Minulta pyydettiin jokin aika sitten haastattelua aikakauslehteen aiheesta “miten lakata välittämästä siitä mitä muut ajattelevat?”. Lupasin kommentoida aihetta, jos saisin kertoa, miksi se on helpommin sanottu kuin tehty.
Nykyään tuntuu olevan tavallista julistaa, että on päättänyt olla välittämättä muiden mielipiteistä. Sosiaalipsykologian näkökulmasta tarkastellen kyse ei kuitenkaan ole päätöksen tai tahdonvoiman lujuudesta. Toisin kuin kuvittelemme, muiden hyväksyntä on meille psykologisesti valtavan tärkeää. Toiset ihmiset vaikuttavat meihin nopeammin ja huomaamattomammin kuin arvaammekaan.
Yksilökeskeisyyttä painottavassa ajassa unohtuu helposti, että olemme pohjimmiltamme laumaeläimiä. Siinä missä kulttuuri on ottanut harppauksia eteenpäin, biologiamme on muuttunut huomattavasti hitaammin. Jos esi-isämme joutuivat lauman ulkopuolelle, he selvisivät hengissä korkeintaan tunteja tai päiviä. Siksi lauman ulkopuolelle joutuminen on edelleenkin yksi suurimmista peloistamme. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten tehokas rangaistus julkinen häpeä vielä tänäkin päivänä on.
Oletko koskaan miettinyt, miksi analysoimme jatkuvasti ihmissuhteitamme? Kehittelemme mielemme sopukoissa uskottavalta tuntuvia teorioita siitä, miksi ystävä ei ole vastannut viestiimme, vaikka on nähnyt sen. Ylianalysoimme toisten käyttäytymistä siltä varalta, että he ovat pahoittaneet jostain mielensä tai karttavat seuraamme. Entä jos rakas ystävä tai kumppani onkin löytänyt toisen vielä rakkaamman ja tärkeämmän?
Kaiken tämän taustalla on perustava tarve kuulua meille merkitykselliseen laumaan – ja pelko joutua sen hylkäämäksi.
Havaitsemme esimerkiksi toisen välinpitämättömyyden tai ärtymyksen muutamassa millisekunnissa – siis kauan ennen kuin ehdimme näkemäämme tietoisesti prosessoida.
Toiset ihmiset vaikuttavat paitsi ajatteluumme, myös käyttäytymiseemme, usein vieläpä huomaamatta.
Meidät on viritetty havainnoimaan vihjeitä laumaan kuulumisesta nopeasti ja automaattisesti kasvonilmeiden perusteella. Havaitsemme esimerkiksi toisen välinpitämättömyyden tai ärtymyksen muutamassa millisekunnissa – siis kauan ennen kuin ehdimme näkemäämme tietoisesti prosessoida. Ilmiötä voisi verrata tilanteeseen, jossa näköaistimme kiinnittää huomiota maassa olevaan kiemuraiseen keppiin ja väistämme sitä vaistomaisesti. Vasta väistettyämme tajuamme luulleemme keppiä käärmeeksi.
Käsitys itsestämme rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Heiltä saatu palaute vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme itsestämme ja miten toimimme. Kun kohtaamme uuden asian ja tulee tarve muodostaa siitä mielipide, kaivamme ani harvoin esiin kaikkia faktoja puolesta ja vastaan. Luotamme arvioissamme yllättävän paljon siihen, mitä ne, kehen voimme samastua asiasta ajattelevat. Oli kyse sitten ihailemastamme mielipidevaikuttajasta, ystävästä tai perheenjäsenestä, tämän kanta vaikuttaa omaamme.
Lauma-ajattelussa ei ole kyse järjen asioista. Tunne kiilaa helposti edelle. Jos olet joskus ollut yksin vähemmistössä tiedät, miten vaikeaa se on.
Ja vaikka pitäisimmekin kiinni kannastamme, ryhmässä saatamme lipsua siitä huomaamatta. Vaikkapa perhejuhlissa, joissa kukaan muu ei käytä maskia, kynnys luopua hetkeksi omastaan on monelle matala. Jos sen vielä perustelee itselleen niin, että muuten on pitänyt maskia tunnollisesti joka paikassa, säilyy käsitys itsestä eheänä. Sorrumme tämänkaltaiseen itsepetokseen yllättävän usein.
On täysin normaalia välittää toisten mielipiteistä. Maailmasta tulisi pelottava paikka, jos lakkaisimme täysin välittämästä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.
Kyky nähdä itsensä toisten silmin on moraalisen toimintamme perusta. Siinä, kuten monessa muussakin asiassa, voi toki mennä liian pitkälle.
Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää.
On eri asia nähdä itsensä toisten silmin eri näkökulmista kuin olettaa, että kukaan ei pidä minusta. Hylätyksi tulemisen pelko voi saada miellyttämään muita ja estää ilmaisemasta mitä aidosti ajattelee, tuntee ja tarvitsee. Pidemmän päälle se uuvuttaa, eikä luo todellista yhteyttä toisiin. Toiset kun oppivat pitämään meistä sellaisina kuin annamme ymmärtää olevamme, eikä sellaisina kuin aidosti olemme.
Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää. Laumaan kun tarvitaan vain yksi turvallinen toinen.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosiaalipsykologi, jonka laumaan kuuluu eläkeikään ehtinyt puudeli.
Kolumnista voi keskustella