Hyppää sisältöön
Mielipide
Etätyö

Tuija Siltamäen kolumni: Etätyö ei ole kaikille mieletön mahdollisuus vaan ainoastaan kamalaa, eikä siitä saa tulla työelämän uusi normaali

En todellakaan halua, että työnantaja tunkee epäergonomiseen kotiini järkevän työpisteen, kirjoittaa Tuija Siltamäki. 

Yksi koronapandemian rasittavimmista lieveilmiöistä on edelläkävijöiksi itsensä mieltävien ihmisten vimma havainnoida ja raportoida, mitä kaikkia yhteiskunnan osa-alueita korona "mullistaa".

(Siltä varalta, ettette ole huomanneet: ainakin markkinoinnin (siirryt toiseen palveluun), lentoliikenteen (siirryt toiseen palveluun), kaupunkilaisten liikkumisen (siirryt toiseen palveluun), kaupan (siirryt toiseen palveluun), kauppakeskukset, kirkon (siirryt toiseen palveluun), perinteisen elokuvatapahtuman (siirryt toiseen palveluun) ja elämämme (siirryt toiseen palveluun).)

Kenties eniten intohimoja on herättänyt se, miten korona "mullistaa" työtä ja työelämää. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, onhan jokaisella itseään kunnioittavalla ajattelijalla jo pitkään ollut kuuma otto työelämän murroksesta. Koronan myötä kuumien työelämäottojen tarjonta on kuitenkin "rocketoinut".

Saatan olla muutosvastarintainen ja olenkin, mutta todella toivon, että edes osa niistä katoaa takaisin sinne pöhinään mistä tulivatkin.

Maaliskuussa Helsingin Sanomien Visio-liite jätti jäähyväiset toimistoille. Jutussa kerrottiin (siirryt toiseen palveluun), että suuressa maailmassa yritykset ovat alkaneet luopua pääkonttoreistaan, ja työnantajat, jotka eivät tarjoa mahdollisuutta etätöihin, alkavat olla "aika epäkiinnostavia".

Samankaltaisia johtopäätöksiä on tehty Suomessakin. Helmikuussa Maaseudun Tulevaisuus ilmoitti (siirryt toiseen palveluun) siirtävänsä henkilöstönsä pysyvästi etätöihin, ja maaliskuussa Tampereen innovaatioyliopisto ryhtyi "pilotoimaan" (siirryt toiseen palveluun) monipistetyötä, eli toimittamaan työntekijöille kotiin työpisteen.

Jeesus Kristus miten hirveä ajatus, ajattelin Ylioppilaslehden epämuodikkaassa toimistossa.

Koska koti on koti eikä toimisto, on ihmisellä minusta täysi oikeus vastustaa työpaikan tunkeutumista kotiin.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen sentään sen verran dynaaminen ja menestysorientoitunut henkilö, että minustakin on aivan itsestäänselvää, että etätöiden tekemisen pitää olla tarvittaessa mahdollista. Joitakin vuosia sitten infernaalisessa univajeessa havaitsin, että on täysin järjetöntä herätä viideltä Tampereella mennäkseen kuuden junalla Helsinkiin tekemään töitä, jotka voisi aivan yhtä hyvin tehdä Tampereella.

Vastustan kuitenkin sitä, että normeja purkaessa luodaan uusia normeja.

Työntekijöiden mahdollisuudet etätyöhön ovat hyvin erilaiset. Monityöpiste sopii mukavasti sellaiseen kotiin, jossa on erillinen työhuone ja siinä ovi, jonka saa kiinni – ja sellaisesta, jolla on kesämökki, on varmaan tosi kivaa tehdä töitä kesämökillä.

Mutta entä me muut? Pienissä yksiöissä kyhjöttävät yksineläjät, ahtaasti asuvat pariskunnat ja perheet? Kaikissa asunnoissa ei mahdu huonekaluja rymsteeraamatta edes jumppaamaan, ei näihin näppäriin suorakulmioyksiöihin yksinkertaisesti saa tungettua mitään ergonomista monityöpistettä ilman, että se tekee asunnosta asumiskelvottoman.

Kysymys on paitsi esteettinen, myös periaatteellinen.

Koska koti on koti eikä toimisto, on ihmisellä minusta täysi oikeus vastustaa työpaikan tunkeutumista kotiin. Ei kodin pidäkään olla ergonominen, kotona pitää saada maata sykkyrällä sohvalla ja tuijottaa Temppareita niska kipeänä.

Työpaikan ja kodin välisen fyysisen rajan katoamisesta intoileminen on erikoista myös siihen nähden, miten paljon uuden työelämän tuottamasta uupumuksesta ja ahdistuksesta on viime vuosina puhuttu.

Tietotyöläisen työt eivät lopu silloin, kun puut on pinottu, vaan sitten kun digitaalisen hyvinvoinnin applikaatio sulkee some- ja sähköpostisovellukset ja käskee mennä nukkumaan. Ahdistaa, kun työt seuraavat kotiin. Tuskinpa helpottaa, jos ne eivät pian ikinä edes lähde sieltä.

Edelläkävijät ja käsienheiluttelijat saavat tietysti visioida juuri niin mielikuvituksellisia skenaarioita kuin haluavat, mutta on outoa yrittää pakottaa ihmisiä tulevaisuuteen, jos he eivät halua nykyisyyttäkään.

On myös eri asia haluta mahdollisuus etätöiden tekemiseen kuin haluta tehdä etätöitä.

Samaan tapaan kuin vuokralla asumisen "suosio kasvaa", kun ihmisillä ei ole entisenlaista mahdollisuutta ostaa haluamaansa kotia, voi etätöiden "suosio kasvaa", kun toimistoista on tehty työskentelemiseen sopimattomia ympäristöjä.

Kun istuu avokonttorissa kuulosuojaimet päässä tai etsii mustaan muovikoppaan sullottujen tavaroidensa kanssa vapaata työpistettä Martelan karmeiden värikuutioiden seasta, kieltämättä mikä tahansa muu sijainti alkaa tuntua työntekoon sopivammalta.

Edelläkävijät ja käsienheiluttelijat saavat tietysti visioida juuri niin mielikuvituksellisia skenaarioita kuin haluavat, mutta on outoa yrittää pakottaa ihmisiä tulevaisuuteen, jos he eivät halua nykyisyyttäkään.

Ja lopuksi vielä tiedote päivystäville kepulaisille: Me olemme täysin tietoisia siitä, että sinun kotikunnassasi saa hesalaisen yksiön hinnalla hirsilinnan ja parsinavetan.

Monipaikkaisuus on ihan sympaattinen hanke ja maalaismielisille tarpeellinen avaus, mutta ei se sentään niin hyvä idea ole, että se täysin mitätöisi ne syyt, joiden takia me muut haluamme asua kaupungissa.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka unelmoi toisesta huoneesta.

Kolumnista voi keskustella 13.4. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle