisyydessä, on hyvä.
Minulla on aina ollut paljon mielipiteitä. Nyt huomaan, että niitä on koko ajan vähemmän. On vaikea olla vahvasti mitään mieltä. En jaksa.
Somevirtani on täynnä ihmisiä, joilla on mielipiteitä: he paheksuvat maskitonta bussimatkustajaa, päivittelevät hiihtolomalla etelästä pohjoiseen matkaavia ihmisiä ja ovat mieltä kuntavaalien siirtämisestä. Minulla ei ole mielipidettä. Arvostan kaikkia, joilla niitä on.
Keskityn tekemään etätöitä ja pitämään ajatuksen poissa siitä, ettei kukaan tiedä, kauanko näitä poikkeusoloja kestää. En pohdi Helsingin pormestarivaaleja, pohdin, mitä ihmettä taas tekisin ruuaksi ja riittääkö kauramaito seuraavan kauppakassitilauksen saapumiseen saakka.
En ole yksin.
Opiskelijoiden uupumuksesta on uutisoitu paljon. Toisen asteen opiskelijat keskeyttävät opintojaan enemmän kuin ennen. Korkeakouluopiskelijoilta on viety lukusaleja myöten kaikki mahdollisuudet pieneenkään fyysiseen kohtaamiseen muiden opiskelijoiden kanssa. Varsinkin uudelle paikkakunnalle yksin muuttaneet ovat vaikeuksissa. Ei ihminen jaksa kirjoittaa esseitä yksiössä vuoden ajan.
Nyt meillä on maaliviiva, joka liukuu koko ajan kauemmaksi: Voi olla, että kesällä on helpompaa, voi olla, ettei ole.
Työssäkäyvät ihmiset ovat kahdella tavalla kovilla. Lähitöissä puurtavia ihmisiä kuormittavat tartunnan pelko, suojavarusteiden työläys ja poikkeusolojen takia kärkkäät ja kohtuuttomat asiakkaat. Etätyöläiset vaipuvat apatiaan.
Etätyöläisenä minun päiväni kuluvat tietokoneella, ja työpäiviin kuuluu usein videopalavereja tunnista toiseen.
Videopuhelu on raskas vuorovaikutuksen muoto. Videopuheluissa vuorovaikutuksesta putoavat pois kehon kieli ja mikroilmeet, ja muiden ihmisten tulkitsemisesta tulee työlästä. Tavallisessa elämässä ei tarvitse ajatella katsotuksi tulemista, ruudulla oma naama on tosi konkreettisesti esillä. Tavallisessa keskustelussa hiljaisuus on luonteva osa dialogia, videoneuvottelussa hiljaisuus tuottaa salamannopeasti huolen: onko nettini hyytynyt? Etäkokousajassa on mahdollista puhua päivässä kymmenien ihmisten kanssa ja olla kohtaamatta ketään.
Silti töissä on ihanaa. Viikonloput ovat hankalampia, kun ei voi hukuttautua töihin. En oikein muista, mitä ihmettä viikonloppuisin oli tapana tehdä.
Kyky vaikuttaa omaan elämään on psyykkisen hyvinvoinnin kulmakivi. Ja tätä peruskiveä vailla olemme eläneet jo vuoden ajan. Poikkeustila uuvuttaa ja uupumus syö kognitiivisia kykyjä. Muisti pätkii. On vaikea tehdä valintoja. Lukeminen käy hankalaksi.
Ihminen pystyy vaikka mihin, kun tiedossa on maali. Nyt meillä on maaliviiva, joka liukuu koko ajan kauemmaksi: Voi olla, että kesällä on helpompaa, voi olla, ettei ole. Omaa jaksamista ei voi mitoittaa minkään aikataulun mukaan, täytyy vain jaksaa.
Meillä ei ole kuin tämä epävarmuus ja samankaltaisiksi puuroutuvien päivien nauha.
Silti: epävarmuuteen ei kannata keskittyä, kannattaa harhauttaa omat ajatukset niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Vaikkapa siihen, mitä on tänään ruuaksi tai mikä on illan elokuva. Ei tässä paljon muuta voi.
Kun tieto sulkutilasta tuli, rakensimme jälkikasvun kanssa suunnitelman: katsomme kaikki Marvel-elokuvat. Tarkistamme läpäisevätkö ne Bechdelin testin ja arvioimme ne tähdillä. Se on juuri sopiva määrä mielipiteitä tähän kevääseen.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimistotyöläinen, joka pelaa tosi paljon videopelejä
Kolumnista voi keskustella 18.3. klo 23.00 saakka.