Tunnetko itsesi rauhattomaksi? Onko olo jatkuvasti hermostunut? Ei hätää, itseä voi karaista liikkumalla säännöllisesti ulkona ja voimistelemalla aamuisin alasti avoimen ikkunan edessä.
Muun muassa tällaisia hermostoa rauhoittavia toimenpiteitä ehdotettiin 1940-luvun terveysopeissa. Kansalaisten hermoston tasapainon järkkyminen huolestutti asiantuntijoita, eikä suotta. Aika oli kiihkeää ja ihmisen “ruumiintilan” ja “mielentilan” ajateltiin riippuvan toisistaan.
Vanhat terveysopit ovat vieraita mutta myös tuttuja. Niissä korostetaan paljon luonnossa liikkumista sekä säännöllisten elämäntapojen merkitystä henkiselle tasapainolle.
Hermoja kiihottavia maksullisia huvituksia tulisi sen sijaan välttää.
Vaikka vanhat opit ovat hupsuja, ne houkuttelevat pohtimaan nykyisyyttä toisin. Kuvittelemme usein, että oma aikamme on erityinen.
Hermostohäiriöiden eli neuroosien kasvu askarrutti lääkäreitä jo vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi Terveysopin (1944) oppikirjassa pohdittiin – tuttuun tapaan – kuinka kiihkeä moderni elämä on kova koettelemus hermostolle.
Sota-aika oli tehnyt arjesta levotonta ja kiireistä. Maailmalla sattui ja tapahtui, eikä ollut ihmiselle hyväksi seurata vimmaisesti uutisia. Kansalaisten aistit olivat jo liiankin herkistyneitä.
Ennen sai olla rauhassa kotona, nyt maailma tuli iholle.
Levottomat ajat vaativat itsekasvatusta. Terveysoppien mukaan hermoja voi kehittää kuten lihaksia. Siksipä opeissa tarjoillaan harjoitteita itsehillintään ja hetkessä elämiseen.
Hiljainen hetki myös auttaa näkemään oman elämän laajemmasta näkökulmasta.
Tuttua on mindfulness-oppeja muistuttava aamuinen itsetutkiskelun hetki. Sen aikana pohditaan hiljaisuudessa sitä, millaisia tuntemuksia eilinen ja tuleva päivä herättävät. Tavoitteena on rauhoittaa hermostoa ja helpottaa keskittymistä tulevan päivän askareisiin.
Hiljainen hetki myös auttaa näkemään oman elämän laajemmasta näkökulmasta.
Ylenpalttisen tulevaisuuden murehtimisen ajateltiin lisäävän neurooseja. Siksi oli tärkeää pohtia kärsimystä hetki, ja sitten tarttua uuteen toimeen. Mielipahassa ei ollut hyvä velloa.
Mietiskelyn tavoitteena ei kuitenkaan ollut tehdä itsestä parempi versio. Harjoitteilla opeteltiin löytämään oma elämänkatsomus, jonka johtotähtenä olisi filosofia tai uskonto.
Perimmäinen tarkoitus oli minäkeskeisyydestä luopuminen.
Nykylukijalle on hämmentävää huomata, kuinka syvästi vanhoissa terveysopeissa paheksutaan itsekeskeisyyttä. Tausta-ajatuksena oli toki uhrautuminen kansakunnan hyväksi.
Ihmisen ajateltiin olevan luonnostaan itsekäs, joten luonteen kasvatus tuli aloittaa välittömästi lapsen synnyttyä. Lapsesta ei saanut huolehtia liiaksi: mikäli jokaiseen inahdukseen vastataan, lapsesta saattaa kehittyä omapäinen ja oikukas.
Opit kuulostavat tylyiltä, mutta niiden tavoitteena oli hyvän itsetunnon rakentaminen. Jo tuolloin ajateltiin, että työelämä on täynnä mitä monimutkaisempia vaatimuksia. Tulevaisuuteen piti valmistautua kehittämällä luonnetta.
Itseluottamus oli kuitenkin eri asia kuin itsekeskeisyys. Menestys edellytti tunnollisuutta, sitä että suoritti vähäpätöisimmänkin tehtävän rehellisesti ja huolella.
Itsekäs omaisuuden, kunnian tai maineen tavoittelu oli paheksuttavaa – tasapainoinen ihminen toimi muiden hyväksi.
Muutos uhrautuvasta kansalaisesta itseään korostavaan menestyjään on ollut nopea.Vielä 1960-luvulla ylenpalttinen itsekehu oli psykopatian eli luonnehäiriön alalaji.
Itseään tehostaville psykopaateille oli ominaista kerskuminen tai huomion herättäminen omilla, erikoisilla mielipiteillä. Äärimmäiset tapaukset saattoivat olla jopa synnynnäisiä valehtelijoita, jotka eivät itsekään erota mikä omissa tarinoissa on totta ja mikä ei.
Vaatimattomuus ei enää kaunista, eikä tavallisuus.
Nykyään vaikkapa työtä tai tutkimusrahoitusta hakiessa ihanteena on hieman kärjistäen se, että hakija luo harhaisen mielikuvan itsestä jopa itselleen.
Alansa huippu ei ratkaise parissa vuodessa yhtä ongelmaa vaan kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Hän myös kertoo erinomaisuudestaan etukäteen kaikille.
Vaatimattomuus ei enää kaunista, eikä tavallisuus.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hänen tutkimuskohteitaan ovat tunteiden, tieteen ja tiedon historia sekä tieteen viestinnällistyminen. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 11.5.. klo 23:00 asti.
Kirjallisuus:
Martti Kaila: Mielitaudit (1963). Seitsemäs painos. WSOY.
Artturi Salokannel & Arvo Vartia: Terveysoppi (1944). Toinen painos. WSOY.