Viime kesänä kuuntelin ulkona järjestetyillä pienillä syntymäpäiväjuhlilla eläkeläisiä, jotka murehtivat koronaeristyksen ankeutta. Eläkeläisyhdistyksen teatterimatka oli peruttu ja kokoontumisia rajoitettu. Rouvat ymmärsivät hyvin näitä toimia, mutta mikä suru niistä aiheutuukaan. Yksin on niin tylsää!
Kun kuitenkin saimme hetkellisesti seisoskella kesäisellä pihamaalla, juttelimme niitä näitä. Käytiin läpi kunkin sairaudet ja vaivat, kehuttiin mukavaa säätä ja sitä, että läheisen kalakaupan siika on aina tuoretta. Oli ihanan normaalia puhua näistä täysin turhanpäiväisistä asioista, siitä, missä kunkin mökki on, milloin sinne vedettiin sähköt, miten laituri kerran lähti myrskyssä irti rannasta, miten rouvat alunperin tapasivat.
He ovat nuoruudenystäviä, jotka kadottivat elämän melskeissä toisensa, mutta kohtasivat uudestaan erään yhdistyksen retkellä. Ja miten hauskaa se oli, sekä nuoruus, että kohtaaminen. Sekin, kun R joi ensikertaa kännit, härregod, mikä tilanne!
Pihajuhla oli kiva, mutta aiheutti valtavaa haikeutta.
On niin ikävä tätä: juttelua, kuulumisten vaihtamista, pieniä, näennäisen merkityksettömiä hetkiä tuttujen kanssa.
Nyt meitä pyydetään taas – perustellusti – olemaan tapaamatta ketään.
Olen käsittänyt, että on ihmisiä, joille eristys sopii. Kaikki tällainen pihalla seisoskelu, kokousta edeltävä jutustelu ja bussissa teatteriin köröttely on poissa. Saa olla itsekseen.
Sitten olemme me, jotka olemme ihan konkreettisesti kuin kalat kuivalla maalla.
Tuntuu, että happi loppuu, kun ei tapaa ketään.
Korona toimii ihmisyyttä vastaan.
En halua mitään niin paljon kuin istahtaa työkavereiden kanssa sohvalle, ottaa lisää kahvia ja puhua ihan mitä sattuu.
Korona toimii ihmisyyttä vastaan: en voi tavata vanhempiani, koskea kuolemansairasta tai matkustaa katsomaan suvun uusinta tulokasta.
Mutta on muutakin, kepeämpää ja silti tärkeää.
Kiinnitymme yhteisöömme, naapurustoomme, työkavereihimme, kaikkiin sosiaalisiin verkostoihimme juttelemalla niitä näitä. Vaihdamme kuulumiset, kyselemme voinnit, puhkeamme vaahtoamaan meille tärkeistä asioista tai kuohuttavista uutisista. Juoruilemme, pölisemme, intoilemme, sätimme, valitamme, päivittelemme, puhumme toisillemme ilman agendaa, asialistaa, videopuhelulinkkiä, tarkkaa teemaa, varattua aikaa, fasilitoitua tsättipalstaa.
Eräs opiskelija kuvasi kohtaamisten puutetta näin: hän ei kuulemma juuri puhu lounaspöydissä tai opiskelijajärjestön riennoissa, mutta kaipaa niitä silti ihan kauheasti. Sekin on tärkeää, että on mukana ja osallistuu nauramalla, kun joku kertoo hauskan jutun.
Suomessa on arviolta noin 100 000 toimivaa yhdistystä. 100 000! Eivätkä ne ole olemassa vain siksi, että niissä suoritetaan sääntömääräisiä asioita. Niissä tavataan ihmisiä. Toki marttoja, sydänyhdistystä, kalastusosakaskuntaa, mäyräkoirayhdistystä ja kaupunginosaseuroja pyöritetään nyt netissä.
Mutta yhdistystoimintaan kuuluu, että ihmiset kokoontuvat olemaan toisten ihmisten kanssa. Sama juttu jalkapallokentän laidoilla, uimahalleissa, kuorossa ja huoltamon kahviossa.
Kun omat ajatukset törmäilevät vain omien ajatusten kanssa, ne latistuvat.
Asetut jonkun viereen, alat jutella, tulet toimeen, ystävystyt, päiväsi ja toisinaan koko elämäsi muuttuu kohtaamisten ansiosta.
Kun omat ajatukset törmäilevät vain omien ajatusten kanssa, ne latistuvat. Kun ne pääsevät kosketukseen muiden kanssa, syntyy ideoita, saatetaan vaikka keksiä joku innovaatio, tai päättää, että tilataan pizzat ja otetaan parit oluet.
Yhtenä päivänä tuijottelin taas ikkunasta ulos. Katseeni osui läheiseen puistoon. Kun olin vuosia sitten äitiyslomalla, tutustuin vanhempiin naisiin, joilla oli tapana istua puistonpenkillä, joka päivä. Siinä he päivittelivät maailman menoa, ja aina sen henkilön sairauksia, joka oli lähtenyt kotiin. Missä nämäkin naiset nyt ovat, ja kuinka yksinäisinä?
Oloni oli melankolinen, ja tein virheen. Aloin katsoa Ylen Rankka vuosi-dokumenttia. Se kertoo koronavuodesta Suomessa. Kun ohjelma oli kestänyt 12 minuuttia, kyyneleet herahtivat silmiin jo kolmatta kertaa, tällä kertaa siksi, että ruudulla näkyi ihmisiä toimituksessa. He puhuivat toisilleen, olivat samassa tilassa, yksi sanoi: ”Matti mikitykseen!”
Olin luullut, että ikävöin eniten ystäviä, sukua, lössejä ja juhlia. Kävi ilmi, että ikävöin täysin holtittomasti myös sitä, kun joku ihminen sanoo toiselle: Matti mikitykseen.
Miten paljon jää juttuja kertomatta, kahvia juomatta, kuulumisia vaihtamatta, kiihtymyksiä jakamatta, ilmaan heitettyjä ajatuksia jatkumatta, merkityksellisiä katseita vaihtamatta, kun emme näe toisiamme.
Kunkin yksittäisen kohtaamisen puuttuminen on mitätön asia, mutta jos elämästä puuttuu lähes jokainen näistä pienistä asioista, onko se pientä? Tällaistahan arkemme on: toimitetaan pikkuisia asioitamme, jutellaan niitä näitä muiden ihmisten kanssa, kokoonnutaan pihalle päivittelemään muinaisen laiturin kohtaloa.
Mikä on yhteisön ankarin rangaistus rikoksen tekijälle? Eristäminen, liikkumisen ja muiden ihmisten tapaamisen rajoittaminen.
Niin että onko se lopulta ollenkaan pieni asia, ettei voi elää omaa elämäänsä?
Reetta Räty
Kirjoittaja on journalistiikan työelämäprofessori, joka tunnetaan myös nimellä zoomeri.
Kolumnista voi keskustella 30.3. klo 23:00 asti.