Pääkaupunkiseudulla sijaitsevan kauppakeskuksen edessä on hämärää helmikuisena iltana.
Ovien edessä notkuu porukka päihdepäissään.
Äiti erottaa oman lapsensa joukosta jo kaukaa: tuttu, musta huppari ja tennarit. Poika kiroilee ja sanat kaikuvat alikulkutunnelissa.
Näin äiti kuvailee tuon helmikuisen illan tapahtumia Ylelle. Hän esiintyy tässä jutussa nimettömänä suojellakseen perheensä yksityisyyttä.
Poika on 15-vuotias, ja hänen olisi pitänyt palata kotona vietetyltä viikonloppulomalta lastenkotiin. Toisin on käynyt.
Poika on törmännyt vanhaan kaveriinsa ja muuttanut lennosta suunnitelmiaan. Lastenkodista on juuri soitettu äidille ja ilmoitettu, että poika ei ole palannut sijoituspaikkaan.
Se ei ole uutta: poika on hatkannut eli karannut lastenkodista monta kertaa.
Etsimisestä on ehtinyt muodostua äidille rutiini. Ensin hän laittaa etsintäkuulutuksen Facebookiin, sitten kyselyjä Whatsappiiin ja Messengeriin. Hän soittaa pojan kaverit ja vanhemmat läpi.
Tälläkin kerralla havaintoja alkaa tulla. Lopulta joku lähettää karttalinkin äidin puhelimeen. Sen perusteella hän suunnistaa autolla pojan luo.
Äiti arvaa, että poika on sekava ja saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Poika on kertonut aiemmin syöneensä varastamansa lääkepurkin tyhjäksi.
Äiti ei ole aikeissa yksin kuljettaa poikaansa takaisin lastenkotiin. Silti hän lähtee matkaan välittömästi.
Niin on äidin mukaan tehtävä, vaikka lastensuojelulain mukaan vastuu lapsen etsimisestä onkin lastensuojelulaitoksella.
Lastensuojelulaitoksen on viipymättä ryhdyttävä toimenpiteisiin lapsen tavoittamiseksi, laissa sanotaan. Osa lastenkotien työntekijöistä kiertääkin etsimässä karanneita nuoria.
Äidin mukaan on kuitenkin tavallista, että etsimiseen ei ole henkilökuntaa. Sitä puuttuu hänen mukaansa erityisesti silloin, jos lapsi on kadoksissa öiseen aikaan.
Lastenkoti ei etsinyt esimerkiksi Koskelan murhan uhria, kun hän jätti palaamatta myöhään viikonloppuiltana. Hänet oli tapahtumien aikaan sijoitettu.
Lastensuojelulaitos tekee tyypillisesti katoamisilmoituksen poliisille.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että poliisi lähtisi suoraan etsimään lasta. Poliisi käynnistää etsinnät, jos se epäilee lastensuojelulaitoksesta karanneen lapsen hengen tai terveyden olevan vaarassa.
Poliisi voi kyllä kuljettaa lapsen takaisin lastenkotiin, mutta lähtee tavallisesti liikkeelle vasta, kun lapsesta on varma havainto.
Äidin mukaan se tarkoittaa, että jonkun täytyy seistä näköyhteyden päässä lapsesta poliisille soittaessaan.
Kerran äiti sai tiedon, että pojan karkumatka oli päättynyt kauas, toiselle paikkakunnalle. Silloinkin poliisi saatiin paikalle vasta sen jälkeen, kun äiti tavoitti paikkakunnalta tuttavansa, joka suostui kävelemään näköyhteyden päähän pojasta.
Kun äiti lähestyy poikaansa kauppakeskuksen edessä, hän soittaa poliisille ensimmäisen kerran.
Usein poliisin tulo kestää ja lapsi vaihtaa paikkaa. Silloin täytyy soittaa uudestaan. Äiti kertoo soittavansa jopa kymmeniä kertoja saman illan aikana.
Äiti yrittää houkutella poikaa mukaansa hampurilaisravintolaan, mutta poika torjuu pyynnön. Hän on silminnähden sekaisin. Äiti päättää mennä takaisin autoon odottamaan poliisia.
