Tänä keväänä sen viimein tunsin luissa ja ytimissä.
Demokratia tekee kuolemaa.
Niin kauan kuin muistan, olen ollut vakaumuksellisesti demokratiaan uskova. Olen äänestänyt jokaisissa vaaleissa joissa olen saanut, asetuin kuntavaaliehdokkaaksi 18-vuotiaana ja olen ollut ääntenlaskijana vaaleissa.
Olen tykännyt lainata Winston Churchilliä ja sanoa, että “demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu.”
Usko on kuitenkin mennyt.
Luulen, että viimeinen naula arkkuun on ollut poliitikkojen hapokas tapa käydä vaaleja.
Helsingin kokoomuksen pormestariehdokassekoilu,somekeskustelun syvä epäkohteliaisuus, kuntavaaliehdokkaan toivomukset rekalla mielenosoittajien yliajamisesta. (Ehdokkuus peruttiin vasta jatkuvien tyhmien kommenttien jälkeen.)
Keskustan epätoivoinen yritys pelastaa kannatus kriisiyttämällä kehysriihi, Kokoomuksen naurettava yritys pelata kaikkia osapuolia äänestämällä tyhjää EU:lle kriittisen tärkeässä kysymyksessä, hallituksen selänkääntö kulttuurialalle leikkaamalla miljoonia, tyhjät lupaukset opiskelijoille ja ilmastokriisiä pahentavan turvealan tuki “ilmastohallitukselta” samalla kun tutkimusrahoituksesta leikataan tiedeministerin siunauksella. Perussuomalaisten tuskastuttavaa myötähäpeää aiheuttava vaalivideo.
Olen vakavasti harkinnut äänestäväni tyhjää tai Star Trekin aina oikeamielistä kapteeni Picardia.
Syy epätoivooni on siinä, että seuraan politiikkaa somen kautta. Asiathan eivät ole oikeasti näin synkkiä, mutta somessa saa huomiota parhaiten hyperbolisella riidanhaastolla.
Se ei ole sattumaa.
Heitän hapokkaan ja ilkeän kommentin netissä ja saan kannustusta ja tykkäyksiä. Viha menee ulos piikittelynä, dopamiini tulee sisään tykkäysten muodossa.
Sosiaalisen median rooli vaaleissa on entisestään korostunut näin korona-aikana ja siksipä onkin huolestuttavaa, että somefirmat hyötyvät valtavasti riidanhaastosta.
Somefirmat synnyttävät sitoutumista sivustoihinsa herättämällä tunteita, mitä kiihkomielinen viha todellakin saa aikaan. Esimerkiksi Facebook on sitkeästi pyrkinyt olemaan tekemättä mitään ihmisiä erilleen repivälle algoritmilleen.
Facebookin sisäisissä raporteissa systeemin on todettu syöttävän vahtimattomana käyttäjilleen riitaisampaa ja riitaisampaa sisältöä liikennettä synnyttääkseen. 64 prosenttia Facebookin ääriryhmä-ryhmiin liittyneistä on liittynyt vain siksi että sivusto itse suositteli ryhmää.
Kaiken lisäksi Facebookin vuoden 2019 ilmoitus näytti ainakin minun silmiini siltä, että poliittisissa mainoksissa saa valehdella ja levittää väärää informaatiota sydämensä kyllyydestä.
Länsimaiden silmissä tilanne eskaloitui varsin vakavasti 6. tammikuuta kun Qanon-salaliittoteoriasta inspiroitunut sekalainen joukko humalaisia mielenosoittajia ja poliittista väkivaltaa suunnittelevia wannabe-vallankumouksellisia rynnäköi Yhdysvaltain kongressirakennukseen ja valtasi sen.
Tästäkin on isoilta osin kiittäminen Facebookia ja muita someja jotka mahdollistavat laiskuudellaan ääriliikkeiden koordinoidun toiminnan.
Tämä ei ollut kovin dramaattista verrattuna somen vaikutuksiin kehittyvissä maissa.
Facebookilla oli olennainen rooli siinä, miten Myanmarissa vihapuhe levisi valtoimenaan ennen rohingojen kymmeniä tuhansia uhreja vaatineen kansanmurhan alkua. Facebook lupasi auttaa selvittämään toimiaan, mutta estää nyt asian tutkimisen.
Samoin Facebook ruokkii etnistä väkivaltaa Etiopiassa, eikä juuri vaivaudu valvomaan afrikkalaisia käyttäjiään.
Firman sisäisiä salaisuuksia paljastanut työntekijä kertoi viestissään, että hänellä on verta käsissään ja se toden totta on niin.
Me ja muut länsimaat olemme sisäistäneet ajatuksen, että demokratiaa uhkaava pahuus tulee idästä ja rusentaa meidät. Ensin se oli Neuvostoliitto, nyt Kiina ja Venäjä. Kummatkin todellisia uhkia joita ei pidä vähätellä. Kiina hyödyntää myös mielellään sosiaalista mediaa ja applikaatioita dystopisen valvontakulttuurinsa rakentamisessa.
Mutta silti demokratian todellinen uhka nousee lähempää kotia, bisneksen nimissä välinpitämättömistä somefirmoista jotka ruokkivat pahimpia halujamme.
Periaatteessahan ratkaisu olisi helppo, meidän pitäisi olla vain ystävällisiä.
Mutta ei se onnistu.
Minäkin lupaan itselleni toisinaan, että olen kiltimpi ja koitan ymmärtää muita. Mutta en osaa vastustaa seireenin kutsua. Heitän hapokkaan ja ilkeän kommentin netissä ja saan kannustusta ja tykkäyksiä. Viha menee ulos piikittelynä, dopamiini tulee sisään tykkäysten muodossa.
Some on kuin miekkailua: hauska harrastus joka kehittää ja yhdistää ihmisiä, mutta on ilman suojia hyvin vaarallista.
Joka someen tarttuu, se someen hukkuu.
Tuukka Tervonen
Kirjoittaja on Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärin pian eläköityvä päätoimittaja, jonka kolumnien haamukirjoittaja on ikuinen, loppumaton raivo.
Kolumnista voi keskustella 13.5. klo 23.00 saakka.