"Äidillä on syöpä."
Isä pudotti pommin Elviira Lindemanille kesken iltakävelyn viisi vuotta sitten. Meni pitkään, ennen kuin asia upposi kasiluokkalaisen tajuntaan.
– Iskä joutui selittämään asiaan moneen kertaan, ennen kuin aivoni suostuivat hyväksymään, että se on totta.
Lääkärit olivat antaneet äidille vuoden elinaikaa. Arki jatkui. Asia ei ollut kotona tabu, siitä puhuttiin avoimesti.
– Äidin kuoleman hetkellä oloni oli tosi outo. Ei sitä vielä silloinkaan sisäistänyt. Itse kuolinpäivä ei ollut pahin, vaan sitä edeltävä. Lopulta itse kuolema oli jopa helpottava, kun äidin kivut lakkasivat.
Lindeman ei halunnut puhua asiasta ammattilaisten tai muiden aikuisten kanssa. Vasta vuosia myöhemmin hän on ymmärtänyt, miksi ei.
Apu voi tulla väärään aikaan
Pirkkalalainen Elviira Lindeman on yksi noin 1 300 suomalaisesta, jotka vastasivat helmikuussa julkaistuun Ylen ja Tampereen yliopiston julkaisemaan kolhukyselyyn.
Kysely liittyy Feeniks-projektiin, jonka tarkoituksena on selvittää, kuinka ihmiset selviävät erilaisista elämän yllättävistä vastoinkäymisistä.
Nyt kyselyn tuloksista on saatu alustavaa tietoa. Alle 30-vuotiaiden kohdalla korostuu se, että monelle vastaajista tärkein keino selvitä on ollut käsitellä asiaa yksin.
– Se teki myös vähän surulliseksikin. Onko se suomalaisuutta vai järjestelmän ohjaama tapa, pohtii vastauksia analysoinut terveystieteiden tohtori, tutkija Varpu Wiens Diakonia-ammattikorkeakoulusta.
Kyselyn avoimen osion kertomuksissa nousee esiin myös se, että silloin kun apua viralliselta järjestelmältä on saatu, on se ollut riittämätöntä tai myöhässä ja koettu jopa syyllistäväksi.
Vastaajien mukaan avun saanti on paljolti ollut oman aktiivisuuden, ystävien tai sukulaisten varassa.
Yksi syy nuorten ja avun kohtaamisongelmaan saattaa Wiensin mukaan olla se, että vaikka nuori saisikin apua, ei vieraalle – tai aina tutullekaan – aikuiselle uskalleta puhua.
– Nuorta saattaa hävettää puhua asioista niiden oikeilla nimillä. He eivät myöskään osaa välttämättä sanoittaa tunteitaan.
Olkapää löytyi läheltä
Elviira Lindeman sai ammattiapua äitinsä kuoleman aikaan. Isä ohjasi hänet juttelemaan koulukuraattorin kanssa asiasta. Vaikka apua oli tarjolla, hän ei ollut valmis ottamaan sitä vastaan.
– Sillä hetkellä halusin vain jatkaa arkea ja unohtaa asian. Synkkien asioiden kaivelu sotki koulupäivän, ja käynnit ahdistivat enemmän kuin olivat avuksi.
Lindemanin onneksi apu löytyi läheltä. Paras ystävä Elisabeth Cabrera osoittautui täydelliseksi tueksi hädän hetkellä.
– Tietenkin olin huolissani. Tuntui pahalta nähdä Ellu niin huonossa kunnossa. Halusin varmistaa, että hän tietää ettei ole yksin, Cabrera muistelee.
Kaverille oli helppo avautua, kun puheenaihetta saattoi vaihtaa lennossa, Lindeman sanoo.
– Se ei tuntunut jotenkin niin ahdistavalta, kun pystyi vaihtamaan mukavampiin puheenaiheisiin, jos alkoi tuntua liian raskaalta.
Elviira tarvitsi ystävän tukea varsinkin niinä hetkinä, kun äidin tila paheni äkisti.
– Silloin pakka levisi, ja itkin vain kotona. Viestittelimme Elisabethin kanssa ja hän sanoi, että jos tuntuu siltä, niin voisin tulla sen kotiin käymään ihan millon vaan. Ei mennyt kauaakaan, kun pyysin iskän viemään minut sinne.
Ystävän luona tärkeintä oli saada ajatukset pois tuskallisista kotiasioista.
– Kerroin lyhyesti, mikä tilanne kotona oli ja miksi olin niin rikki, mutta loppuilta me katsottiin elokuvaa, juotiin limsaa ja pelattiin lautapeliä.
– En minä silloinkaan halunnut erityisemmin käydä asiaa läpi, vaan tarvitsin pienen valon siihen hetkeen. Muistutuksen siitä, että kaikesta huolimatta elämässäni oli edelleen jotain hyvää, Elviira muistelee.
Mistä apua, kun tarve iskee?
19-vuotias Elviira Lindeman on oivaltanut vasta nyt vuosia myöhemmin, että ammattiapu olisi ollut trauman hetkellä tarpeen. Asioita jäi käsittelemättä, koska ne olivat tuoreeltaan liian kipeitä ja vaikeita ymmärtää.
– Kolme tai neljä vuotta myöhemmin olisin ollut valmis juttelemaan.
Lindeman on huomannut, että ajan myötä kynnys ammattiavun hakemiseen kasvaa. Kun asia ei ole enää sataprosenttisen läsnä, niin apu ikään kuin karkaa kauemmas.
– Olisipa joku tullut kysymään, onko kaikki okei.
Varpu Wiensin mukaan avun tarjoamisen pitäisi olla aktiivista ja rinnalla kulkevaa. Kolhukyselyn vastauksissa, että apua pitäisi saada aikaisemmin ja aktiivisemmin.
Pitää olla sinnikäs ja kysyä toistuvasti, että voinko olla avuksi. Avun pitäisi ylettyä myös perheeseen ja ystäviin.
Olisin varmasti nyt paljon huonommassa jamassa.
Elviira Lindeman
Rinnalla kulkevaa apua on hyödynnetty järjestöissä ja projekteissa jo pitkään, muistuttaa Feeniks-projektin aineistonkeruusta vastaava, hyvinvointitutkimuksen dosentti Sakari Kainulainen.
Kainulainen ei näe realistisena järjestelmää, jossa trauman kokeneita seurattaisiin systemaattisesti tietyin väliajoin. Hänen mukaansa julkisen sektorin toteuttamana siitä voisi tulla Isoveli Valvoo -systeemi, jos ihmistä seurataan vuosia tai vuosikymmeniä.
– Jos sellainen järjestelmä olisi, sen pitäisi perustua nuoren omaan tahtoon ja jo olemassa olevan verkoston hyödyntämiseen.
Kainulainen ratkaisisi ongelman pidentämällä nuorten trauman kokeneiden hoitosuhteita.
– Ammattilaisilla pitää olla aikaa kysyä nuorelta, mitä kuuluu. Ja myös aikaa kuunnella. Mutta 15 minuutin vastaanotolla se on vaikeaa. Nykyään ovat trendinä lyhytkestoiset ja jopa kertaluontoiset tapaamiset.
Sakari Kainulaisen mukaan kyselyn tulokset osoittavat, että nuorten kolhujen seuraukset ovat pitkäkestoisia, joten rinnallakulkijuutta tarvitaan.
– Kolhuilla vaikuttaisi olevan identiteettiin ja minäkäsitykseen syvästi vaikuttavia ulottuvuuksia, joiden korjaaminen vie aikaa.
Tekoäly rientää apuun
Entä kuinka laskea kynnystä avun hakemiseen?
Yksi vastaus voi löytyä nuorten digitaalisista välineistä. Sakari Kainulainen on mukana Sanna Marinin hallituksen käynnistämässä Aurora AI-verkostossa, jonka tarkoituksena on valjastaa tekoäly sujuvoittamaan ihmisten arkea.
Eräs hankkeen tavoitteista on kehittää matalan kynnyksen palveluja ja vähentää avun tarvitsijoiden luukulta luukulle juoksemista.
– Nyt kokeillaan, miten julkisia palveluita voitaisiin tuoda tarjolle nuorelle siinä vaiheessa kun tulee tarve keskustella.
Diakonia-ammattikorkeakoulussa kehitetyn nuorille suunnatun Zekki.fi-palvelun kautta nuori saa tietoa siitä, mistä ja millaista apua on tarjolla. Siinä arvion jälkeen saa palautteen ja vinkkiä siitä, kenen kanssa pitäisi keskustella.
– Jatkossa palvelun kautta voisi esimerkiksi lähettää tuloksensa suoraan ammattilaisen kanssa yhdessä läpikäytäväksi. Jätettäisiin vaikeat kirjautumiset ja tiedonhaku pois, Kainulainen sanoo.
Mikään palvelu ei korvaa ystävää
Elviira Lindeman on nykyään sinut äidin kuoleman kanssa. Vaikka kipeät muistot iskevät aika ajoin, eivät nuoruuden kokemukset hallitse hänen elämäänsä.
– Onhan se edelleen vaikea käsittää, että minulle on sattunut tällaista. Se on kuitenkin kasvattanut minua ihmisenä, ja olen oppinut arvostamaan läheisiä ihmisiä entistä enemmän. Sitä, että lähellä on joku.
Lindeman myöntää, että ilman Elisabethiä tilanne voisi olla toinen.
– Olisin jäänyt vellomaan synkkiin ajatuksiin. Olisin varmasti nyt paljon huonommassa jamassa.
–Olen tyytyväinen, että saan olla Ellulle tärkeä ihminen. Tuntuu hyvältä, että voin olla apuna, Cabrera sanoo.