Sitten tapahtuu jotain odottamatonta – poika tuleekin perässä. Äiti hämmentyy ja käynnistää auton. Liikkuvassa autossa poika alkaa hakata ovia ja ikkunoita. Hän ottaa jopa äitiään hiuksista kiinni ja alkaa repiä. Auto on suistua tieltä.
Lopulta poika poistuu autosta huoltoaseman pihalla. Äiti on poissa tolaltaan, mutta seuraa hoipertelevaa lastaan. Viimein poliisi tulee paikalle.
Poika sijoitettiin lastenkotiin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Tilanne kotona alkoi huolestuttaa äitiä jo aikaisemmin, viidennellä tai kuudennella luokalla, hän kertoo.
Ensimmäinen vakava merkki oli äidin mukaan varastelu. Poika näpisti kotoa rahaa. Vanhat, Ruotsin-laivalta tuodut viinapullot katosivat. Äiti kertoo, ettei itse käytä alkoholia, pullot olivat jääneet kaappiin pyörimään.
Kun äiti yritti selvittää tapahtumia jälkeenpäin, poika valehteli.
Sitten poika alkoi karkailla kotoa keskellä yötä. Alakouluikäinen poika saattoi olla kadoksissa tunteja.
Erään karkumatkan jälkeen äiti romahti. Perheeseen oli syntynyt pikkusisarus, jonka kanssa äiti oli valvonut öitä jo muutaman vuoden. Hän oli lopen uupunut.
Äiti soitti sosiaalipäivystykseen. Soitosta alkoi lastensuojelun asiakkuus. Sosiaalityöntekijät ja poliisit hakivat pojan aamulla vastaanottokotiin. Poika päätettiin sijoittaa kiireellisesti muutamaksi kuukaudeksi.
Kun kotiin palaamista yritetiin, asiat liukuivat nopeasti huonompaan suuntaan.
Kiireellinen sijoitus muuttui pysyväksi huostaanotoksi. Yle on nähnyt lastensuojelun pojasta laatimia asiakirjoja.
Äiti kertoo tienneensä jo varhain, että pojassa oli jotain poikkeavaa.
Kynsien leikkaaminen aiheutti silmitöntä kauhua vauvana. Öiset raivokohtaukset vaivasivat kaksivuotiaana.
Kun koulu alkoi, poika laitettiin pienryhmäopetukseen äidinkielessä ja matematiikassa. Opettajat epäilivät lieviä hahmotusvaikeuksia, mutta opiskelu sujui, eikä poika häirinnyt tunneilla.
Kotona kuitenkin näkyi, että koulu kuormitti poikaa. Hän oireili monin tavoin, äiti sanoo.
Poika ei muistanut yksinkertaisia asioita. Hän myös reagoi voimakkaasti, jos tapahtui jotain, mitä ei ennalta tiennyt.
Äiti alkoi pilkkoa koulutehtäviä pieniin osiin. Hän teki arjesta tarkan lukujärjestyksen. Kertotaulua äiti keksi harjoitella pojan kanssa palloa heittämällä.
Kuudennella luokalla koulupsykologi teki pojalle testejä. Mikäli ongelmat jatkuvat, pitää mennä tutkimuksiin, tämä totesi. Tutkimuksia ei kuitenkaan tehty.
Kun ongelmat kotona olivat kärjistyneet ja poika sijoitettiin lastenkotiin, työntekijät näkivät muutamassa päivässä, mistä oli oikeasti kysymys. Jo välttelevä katsekontakti oli paljastava.
Diagnoosi oli lopulta selvä: ADHD, tarkkaavaisuushäiriö.
Jälkeenpäin, kun äiti on kertonut pojan nykytilanteesta ala-asteen erityisopettajille, he ovat äidin mukaan sanoneet epäilleensä “jotain”.
– Hän oli ainakin viiden erityisopettajan silmien alla, mutta kukaan heistä ei ymmärtänyt, mikä poikaa vaivasi, äiti sanoo.
ADHD on neuropsykiatrinen ongelma. Sellainen on lisäksi autismin kirjo ja esimerkiksi siihen kuuluva aspergerin oireyhtymä.
Alan asiantuntijat lyhentävät termin nepsyksi ja puhuvat nepsy-lapsista.
Neuropsykiatriset ongelmat ovat puhdasta aivokemiaa. Tarkkaavuutta ja vireystilaa säätelevät hermoverkot eivät toimi kunnolla.
