Twitter sirkuttaa taas kilpaa muuttolintujen kanssa. On paheksuttava luottokorttia vilauttelevaa pääjohtajaa ja kiisteltävä poliitikon henkilökultista. Koronarajoitusten kovuudesta pitää pöyristyä, siinä missä niiden vähäisyydestäkin.
Suurin osa maailman ihmisistä ei ole Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa. Me, jotka kulutamme sosiaalista mediaa, tunnemme aika ajoin itsemme sen panttivangeiksi. Hermostoa raastava, mutta aivojen mielihyväjärjestelmää palkitseva some koukuttaa, mutta myös uuvuttaa. Aika ajoin sieltä pitäisi lähteä pois.
Kysymys kuuluu: Mitä somen tilalle?
”Ryhdy kirjoittamaan!” saattaisi vastata professori ja kirjailija Jussi Valtonen.
Valtonen on väitellyt neuropsykologiasta ja on viime aikoina puhunut ja kirjoittanut siitä, miten omasta elämästä kirjoittaminen voi auttaa ihmistä.
”Tutkimusten mukaan esimerkiksi omasta elämästään kirjoittavien lääkärikäynnit vähenivät tilastollisesti merkitsevästi kirjoittamattomaan tai vain pinnallisesti ajankäytöstään kirjoittaneiden verrokkiryhmiin nähden”, kertoo Valtonen. Hän toimii parhaillaan osa-aikaisena vierailijaprofessorina Taideyliopiston uudessa kirjoittamisen maisteriohjelmassa.
Monista tutkimuksista huolimatta vielä ei tiedetä, miten ja miksi kirjoittaminen vaikuttaa. Yksimielisyys on vain siitä, että se todella vaikuttaa.
Valtonen siteeraa Columbian yliopiston lääketieteen professori Rita Charonia, joka puhuu omaelämäkerrallisesta raosta (autobiographical gap). Paneutunut kirjoittaja saa omiin elämäntapahtumiinsa ja kokemuksiinsa sekä otteen että etäisyyden, mikä ei ilman kirjoittamista samalla tavalla onnistuisi. Jussi Valtonen kuitenkin huomauttaa, että monista tutkimuksista huolimatta vielä ei tiedetä, miten ja miksi kirjoittaminen vaikuttaa. Yksimielisyys on vain siitä, että se todella vaikuttaa.
Me taidamme kirjoittaa enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Älylaitteella tai puhelimella on huiman helppoa naputella lyhyt viesti kaverille tai perheenjäsenelle. Olla yhteydessä toisiin – se on ihmisen perustarve. Yhteydenpidon tarve vain korostuu, kun maailmaa on suljettu ja tapaamisia rajoitettu. Nykyisin se käy niin kätevästi, että osa ihmisistä mieluummin tekstaa kuin soittaa puhelimella.
Mielenpurskahdukset eivät välttämättä etäännytä huolista, eikä jyrkän mielipiteen naputtelu uutisen keskusteluketjuun vielä ole otteen saamista omista tunteista. Mutta entä, jos siitä ryhtyisi jatkamaan? Purkaisi vain rohkeasti lisää. Kysyisi itseltään, miksi tuo uutinen ärsytti niin paljon. Rohkeaa olisi asettua vastakkaisen mielipiteen esittäjän asemaan ja keksiä tälle elämäntarina; miten tuohon tilanteeseen on tultu.
Pysähtyminen omien ajatusten äärelle on huimasti vaikeampaa kuin juoksuttaa silmissään aina uusia ja uusia nopeita, lyhyitä viestejä ja kuvia.
Vuosi sitten sairastuin koronaan. Kuumeisena seurasin puolison kanssa suoratoistopalvelun sarjamurhaajaa. Irvokkaat murhat peittivät minun kipuani ja pelkoani näkymättömän edessä. Elektronimikroskoopin kuvissa koronavirus hädin tuskin erottuu värittömästä solulimasta, mutta mediaa varten se on väritetty hehkuvan punaiseksi. Kuin Killing Eve -sarjan tappaja, Villanelle, säihkyvissä design-vaatteissaan.
Kerron, miltä tavallinen korona tuntuu. Kirjoitin piilottelevaa tappajaa ulos itsestäni.
Kun olimme toipuneet, kirjoitin Maaseudun Tulevaisuuden kolumnivuorollani omasta sairastumisestani. Kirjoitin siitä, miten suurin osa koronapotilaista sairastaa tautinsa kotisohvalla potien, vaikka median kuvastot tulvivat teho-osastoja ja hengityskoneita. Toimittajana ja terveysviestinnän tutkijana päätin, että kerrankin en etäännytä itseäni aiheesta, vaan kerron, miltä tavallinen korona tuntuu. Kirjoitin piilottelevaa tappajaa ulos itsestäni.
Kun olin kirjoittanut kokemukseni, sain sille kertomuksen muodon – ja olen siten pystynyt siitä myös puhumaan. Kaaos muotoutui edes jonkinlaiseksi järjestykseksi.
Jussi Valtonen sanoo sen Lääkärilehdessä (12-13/2021) huimasti syvällisemmin: ”Omista kokemuksista kirjoittaminen voi olla – muun muassa – omien tekojen rehellistä jäsentelyä, moraalista arviointia ja psykologisten, eksistentiaalisten, sosiaalisten, eettisten, hengellisten, poliittisten tai esteettisten oivallusten etsimistä. Tämä ei ole vain keino edistää mielenterveyttä, se itsessään on mielenterveyttä. Kirjoittaminen on, kuten kaunokirjallisuuden tarkka lukeminenkin, tapa elää hyvin.”
Ulla Järvi
Kirjoittaja uskoo sanojen voimaan ja siihen, että tieteellinen ajattelu on muutakin kuin kemiallisia kokeita ja matemaattisia havaintoja.
Kolumnista voi keskustella 22.4. klo 23:00 asti.