ADHD-diagnoosin saaneilla se tarkoittaa, että aivoihin tulee ikään kuin liikaa informaatiota kerralla. Päässä tuntuu, kuin olisi kuusi radiokanavaa auki yhtä aikaa, eräs diagnoosin saanut kuvaa.
Lapsen tukeminen vaikkapa alakoulussa tarkoittaa melko yksinkertaisia asioita: työskentelyrauhaa, oikeanlaisia tehtäviä, niiden pilkkomista pieniin kokonaisuuksiin ja taukoja.
Kun ongelma diagnosoidaan varhain, lapsi ehtii luoda itselleen toimintatavat, joiden avulla pärjää. Silloin voi opiskella pitkällekin ja menestyä työelämässä.
Mutta jos diagnoosia ei ole, tukeakaan ei saa. Silloin suunta voi olla toinen.
Poika alkoi käyttää päihteitä yläkoulussa. Se on hoitamattomista neuropsykiatrisista ongelmista kärsiville nuorille tavallista.
He saattavat lääkitä päihteillä kuormitusta, sosiaalista ahdistusta ja ulkopuolisuutta. Poika koki löytäneensä huumeporukoista kavereita, äiti kertoo.
Nepsy-ongelmia pidetään myös riskinä sille, että lasta aletaan kiusata. Näin kävi esimerkiksi Koskelan murhan uhrille. Yle on kertonut aiemmin, että hänkään ei saanut apua ongelmiinsa tarpeeksi varhain.
On tavallista, että nuoren elämä suistuu lopulta raiteiltaan niin pahoin, että huostaanotto ja sijoitus lastenkotiin on ainoa jäljellä oleva vaihtoehto.
Tämä näkyy Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vielä julkaisemattomassa tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin vuonna 1997 syntyneitä, adhd- tai autismikirjon diagnoosin saaneita nuoria.
Tutkimus osoittaa, että neuropsykiatrisista ongelmista kärsivät lapset päätyvät lastensuojeluun huomattavasti muita lapsia useammin.
Tutkimuksen mukaan joka neljäs diagnoosin saaneista oli ollut sijoitettuna kodin ulkopuolelle ainakin kerran ennen 18 vuoden ikää. ADHD-diagnoosin saaneista oli ollut sijoitettuna 28 prosenttia.
Koko ikäluokassa sijoitettuja lapsia oli kuusi prosenttia.
Kun poika sijoitettiin ensimmäisen kerran, äiti kertoo tunteneensa helpotusta. Poika saisi vihdoin apua, ja äidin ei tarvitsisi pelätä.
Pojankin tilanne näyttikin ensin valoisalta. Hän sai oman, neuropsykiatrisiin ongelmiin erikoistuneen ohjaajan, jonka kanssa muodostui luottamuksellinen suhde.
Sitten poika alkoi karkailla, veti pään täyteen päihteitä useita kertoja ja joutui katkolle uuteen laitokseen.
Tuki ei seurannut mukana. Se oli äidin mukaan virhe: kuntoutus oli jo ehtinyt parantaa esimerkiksi pojan tunteenkäsittelytaitoja.
– Katkolla kehitys pysähtyi ja taantui, äiti sanoi.
Äidin helpotus on vaihtunut epätoivoksi ja ahdistukseksi. Hän on alkanut pelätä, että viranomaisetkaan eivät pysty auttamaan poikaa.
Mitä jos poika jää kierteeseen, jossa häntä vain siirrellään laitoksesta toiseen?
Arjen ovat täyttäneet vuoroin kadonneen pojan etsiminen, vuoroin tuen vaatiminen uuteen laitokseen. Äiti on taistellut, että päihdeongelmainen poika saisi pitää tutun, neuropsykiatrisen ohjaajansa.
Ohjaaja on ensimmäinen ihminen, joka on osannut auttaa poikaa ja häntä itseään, äiti sanoo. Hänen mielestään tärkeintä pojalle olisi pysyvä aikuinen.
– Neuropsykiatrisista ongelmista kärsiville nuorille ei ole hoitopolkua. Kukaan ei tiedä, minne heidät pitäisi ohjata.
Entä miksi pojan ongelmia ei huomattu ajoissa, alakoulussa?
Äiti miettii vastausta pitkään. Jos lapsi suoriutuu koulusta edes välttävästi eikä häiritse muita, ehkä opettajalle on vain helpointa antaa hänen olla, hän sanoo.
Ongelma voi olla myös rakenteessa. Erityisoppilaiden määrä on kasvanut koko 2010-luvun. Tilastot kertovat, että kasvu tulee lähes pelkästään neuropsykologisista ongelmista.
Samaan aikaan peruskouluissa on toteutettu niin sanottu inkluusio, jossa erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on siirretty erityisluokilta tavallisiin luokkiin.
Lisäopettajat ja muut tukihenkilöt eivät ole seuranneet perässä siinä määrin, kun päättäjät lupasivat muutosta tehdessään.
Äiti sanoo, että syy on voinut olla myös hänessä. Hän on itse osannut etsiä tietoa ja ollut sitoutunut lapsensa koulunkäynnin tukemiseen.
Ehkä hän tuki poikaansa alakoulussa niin, etteivät ongelmat näkyneet opettajille.
Lapsen tukeminen toki onkin vanhemman tehtävä. Mutta äidillä ei ollut mitään erityispedagogiikan osaamista, vain tunne siitä, että jokin on vialla.
Koulun olisi pitänyt olla mukana.
Äiti kertoo uupuneensa lopulta pahoin. Hän on jäänyt hiljattain sairauslomalle.
Omaa työtä on mahdotonta tehdä ja olla samalla läsnä nuoremmalle sisarukselle, kun pojan asiat kuormittavat.
Viime aikoina äidin mieleen on hiipinytmyös isompi pelko. Mitä jos pojalle tapahtuu jotain vakavaa? Se on ollut lähellä jo muutaman kerran.
Kun poika karkasi viimeksi, äiti ei ehtinyt löytää poikaa itse. Hän oli vaihtanut Whatsapp-viestejä pojan kanssa, mutta sitten poika lakkasi vastaamasta.
Pian viestittelyn jälkeen tuli soitto sairaalasta. Poika oli viety sinne ambulanssilla. Vartijat olivat löytäneet hänet kauppakeskuksen lattialta huonossa kunnossa.
Toisella kerralla äiti tiesi pojan oleilevan asunnossa, jossa yksi nuorista oli ottanut yliannostuksen huumeita.
Äiti kertoo pyytäneensä, että poliisi paikantaisi pojan puhelimen ja menisi paikalle. Hän epäili, että poikakin olisi vaarassa.
Lapset ja nuoret hatkaavat lastensuojelulaitoksista noin 3 000 kertaa joka vuosi. Puhelimen paikannus on poliisin mukaan varattu hätätilanteisiin. Poliisi tekee sen vain, jos henkilö on poliisin käsityksen mukaan ilmeisessä tai välittömässä vaarassa.
Poliisi kertoo arvioivansa vaaratilannetta esimerkiksi tilastojen perusteella. Nuorten huumekuolemat ovat melko harvinaisia.
Poliisi ei äidin mukaan paikantanut pojan puhelinta sinä iltana. Poika selvisi säikähdyksellä, mutta äiti kertoo, että yliannostuksen ottanut nuori kuoli.
Äiti ihmettelee, että vanhemman arvio hatkanuoren tilanteesta ei riitä poliisille.
– Miksi edes äidin yksityiskohtainen kertomus siitä, missä lapsi on ja mitä siellä on tapahtunut, ei riitä syyksi tarkistaa tilannetta?
Juttua varten on haastateltu pojan neuropsykiatrista tukihenkilöä, Helsingin kaupungin lastensuojelun johtajaa Saila Nummikoskea, autismiliiton toiminnanjohtajaa Tarja Parviaista, ADHD-liiton toiminnanjohtajaa Nina Hovén-Korpelaa, Helsingin poliisin komisario Jarmo Heinosta ja THL:n erikoistutkija Antti Kääriälää.
Aiheesta voi keskustella sunnuntaihin 28.3. klo 23 saakka.
Lue myös:
Kolme äitiä kertoo ahdingostaan – huostaanottoa joutuu jopa pyytämään itse, jotta lapsi saa apua
Aleksis Salusjärven kolumni: Kaikkein heikoimmat jäävät veteen piirretyn viivan taakse